In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)

Terapeuttinen vuodatus

No mutta. Sehän on kevät! Kotipiha alkaa taas näyttää parempaa puoltaan. Lumi ja jää ovat sulaneet juuri ja juuri sen verran, että nurmikon ja pihakivetyksen hahmottaa jo selvästi. Pikkukoira Alma ihmettelee nurmikkoa ja kuivaa maata, kun ei ole vielä koskaan sellaista nähnyt. Hansu ottaa tyynemmin, mutta sekin vaikuttaa iloiselta uuden vuodenajan alkaessa.

I'm only just starting to realise what I've lived without for so many years. Sometimes I can clearly see, where it all went wrong. I became fragile, so much weaker than many. I long for so many things, but it's not in me to make them happen. It's difficult to understand and settle for the cards I was dealt.

You can tell me not to settle for anything less than I want and always aim higher. But haven't I already made myself miserable enough? Would it be more valuable to find my "league" and aim for the best possible inside the box?

It was something a doctor said. I told her I was depressed and frustrated about my non-existent career. Nobody seems to want to hire me, even though I've applied for many different jobs. No interviews. She looked at my medical history and she said... "with your medical condition it's quite an amazing thing that you graduated at all. Not many people (like you) do."

Honestly, that never crossed my mind before. Ever. For the first time in a long time I felt surprised. I like feeling that way, it's like opening a door to a new possibility I never thought existed. Like there's somewhere else to go outside my own head and thoughts I've gone through a million times. But this time the door opened, and there was nothing behind it. I felt (and sort of still feel) like this is the end of the road for me. The last stop. This is as far as I can go, and there's nothing for me out there. Out there, in the world of real people, adults, who have decent jobs and can pay their bills without selling their souls every day.

Tästä tulee ihan hemmetin masentava blogi. Noh. Ainakin siitä tulee näköiseni. Hehheh. Saattaapi olla, että tekstit jäävät verkkoon killumaan omaksi ilokseni tai surukseni, mutta onhan aina mahdollisuus, että pilaan jonkun toisenkin päivän. Kirjoittaminen on joka tapauksessa terapeuttista, ja kenties onkin vain oikein ja kohtuullista, ettei siitä tule koskaan ammattiani. Joten. Ei muuta kuin päänsärkyisiä öitä teille muillekin. Jossain siellä.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

No Balance

Kas niin,

tammikuu on suhahtanut ohi uutta elämää odotellessa. Koska tilaukseni on jostain syystä ilmeisesti jäänyt matkalle, ostin itseni onnellisemmaksi: Pieni koiranpentutyttö Alma on kotiutunut loistavasti. Se on vielä pieni, mutta kehittyy hurjaa vauhtia. Kaikeksi onneksi yhteiselämä myös perheen prinsessan kanssa on alkanut hyvin: koirat leikkivät paljon ja vaikuttavat vilpittömän iloisilta toistensa seurasta.

Koiranpennun lisäksi hemmottelin itseäni vaihtamalla puhelinliittymäni halvempaan. Kärsivällinen puolisoni oli tässä asiassa liikkeellepaneva voima, joten ette voi syyttää tästä minua... Huomasin kuitenkin, että kun puhelinlaskuni pienenee lähes olemattomaksi (*höm*), voin tyytyä maksamaan saman hinnan kuin tähänkin asti -ja saada siinä kaupassa uusimman älypuhelimen kytkykauppana. Odotankin nyt kieli pitkällä, että pakettini kilahtaisi lähipostin noutohyllylle.

Koska vuosi on muutoinkin käynnistynyt muutosteemaisena presidentinvaaleineen, koiranpentuineen, puhelimineen ja työnhakuineen, tein linjaan sopivasti myös elämäntapapäätöksen. Päätin panostaa omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini ja ottaa sen prioriteetikseni alkavana vuonna. Tapaan kuntosalijäsenyyden oheistuotteena tulleen personal trainerini ensi viikon alussa.

Noh, kytkyt ja jytkyt. Ja erityisesti vastajytkyt.

Tapasin tänään ystäväni lounaan merkeissä. Kevät näyttää olevan enemmän tai vähemmän vaikeaa aikaa meille kaikille. Ystäväni hautautuu työnsä alle ja tuntee olonsa yksinäiseksi. Masennus vaivaa, eikä tunnelin päässä toistaiseksi näy valoa. Kotimatkalla tulin pohtineeksi sitä, millaisina ihmiset hahmottavat elämänkaarensa, sen pitkän tai lyhyen, kukin kokemustensa mukaan. Onko elämä ollut oman arvion mukaan pääosin onnellinen vai onneton? Pohdinta muistuttaa puolitäyden ja puolityhjän lasin tarinaa; optimistin ja pessimistin näkökulmia.

Kenties olen pessimisti (kiistän!), mutta kaikista runsaista ilonhetkistä huolimatta tekisi mieleni sanoa, että olen elämässäni ollut suurimman osan ajasta surullinen. Se kuulostaa kiittämättömältä, mutta en usko siihen, että ihminen voisi tahtoessaan vaihtaa sitä, miten elämänsä hahmottaa. Elämäänsä voi tarkastella monesta näkökulmasta - minäkin, "hyvän" perheen lapsi, koulutettu, työssäkäyvä ja sosiaalinen, musikaalinen ihminen. Toisaalta olen myös koulukiusattu, neuroottinen, masentunut ja elämänsuunnastani eksynyt tai siitä täysin tietämätön. Se, kuinka elämänsä (ja itsensä) yleisesti ottaen näkee, on jossain niin syvällä, että sen vinksauttaminen edellyttäisi kai selkäydinnesteen vaihtoa ja verenkierron kiepsauttamista toiseen suuntaan.

No, helmikuu on toivoa täynnä... Ja ystävänpäiväkin tulossa. Millähän siltä suojaudutaan, kysyy hän.

....And a Happy New Year!

No niin. Vuosi 2011 on lopuillaan ja tässä sitä ollaan, vihdoinkin siirtymässä seuraavaan vuoteen. Tuntuu samalta kuin valmistuminen: Mikään ei muutu ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta vielä tässä vaiheessa, uuden vuoden kynnyksellä elää toivo, että jokin sittenkin vinksahtaisi parempaan suuntaan ja muuttaisi elämän.

Kulunut vuosi on ollut monellakin tapaa raskas: Läheisen menetys koskee kipeimmin. Vaikeaa oli myös koulusta valmistuminen, eivätkä työelämän yritelmät ja viritelmät ole tuottaneet haluttua tulosta. 

On hämmentävää, kuinka paljon turhauttava työ vie voimia, ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen muuhun elämään: yleiseen jaksamiseen, parisuhteeseen, kaikkeen. Lopulta, kuten pelkään itselleni käyneen, työhönsä tottuu ja siinä alkaa pärjätä. Keplottelemalla, päivästä toiseen sinnittelemällä. Se auttaa selviämään päivästä toiseen, muttei poista sitä tosiasiaa, että työ on turhauttavaa, epätyydyttävää ja masentavaa. Oireet vain ilmenevät muussa elämässä ja sitä unohtaa, miltä mielekäs elämä tuntuu. Värit haalistuvat ja harmaus asettuu taloksi. 

Vuodessa on ollut valopilkkunsakin. Valmistuminen ja sen oheisilmiöt, kuten valmistujaisjuhlat ystävien kera olivat kertakaikkiaan mainioita juttuja. Ilosaarirock luksusmökissä luksusporukalla ansaitsee sekin maininnan vuoden parhaiden hetkien joukossa. Myös syksyn kulttuurielämykset, kuten Josh Grobanin konsertti ja Lontoossa koettu Chicago-musikaali jäävät mieleen pysyvästi. Koko Lontoon matka rakkaiden ystävien kanssa oli mahtava. Neljä päivää mieluisaa seuraa, ruokaa ja nähtävyyksiä ennen tuntemattomassa kaupungissa. Ehdimme nähdä paljon, emmekä silti tarpeeksi. 

Parisuhteessanikin koen suurta luottamusta ja turvallisuutta sekä entisestään tiivistynyttä yhteisymmärrystä. 

Summa summarum, vaikka toivoisinkin työelämääni suurta muutosta ja tunnen itseni melko masentuneeksi nykyisessä tilassani, koen olevani varsin onnekas ihminen, jolla on paljon kiitollisuudenaiheita. Perheeni rakkaus ja tuki ovat mittaamattoman arvokkaita asioita, samoin ystävieni seura, keskinäinen huumorimme ja loppumaton sielujen sympatia. Olen kiitollinen myös parisuhteestani ja ihanasta lemmikistäni, jolle pian uuden vuoden alussa tulee pikkusiskoksi toinen pikkukoira. 

Asiani ovat monelta osin niin hyvin, etten koskaan voi lakata olemasta kiitollinen ja ihmettelemästä onneani näiden asioiden edessä. 

Siispä suurkiitokset kaikille rakkaudestanne, voitte olla varmoja, että arvostan sitä aina. Kuljette sydämessäni.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille! 

Myöhästyneet Pyhäinpäivän hajatelmat

           

Ehkä tämä olisi enemmän pyhäinpäivän teemaa, mutta minkäs sille voi, jos ajatukset kasautuvat vasta myöhemmin. Tulin taas ajatelleeksi kuolleitani. Olen luultavasti onnekas tai vain vielä nuorehko, sillä läheisiäni on poistunut vasta muutama.

*J* kuoli syksyllä 2002. Ikävä ja jonkinlainen suru kulkee mukana, vaikka tapahtuneesta on yhdeksän vuotta. Uutisen kuuleminen oli siihenastisen elämäni kamalin hetki, seuranneet tunnit ja viikot elämäni raskaimpia. Tunnemylläkkään ei voi varautua, ja jokaisen on kai jossain vaiheessa opeteltava hyväksymään, ettei tehtyä todellakaan saa tekemättömäksi. Kuoleman ennenaikaisuus ja turhuus suututtavat yhä, mutta raivo haihtuu harakoille: menetys on korvaamaton. *J* olisi nyt kaksikymmentäkuusivuotias. Olen varma, että hän olisi edelleen yksi läheisistä ystävistäni ja olisimme paljon tekemisissä keskenämme. Ajattelen joskus, millainen hän olisi, miltä näyttäisi. Mietin myös, mitä ainoan lapsensa menettänyt äiti tekee, miten voi ja kuinka paljon ikävöi.

*H* kuoli keväällä 2011. Häntä ajattelen usein. Joka kerta pikkuauton nähdessäni, joulua miettiessäni, elämäni tärkeitä ihmisiä muistaessani. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias, enkä voi ymmärtää, miksi joku hänenkaltaisensa otettiin pois. Olen oppinut hyväksymään, että jos maailmaa ohjailevat korkeammat voimat, heidän tahtonsa ei aina ole meidän maijameikäläisten käsityskyvyn rajoissa. *H*:n kuolema kuitenkin laittaa miettimään, voiko maailmassa sittenkään olla mitään inhimillistä logiikkaa. Tämä suru ei ole minulle suurin, mutten meinaa pysyä nahoissani sitä ajatellessani. En vieläkään, vaikka yli yhdeksän kuukautta on kulunut. Jossain täällä ovat vanhemmat, jotka valmistavat hirveintä joulua, jonka koskaan ovat voineet kuvitella. Pohdin, onko minulla oikeus tuntea näin ja ottaa omakseni osa suuresta murheesta. En tiedä mistä se johtuu, mutta kuolema on alkanut pelottaa. Kuoleminen ei varsinaisesti pelota, mutta pelottavaa on se, kuinka herkkä ihmiselämä on. Kliseistä, mutta syystä: yhtenä hetkenä kaikki on hyvin, toisena hetkenä läheinen on poissa. Peruuttamattomasti, lopullisesti. Ei viimeisiä sanoja, ei hyvästejä, ei paluuta. *H* ei koskaan enää naura tarttuvaa röhönauruaan meille.

Olen kuvitellut, että löydän usein oikeat sanat ja voin niiden kautta ilmaista sympatiaani, myötäelämistä ja tukeani. Tässä tapauksessa tunnen itseni yksisoluiseksi: Kaikkein mieluiten olisin vaiti, sanomatta sanaakaan. En tunne mitään, mitä *H*:n perhe ei tuntisi satakertaisesti. Ei ole mitään kirjainyhdistelmää, sanoja, jotka auttaisivat, kaikki lauseet ovat epätarkkoja eivätkä kuvaile tunteitani. Miksi minulla on tarve ilmaista itseäni tässä asiassa? Pelkkä katse riittäisi. Veren välityksellä tunnemme toisemme ja nahoissamme, miten käsittämättömän katkeralta tämä kuolema tuntuu.

Tuntuu vaikealta hyväksyä ja päästää menneistä irti. Opeteltava kuitenkin on. Faktaa on se, että suremalla saan varjostettua myös oman ainutkertaisen elämäni, eikä kumpikaan kuolleistani olisi sellaista toivonut. Silti en voi jättää heitä, eivätkä he mielessäni muutu pieniksi tähdiksi taivaalla. Enkeleiksi, kenties. Tiedän, etten ole ainoa, mutta antaisin paljon, rahaa tai vaikka sen kliseisen oikean käteni, jos saisin vielä kerran kertoa, että rakastan heitä. Katsoa silmiin ja hyvästellä.

*H* rakasti Jarkko Martikaisen musiikkia, sanoituksia eritoten. Hautajaisissa kuultiin Myrsky aivan mainion viiltävänä esityksenä. Ohessa toinen suosikkini.

Itsenäinen Suomi ja joulupiparit

Huhhuh, olipahan päivä.

Kaiken tämän joulustressaamisen ja -vipeltämisen keskellä on mukavaa viettää välillä laadukasta perheaikaa. Päivä alkoi luksusbrunssilla äidin luona. Läsnä rakas synttärisankarisiippani, siskoni poikaystävineen ja äiti aviomiehineen. Äiti tarjosi Neiti Hakkaraisen perunasalaattia, jonka loistava juju olivat sinihomejuustomurut sekä saksanpähkinärouhe. Lisäksi tarjolla oli lämminsavulohta sekä croissanteja.

Brunssilla pehmentämisen jälkeen vuorossa olikin työleiri: jokavuotinen joulupiparien leivonta. Työleiristä tuli odotettua pidempi, kun taikina ei nauramisesta, hikoilusta, kiroilusta ja kaulimisesta huolimatta ottanut loppuakseen. Seurueen miesväki katsoi itsenäisyyspäivän hengessä perinteistä sotaleffaa, me naiset sodimme omalla puolellamme, aseina uuni, kaulin ja vanhoja muovailuvahamuotteja.

Valitettavasti ystävämme Punaviini liittyi seuraamme vasta loppumetreillä...

No joo. Tästä päivästä jäi käteen paitsi kasa herkullisia joulupipareita, myös hyvä mieli siitä, että mulla on niin ihana perhe. Niistä monista ihanista asioista, joita mulle on suotu, perhe on melkolailla parasta. Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi, katselkaahan Linnan juhlia.

Tuuliviiri ja karvakamu

Mitä se Danny noista tuuliviireistä lauloikaan... Vain kaksitoista tuntia sitten luulin, ettei tästä naisesta enää tulisi iloista. Ei tulisi joulua, ei talvea, eikä paljoa muutakaan. Ja täällä sitä ollaan.

Heräsin auringonpaisteeseen puoliltapäivin. Näin talvisaikaan nukun mielelläni kellon ympäri, jos siihen on mahdollisuus. Armas karvakamuni (viittaan lemmikkiin, en avopuolisooni) nukkui peittoni alla ja heräsi, kun huomasi emäntänsä olevan tajuissaan. Siristelin silmiäni, enkä meinannut uskoa sitä todeksi -aurinko paistaa! Viikon sateen ja kylmänä vihmovan tuulen jälkeen paistaa aurinko, pakkasilma on raikasta ja ulkona kimaltelee.

Pieni suuri päätös on muuten syntymäisillään. Muutamia viikkoja sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin kuvia kulkueesta, jossa osallistujat kantoivat pieniä kuolleita porsaanpoikasia pitkin Mannerheimintietä. Tarkoitus oli kiinnittää huomiota kansalaisten ruokailutottumuksiin ja siihen, mitä sikaloissa tapahtuu, jotta nämä ruokailutottumukset voidaan säilyttää. Tämän aamun Hesarissa puolestaan julkaistiin kokonaisen aukeaman kattava juttu pikkupossun elämästä, sen matkasta aikuisuuteen, sekä teurastamon kautta kaupan hyllylle ja muihin kohteisiin. Sen pienen possun kohtalo koskettaa syvästi. Jo se possunpoikaskulkue oli järkyttävä, mutta tämä sinetöinee päätöksen lopullisesti. Sianlihan kulutus tässä taloudessa on muutenkin ollut vähäistä, mutta tunnen, että radikaalimmat toimenpiteet ovat tarpeen. No more pork for me. Vannoutuneesta lihansyöjästäkin saadaan näemmä semi-vegetaristi, kun suomut putoavat silmiltä.

Kanoja en vielä osaa sääliä samaan tapaan, mutta askel kerrallaan. Kananmunien suhteen valinta on kuitenkin jo vuosia sitten kallistunut vapaiden kanojen muniin. Käytännössä en tiedä, onko valinnallani merkitystä kanojen kohtelun kannalta - teoria ja käytäntö voivat olla eri asioita, eikä "vapaina" markkinoitujen kanojen oloista siltikään voi olla varma - mutta ainakin pyrin kulutustottumuksillani lähettämään viestin, että tuotantoeläinten kasvatusolosuhteilla on minulle väliä.  

Mahtavaa. Taidan laittaa jotain kotitanssimusiikkia soimaan ja lauleskella menemään, samalla kun siivoilen. Arja Korisevan sanoin: "Tanssin kattojen yli noin sekä näin /kuuta suukotan/ se on mun ystäväin..." Harmi, ettei youtubesta löydy tätä biisiä, mutta jos sinulla on Spotify, kuuntele huviksesi Arja Koriseva - Kattojen primadonna. Saat tän fiiliksen talteen! Biisi on hyvä myös energiseen siivoukseen, vink vink.

On raskasta olla näin ailahtelevainen. Eiköhän tämäkin päivä vielä suruksi muutu. Sitä ennen on kuitenkin laitettava töpinäksi. Matot ulos, koira kävelylle, pyykit koneeseen. Lauantaista kaikki irti.

Muovilyhdyt ja huonoa karmaa

No mistä muusta kukaan blogia haluaisi kirjoittaa kuin halusta yrittää kuvailla omia sisäisiä maailmojaan. Samalla asiallahan tässä ollaan. Ensikirjoitukset ovat ympäripyöreitä. Sitä kun toivoskelee, että joku joskus lukisi tätäkin töherrystä. Koska palasin hetki sitten takaisin todellisuuteen, totesin varotoimenpiteet jokseenkin turhiksi. Blogiani saattaa lukea joku onneton sielu, joka internetin syövereistä on löytänyt sivulle jonkinlaisen pahan karman seurauksena. Mitäpä se merkitsee elämäni kululle?

Joulukuu on masentavaa aikaa. Ei riitä, että kaupan alalla joulukiirehdys on täydessä käynnissä, lahjoja ostetaan, palautetaan, mietitään. Ihmiset juoksevat hullun lailla alekupongit väpättäen ja riitelevät kaupoissa siitä, miksei Topi Sorsakosken joululevyä ole tilattu tarpeeksi. Voi on ruokakaupoista loppu, koska karppaajat ovat valloittaneet maan, niillehän ei jumalauta margariini kelpaa! Me tavalliset kuolevaiset syödäänkin sitten joulupullat ja -laatikot ilman oikeaa voita.

Voin lisäksi koko Etelä-Suomi kaipaa lunta. On kertakaikkiaan sydäntäsärkevää mennä töihin pimeän aikaan ja päästä keinovaloista kotiin, kun se pieninkin auringonsäde on jo laskenut horisonttiin. Kyllä joulukuussa pitäisi jo olla lunta... Jäälyhtyjäkin myydään nykyään muoviversioina, just in case.

Tyhjästäkö sitä tekstiä luodaan?

Olen viime vuosina seurannut aivan mahtavia blogeja. Koira-aiheisia, askarteluaiheisia, mitä tahansa elämäntapakirjoittelua, taide- ja muotijuttuja. Kun vuosia sitten kuulin bloggaamisen mahdollisuudesta, tiesin heti, että jonain päivänä aloitan oman. Tyylilleni uskollisena - muodin ikuisena perässähiihtäjänä - aloitan nyt, kun kaikilla muilla on jo omansa, uniikit ideat on kertaalleen kierrätetty ja blogosfääri väärällään ties kenen ties mitä hengentuotteita.

Mieletöntä, kuinka paljon hyviä ideoita syntyy, kun sattumalta huomaa vauvansa nukkuvan hauskassa asennossa (http://milasdaydreams.blogspot.com/) tai onnistuu kuvittamaan tumman mutta sympaattisen huumorintajunsa sarjakuvamaisiksi piirroksiksi (http://hyperboleandahalf.blogspot.com/). Yksi suosikkiblogeistani on myös More to Love, kahden kauniin, positiivisen ja pyöreän naisen lifestyleblogi (http://www.moretolove.fi/) . Mahtavia juttuja naiset. Jatkakaa samaan malliin. 

Päiväni murmeli, rakas pieni koirani kalastelee huomiotani. Mikäs sen parempaa. 

Tänään tätä ja huomenna jotain aivan muuta. ...I wish.