Hello

Lost.

On raskasta olla friikki.

Eilen oli ihanaa. Osallistuin seminaariin, joka käsitteli urheilun takapuolta. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta urheilun ja liikunnan kentässä. Mielettömän mielenkiintoinen aihe, tunsin kerrankin olevani kaltaisteni parissa. Ei pelkkää tekstiä internetissä, vaan oikeaa keskustelua, julkisessa tilassa. Tasa-arvosta, sen ongelmista, yksinkertaisia toteamuksia siitä, miten tasa-arvo ei ulotu kaikkiin ja millaisia ongelmat tämän päivän urheilun maailmassa ovat. Oli mahtavaa kuunnella puheenvuoroja ja huomata, että feminismi todellakin elää ja hengittää monessa. Kerrankin muut ottivat keskustelun feminismistä vastuun, olin paikalla vain kuuntelijana ja oppimassa.

Tilaisuuden jälkeen ja varsinkin töihin palattuani olen laskeutunut maan pinnalle. Täällä feminismi on vain sana, eikä useinkaan parhaasta päästä. Se ei kiinnosta ketään, ja jos sana herättää jonkinlaisia tunteita, ne ovat yleensä negatiivisia tai vähintäänkin varauksellisia. Lisäkseni kukaan ei uskalla sanoa selvin sanoin olevansa feministi. Lauseessa on aina varaus. "Olen samaa mieltä feministien kanssa, mutta..." "En ole feministi, kannatan tasa-arvoa.." "Feminismistä tulee mieleen sellainen rintsikoidenpoltto..." Huoh. Mistä tätä skeidaa riittää.

Tuntuu, että täällä ollaan mestareita hiljentymään henkilökohtaisista mielipiteistä. Koska suurin osa työyhteisöstä koostuu parempiosaisista, ns. ylemmän keskiluokan edustajista, vallalla on jonkinlainen hiljaisuuden koodi. Rahasta ei puhuta. Tasa-arvosta ei puhuta, sillä raha mahdollistaa ihmisille elintason, josta käsin katsoessa ei tarvitse puuttuvan tasa-arvon perään itkeskellä. Yhdenvertaisuuskysymykset on helppo lakaista designermaton alle, kun ei itse joudu jatkuvasti yhteiskunnan haastamaksi.

Olen jatkuvasti jonkinlaisessa välitilassa, en koskaan kokonaan kotonani. Kaikkien maailmojen välissä. Ei niin, että kukaan muukaan olisi vain yhtä asiaa kerrallaan, koskaan. Silti tuntuu, että olen väärässä paikassa enemmän kuin oikeassa.

Ymmärsin muutama viikko sitten, että paikkani ei ole täällä. En vielä tiedä missä paikkani lopulta on, mutta tämä luu on pian kaluttu poikki. Olen kyllästynyt olemaan friikki ja sirkushevonen silkoisen porvariston huvitukseksi. Kiva, että intohimoni naurattaa ja viihdyttää.

Nykyään kaikki vaikuttaminen tai edes sen yritys tuntuu olevan jonkinlaista ääriliikettä. On mahdollista ja helppoa unohtaa "arkadianmäen" päätökset ja elää pienessä kuplassaan. Se on jopa sallittua, ja maailmantuskaa kokevat leimataan ankeilijoiksi. Kun voisi vain elää ja keskittyä omiin asioihinsa, olla onnellinen siitä mitä meillä on!

Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, keskustelujen päättymättömän keveitä. Maailmassa tapahtuu niin paljon paskaa, että sen unohtaminen on epäilemättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta onko se todellinen?

Running like (in) the wind

Sain työkaveriltani varsin kelpoisen harjoitusohjelman. Olen surutta pukeutunut toimiston virallisen koekaniinin viittaan, ja testaan juoksuohjelmaa seuraavien kahdeksan viikon ajan. Yksi viikko on jo takana, ja erilaisia fiiliksiä on jo ehditty käydä läpi... Treenikauden huipentuma on luonnollisesti toukokuun lopulle ajoittuva Naisten Kymppi, jonka aion kipittää ennätysaikaani.

Ensin ostin uudet juoksuvaatteet. Vaikka pyllyni on astetta isompi kuin haluaisin, se näytti oikein hyvinmuodostuneelta uusissa juoksutrikoissa.

Ensimmäinen lenkki meni hienosti. Sää oli keväinen, kuuntelin musiikkia ja nautin. Ihmettelin, miksen ole aiemmin tajunnut innostua juoksulajeista harrastusmielessä. Vähänpä tiesin, että asia selkenisi vain kahden päivän kuluttua seuraavan lenkkini aikana.

Sinä kauheana päivänä satoi lunta. Myräkkä oli vellonut ympäri pääkaupunkiseutua jo tunteja, joten tiet olivat kymmensenttisen lumi- ja jääkerroksen peitossa. Jääpiikeistä koostuvaa räntää satoi juoksijan harmiksi vaakasuoraan kohti kasvoja, ja näkyvyys oli harvinaisen huono. Poissa olivat fiilistely ja linnunlaulu, tilalla tuskainen uikutus ja jäätyvä nenänpää.

En voinut uskoa, että raahasin itseni sohvan pohjalta moiselle koetukselle. Juoksin pellolla, jokivartta pitkin. Allani oleva hiekkatie oli jäätynyt epätasaisiksi ja liukkaiksi lautoiksi, joita väistellessä piti olla tarkkana. Ripsivärit olivat jo kauan sitten valuneet silmäkulmia myöten ohimoille, kun tuisku ei suostunut tyyntymään tai edes siirtymään selkäni taakse. Sillä hetkellä, jäätyneellä pellolla, otsatukka koppuraiseksi jäätyneenä, tunsin jostain syystä oloni erittäin suomalaiseksi.

Tuskainen vaelluskin meinasi kääntyä fiilistelyn puolelle ("kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"), kunnes puhelimestani loppui akku, ja menetin lenkkimusiikit sekä suoritustani tallentavan sport trackerin ilot. Siinä vaiheessa nimeltämainitsemattoman pikaruokaketjun Mäkkärin pimeydessä loistavat mainokset tuntuivat houkuttelevammilta kuin pitkiin aikoihin. Tiesin kuitenkin, etten koskaan selviytyisi siitä häpeästä, jos lenkkini päättyisi höyryävien ranskalaisten äärelle. Löntystin siis vastentahtoisesti kotiin asti.

Kotiin päästyäni fiilis oli kuitenkin ekstaattinen. Suihkussa lämmiteltyäni ja saatuani ylle kuivat vaatteet tunsin itseni lähes uudestisyntyneeksi. Tämän olotilan koin viimeksi, kun viime vuosikymmenen puolessavälissä erehdyin kokeilemaan avantouintia. Veri kiersi ja olo oli puhtaan raikas, vaikka aavistus menneestä kärsimyksestä vielä kivistikin kinttujani.

Sinä iltana nukutti.

Joka haukkuu on itse se...!

Teemabiisi: PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Olen ihan HIEMAN väsähtänyt noihin Facebookissa kiertäviin erilaisiin itsetunnon pelastusyrityksiin. Jokainen kiehahtaa toisinaan ja on mukava lukea, että ihmisillä on mielipiteitä, mutta ketä auttaa esimerkiksi tällainen:

Kuva on Facebook-käyttäjän -Elämä on- lisäämä, mutta postaus ei muuten liity häneen.

Tämä teksti, kuten kaikki kaltaisensa, ilmentävät mielestäni vain julkaisijansa hankalaa luonnetta. Luulisi tällaisten julistusten kuluttavan mielettömästi yksilön voimia; eikö tule tunne kuin olisi sodassa koko maailman kanssa?

Olen kuullut kuvauksia itsestäni, ja joskus pessimistiksi väitetään. Toivon, etten silti lukeudu samaan kastiin kuin tällaisten ankeiden toitotusten julkaisijat. Masentava perusoletus näissä huoneentauluissa on se, että jotkut todella puhuvat pahaa ja katsovat muita ihmisiä kieroon. Niin ikävä totuus kuin se voi ollakin, en silti kuuna kullanvalkeana suostuisi lähtemään tähän "mä oon mitä oon"-tyyppiseen, 10-vuotiaan sielunelämään viittaavaan uhoamisleikkiin.

En tiedä mikä tilanne on oman pikkuruisen elämänpiirini ulkopuolella, joten voin kertoa vain oman käsitykseni aiheesta.

Jos ihmiset tuntuvat tuomitsevan elämääsi, harkitse ensin,

• onko tilanne todellinen vai vain tunne omien korviesi harhaantuneessa välissä.

• Jos ihmiset oikeasti arvostelevat valintojasi, tarkista, oletko (erästä tällaista huoneentaulua mukaellen) vain ympäröinyt itsesi kusipäillä.

 Aseta asiat mittasuhteisiin. Oletko todella niin keskeinen osa jonkun elämää, niin hiertävä piikki jonkun persauksissa, että hän jaksaisi puhua sitä kuvittelemaasi potaskaa selkäsi takana? Jos tämä henkilö on puolisosi, vaihda puolisoa. Muut ihmiset tuskin välittävät jakaa ilkeämielisyyttä suuntaasi jatkuvasti. Sen ajatteleminen, että koko maailma on sinua vastaan, on melko ylimielistä: kaikki asiat eivät todellakaan pyöri yhden ihmisen ympärillä, ja useimmat eivät jaksa vaivata järjestelmällisesti päätään toisten dissaamisella.

Minuakin voi sanoa ylimieliseksi, sillä olen aikuisiällä ollut onnekas: minulla on monta ihanaa, korvaamatonta ihmissuhdetta, ystäviä joihin voin luottaa, ja sen suojista on hyvä huudella. Silti uskaltaudun sanomaan, että jos olet mukava ihminen, muilla on voimakas tendenssi pitää sinusta. Se ei tarkoita, että vaikeuksia tai riitoja ei syntyisi tai että tapaisit aina ihmisiä jotka pitävät sinusta. Se tarkoittaa, että tulet luultavasti kaikkien muiden täyspäisten ihmisten kanssa toimeen eikä heillä(kään) ole tarvetta tai halua tuomita sinua.

On siis kaiken maailman sodanjulistusten sijaan mielekästä katsoa itseään hetki ulkopuolisen silmin: pystynkö ylläpitämään tai aloittamaan keskusteluja ihmisten kanssa? Osoitanko muita kohtaan empatiaa ja ymmärrystä? Välitänkö siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat? Jälkimmäisen kohdan kyseessäollen muistan taas eräänkin huoneentaulun: "Ole oma itsesi, älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat!" On tärkeää säilyttää oma persoonansa, mutta on merkittävästi erilaista, jos välität muiden mielipiteistä liian vähän / sopivasti / liian paljon. Jos et välitä lainkaan, vaikutat itseriittoiselta tolvanalta, mikä vähentää menestystäsi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jos välität liikaa, vaikutat epätoivoiselta vinkuintiaanilta, eikä kukaan välitä ryhtyä kasvattamaan sinulle persoonallisuutta, mielikuvitusta ja omaa voimaa.

Summa summarum; sodanjulistus- tai hälläväliä-taulut ovat itseasiassa itsenäisyyden sijaan merkkejä epäonnisesta sosiaalisesta elämästä ja julistajan epävarmuuksista. Aikuiset ihmiset. Yritetään huomioida toisiamme ystävinä ja tuttavina sekä auttaa niitä, joille sosiaaliset tilanteet ovat haasteellisempia. Huomioidaan tällä matkalla myös henkilökohtaiset ja temperamenttiimme liittyvät taipumukset jotka ilmenevät ulosannissamme. Mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta niiden esitystapa on se joka ratkaisee. Meillä kaikilla on vastuuta myös viestiemme vastaanottamisesta ja perillemenosta.