Kicking the Bucket List

En aio potkaista tyhjää, mutta näillä kaiken maailman tehtävälistoilla ajattelin pyyhkiä pyllyni.

On jo joitain vuosia ollut trendikästä kirjoittaa tehtävälista, niin kutsuttu Bucket List. Lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin heittää lusikan nurkkaan tai pyyhkeen kehään, potkaisee tyhjää - no siis, ennen kuin kuolee.

Sehän on hieno ajatus. Laitetaan listalle asiat, jotteivät unohdu elämää suorittaessa. Kahdeksankymppisenä voi sitten lueskella listaa ja ruksia yli kohdat, jotka on tehty, ja kenties toteuttaa vielä muutaman haaveensa. Tai jäädä harmittelemaan kun muistaa yhtäkkiä, että hitsinpimpulat, benji-hyppy jäi tekemättä, eikä se enää onnistu.

Kilin kellit. En ymmärrä. Rakastan kauppalistoja, kirjalistoja ja muuta mukavaa, mutta tämä trendi  menee yli ymmärrykseni. Eikö ihmisen elämä tänä päivänä ole riittävän aikataulutettu ja riittävästi suorittamista ilmankin, että miettii elämänsä kohokohtien toteuttamista päivänsä pääksytysten ja tekee niistä listoja?
 

Jos unelmiaan ei  muista ilman jonkinlaista listaa, ovatko nuo unelmat niitä tärkeimpiä, niitä, joita eniten haluat elämässäsi tehdä? Vai ovatko ne kenties jotakin ulkokultaista, mitä ihmisen mielestäsi, syystä tai toisesta, pitäisi saavuttaa ennen tiettyä ikää tai vaihetta?

No, otetaan huomioon, että jokaisen bucket list voi tietenkin näyttää sellaiselta, jolta sen haluaa näyttävän. Toisilla listalle kuuluu eksoottisiin kohteisiin matkustamista, luksusravintoloissa syömistä, itsensä ylittämistä fyysisin tai henkisin suorittein (esim. valmistuminen johonkin tiettyyn unelma-ammattiin), unelmien laukun ostaminen tai jonkun hengellisen johtajan tapaaminen, vapaaehtoistyö tai muuta sellaista.
Toisellehan bucket list voi tarkoittaa syksyistä marjaretkeä, omistusasunnon hankkimista, lapsen viemistä Linnanmäelle kerran vuodessa, takkatulen tuijottelua tai parhaan kirjan lukemista oman kodin rauhassa, rakkaudentunnustusta ihanalle ihmiselle, läheisen auttamista tiukassa tilanteessa tai muuta sellaista.

Mielestäni yllämainitut passaavat kyllä jotakuinkin asioiksi, joista voisin ajatella unelmoivani. Mutta ymmärrän samalla, ettei yksi ihminen voi saavuttaa kaikkea, tehdä kaikkea, osallistua kaikkeen, opiskella kaikkea, tehdä kaikkia töitä ja ymmärtää kaikkia asioita. Kaltaistani suorittajaluonnetta tällaisen listan olemassaolo vaivaisi. Mihin kaikkeen pystyn, montako näistä asioista jää kesken tai kokonaan elämästäni puuttumaan?

Ja toisaalta, vaikka listan jokainen kohta tulisi ruksituksi; Millaista olisikaan elämä, jos kaikki unelmat toteutuisivat, eikä jäljellä olisi enää unelmoitavaa?

Saattaa olla, että mielipiteestäni heijastuu mustavalkoisuus tai suorituskeskeinen tapa tarttua asioihin. Siitä huolimatta peräänkuulutan armollisuutta, lempeyttä ja asia kerrallaan -mentaliteettia.

Unelmiensa ei saa antaa valua kylmäksi suoritusten listaksi, edes otsalohkossaan. Huikeista kokemuksista kannattaa nauttia sitä mukaa kun niitä tulee vastaan - ja meille kaikille tulee, kun kyse on niistä asioista, joita Todella Haluamme.

Jos jonkinlaisen listan voisin tehdä, se koskisi niitä ihania asioita, joissa olen saanut olla mukana, asioita, jotka ovat elämässäni toteutuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitollisuuslistan tekeminen onkin mielestäni terveempi tapa kuin aina epävarman tulevaisuutensa jossittelu.

Parhaita asioita sattumanvaraisessa järjestyksessä:
- mahtava lähipiiri; perhe ja ystävät
- kaksi suloista koiraa, joita saan rakastaa ja helliä

- avioliitto rakastettavan, ihanan ja kunnollisen ihmisen kanssa
- monet matkat ja seikkailut; ulkomailla ja kotimaassa hyvässä seurassa
- mökkielämä ja sen tuoma tasapaino muuten hektisessä arjessa
- syksyn värit, joihin en kyllästy

Autumn Breeze

 Rakastan syksyä. Taas ja aina. Oli aika luksusta herätä raskaan työviikon jälkeen lauantaina täysin takussa ja suunnata aurinkoiselle kävelylenkille läheiseen puistoon.

Eipä siitä kilometrejä liiemmin kertynyt, kun istahdin kivisen aurinkokellon päälle ihmettelemään syksyn väreissä koreilevaa ympäristöäni. Päässä ei liikkunut juuri mitään, olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Aurinko paistoi kasvoihin ja leppeä, raikas ilma tuuletti ajatuksiani. Mutta kivi oli kylmä, selvä syksyn merkki, vihje siitä mitä tuleman pitää seuraavien kuukausien aikana...

 Harvoin on niin totaalisen poikki, ettei ajatus tahdo taipua eikä kroppakaan kykene urheilusuorituksiin. Menkööt muutaman viikon, kunhan tahti taas rauhoittuu ja palataan perusasioiden äärelle. Jos sinne perusasioihin pääsisi palaamaan. Ensi viikko on jo järjestyksessään kuudes, jolloin mennään tukka putkella ja muut asiat, eli se niin sanottu oma elämä jää vähemmälle on täysin pannassa. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin ehdin pestä pyykkiä.

Ihanat syys- ja talvivaatteet ovat jo ajat sitten vyöryneet kauppoihin, joten on hyväkin, etten ole ehtinyt pyöriä niitä hypistelemässä ja kilauttaa vähiä roposiani kaupustelijoiden ahnaisiin kassoihin. Syksy on sesonkini. Kaupat ovat yhtäkkiä pullollaan mustia ja violetteja vaatteita. Syyspukeutuminen on dramaattisten tyylien ja tummien huulipunien aikaa, voimakkaiden värien ja runsaiden, erilaisten tekstuurien tulvaa. Lämmin ja pehmeä yhdistyy kovaan ja kiiltävään, ja ihmisissä herää halu huolitellumpaan pukeutumiseen. En minä keväällä ja kesällä shoppaile, ellei suomalaisten kesämuotikin ala muuttua mustanpuhuvaan suuntaan. 

Kaikki "ihanat" kevään persikkasävyt ja pastelliset pinkit ovat kuvottavia. Sori. Ovat. Ei mitään syvyyttä, ja niissä rimpsuisissa viiden euron trikoopaidoissa voi korkeintaan nukkua. Yksin. Mutta hei, kaikki vuodenajat eivät voi olla meikäläisen vahvuusalueita. Joten väliäkö sillä, etten ymmärrä kevät- ja kesämuodista tuon taivaallista. Hehkutan edelleen syksyn värejä ja tunnelmaa.

Ei mainita tässä yhteydessä nyt sen enempää siitä, että nuo syysihanuudet lähestyvät jokaista nykyaikaista kuluttajaa myös verkon kautta suoraan kotiin. Saatoin lätkäistä ne huolella säästämäni setelit Miss Windy Shopin mekkoon ja neuletakkiin. Jotainhan naisen on saatava.

Idea(l)s running wild

Kuten vanha tätini sanoisi: Aika se vaan kuluu, niinku elävis kuvis!

Mitä pidempään sitä lykkää, sen vaikeampaa on tarttua toimeen ja kirjoittaa, mitä kaikkea kesään on mahtunut.

Heti kesän kynnyksellä (27.5.) juoksin kuin juoksinkin sen Naisten Kympin, ja tavoiteaikani sekä alittui että ei. :D Olin toivoskellut, että juoksen alle 1 h 10 min, mutta arvioin realistisesti harjoituslenkkien valossa, että luultavasti aika painuu noin 1 h 15 minuutin korville. Koska aikani oli 1h 13 minuuttia, olen päättänyt, että lasini on puoliksi täynnä, ja tavoite alitettu. Jos voi taputtaa itseään päähän, miksen sitä tekisi.

Lisävaikuttimena tähän tyytyväisyyteen on se, että kymppi juostiin pakahduttavassa, läkähdyttävässä helteessä 27 asteessa ja aurinko paistoi koko matkan ajan suoralta taivaalta. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa matkan varrelle, kaikkeni annoin ja ylitin itseni reippaasti.

Juoksuohjelmanikin toimi erinomaisesti, eivätkä jalat rikkoutuneet repäisystä. Ensi vuonna uudelleen, katselemaan, josko sitten jo saisi rikki tuon tunnin ja kymmenen minuutin rajan. Tässä kun on ehditty jo hurahtaa rullaluisteluunkin. Kesäpuolen aktiviteetit ovat tiukasti hanskassa, mutta talven tulo jännittää - olisi syytä käydä rullaluistelemassa niin kauan, kuin säitä riittää, ja siirtyä sitten syksymmällä enenevässä määrin juoksemiseen.

Tästä itselleni erittäin epätyypillisestä liikuntakärpäsen puremasta on riittänyt riemua, mutta odottelen sen lopahdusta kohtsillään, eli any day now. En kuitenkaan maalaile piruja seinille, sillä olen jo saanut rohkaisevaa kokemusta lumisateessa lenkkeilystä, eikä se ollut ollenkaan hullumpaa. Otan päivän kerrallaan: Nyt mennään, kun menotuttaa. Jos puolen vuoden päästä ei tossu nouse, otetaan iisimmin.

Elokuinen auringonkukka.

Kaikkea muutakin on kesällä touhuiltu: on käyty mökillä uimassa ja marjastamassa, sekä pulikoitu ja palvottu aurinkoa ensimmäistä kertaa Yyterissä (aurinkorasvaa kului!). Säät ovat suosineet suomalaisia tänä kesänä.

Nautin lämmöstä itsekin, mutta olen ehdottomasti syksyn lapsi. Päänsisäinen trendsetteri suunnittelee jo syysviileiden asukokonaisuuksia. Pehmeitä villatakkeja, pidempiä hameenhelmoja, umpinaisia kenkiä ja erilaisia huiveja. Siistiä ja huoliteltua tyyliä, jota kesän lomaräjähdyksen jälkeen kaipaa kuin armasta ystävää...

Tässä vaiheessa fiilistely vielä toimii. Kun syksy saa, realisoituvat arjen kiireet huomattavasti vähäeleisemmin, ja romantiikka sysätään syrjään.

Töihin on ehdittävä, ja vaatetus valitaan niin, että siinä pystyy juoksemaan junaan. Villatakki vain kutittaa hikistä nahkaa, huulipuna tuhriintuu paidan kauluksiin, ja parhaiden kenkien korko jää kiinni Stockmannin tuulikaapin mattoon. Mutta ideaali on kaunis, ja sitä hellittäköön toistaiseksi.

Tuuliviirinä luokses pom... eiku?

Ihana aurinkoinen syyspäivä. Valoisuus ja päivänsäteet tuntuvat hyvältä kasvoilla, vaikka muu kroppa onkin jo pitänyt verhota jonkinlaisiin vaatteisiin. Ilma on lämmin, mutta puita havisuttava tuuli muistuttaa saapuvasta syksystä. 

Tällaisissa päivissä on rauhaa, itseluottamusta, kauneutta ja kaipuuta, joiden takia kannattaa jatkaa päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät aina, tavalla tai toisella. 

Sain työtarjouksen edellisestä työpaikastani. Kuukauden pätkä, mutta mielenkiintoista hommaa. Ja hei, kuukauden palkka... Juhlan aihetta, etten sanoisi! Lisäksi tuttava vinkkasi eräästä avoimesta työpaikasta himoitsemallani alalla, ja yhtäkkiä elämä näyttää jälleen perhosilta, sateenkaarilta, koiranpennuilta ja yksisarvisilta. On erittäin helposti dokumentoitava fakta, että toivo on ihmiselle mielettömän tärkeä voimavara. Aion lähettää vetovoimaisen ja ammattimaisen hakemuksen ja saada tuon työn. Yes I can! Tukka ylös, kissarajaukset silmiin ja jakku päälle. Voilá!

The job is MINE!!

Translation: I was offered a job! It's only temporary, but such an interesting opportunity! I'm quite excited! My friend also linked a nice job for me to apply, and I am SO getting that one after I finish the temporary thing. Just have to send a professional application and be active. Yes I can!
P.s. Suddenly the fall doesn't seem like a bad season at all. Hope is THAT important.

Heureka!

 

Vaatii näköjään jonkinlaisia elämänhallinnan aakkosia olla pillastumatta pienessä vastatuulessa. Alan kai vihdoinkin päästä käsiksi niihin työkaluihin, joita jokainen meistä kantaa mukanaan, mutta joihin vain osalla meistä on riittävästi aikaa perehtyä.

On kivinen tie opetella uuteen työhön, on opettavaista nöyrtyä kyselemään, kuuntelemaan, imemään itseensä oppia viisaammiltaan. Nyt jo täydet kaksi kuukautta uutta uraputkea takana, ja toivottavasti tällä viikolla onnistun säilyttämään zeniläisen tyyneyteni: vain siten olen tehokas ja pystyn työskentelemään tarvittavalla teholla.

Alan ymmärtää, että menneiden vatvominen ja ongelmiin keskittyminen vie huiman paljon kapasiteettia. Aivot ovat kuin mikä tahansa muu tallennusväline: Käytössä on rajallinen määrä informaatiota, ja infotulvaa kannattaa säädellä tarpeen ja tarkoituksen mukaan.

Olen jo törmännyt tilanteisiin, joissa ensireaktio on täydellinen paniikki ja siitä johtuva hermostuminen. Viime päivien paineessa olen kuitenkin alkanut huomata, että asioiden välttely, hermostuminen ja tilanteesta peruuttaminen eivät ratkaise itse ongelmia, eivätkä myöskään opeta mitään. Olen onnistunut löytämään nöyrän asenteen työhön. Nyt menen ongelmia kohti pragmaattisemmin kuin ennen. Kaikki selviää, kun ottaa selvää. Jostain pienestä kohti jotain suurempaa, ja kas: Problem solved!

No, onpas tylsää. Päänsisäisten työkalujeni käyttöjärjestelmän päivitys lienee kiinnostavaa vain itselleni. But what are diaries for...