Näytetään tekstit, joissa on tunniste H. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste H. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Myöhästyneet Pyhäinpäivän hajatelmat

           


Ehkä tämä olisi enemmän pyhäinpäivän teemaa, mutta minkäs sille voi, jos ajatukset kasautuvat vasta myöhemmin. Tulin taas ajatelleeksi kuolleitani. Olen luultavasti onnekas tai vain vielä nuorehko, sillä läheisiäni on poistunut vasta muutama.

*J* kuoli syksyllä 2002. Ikävä ja jonkinlainen suru kulkee mukana, vaikka tapahtuneesta on yhdeksän vuotta. Uutisen kuuleminen oli siihenastisen elämäni kamalin hetki, seuranneet tunnit ja viikot elämäni raskaimpia. Tunnemylläkkään ei voi varautua, ja jokaisen on kai jossain vaiheessa opeteltava hyväksymään, ettei tehtyä todellakaan saa tekemättömäksi. Kuoleman ennenaikaisuus ja turhuus suututtavat yhä, mutta raivo haihtuu harakoille: menetys on korvaamaton. *J* olisi nyt kaksikymmentäkuusivuotias. Olen varma, että hän olisi edelleen yksi läheisistä ystävistäni ja olisimme paljon tekemisissä keskenämme. Ajattelen joskus, millainen hän olisi, miltä näyttäisi. Mietin myös, mitä ainoan lapsensa menettänyt äiti tekee, miten voi ja kuinka paljon ikävöi.

*H* kuoli keväällä 2011. Häntä ajattelen usein. Joka kerta pikkuauton nähdessäni, joulua miettiessäni, elämäni tärkeitä ihmisiä muistaessani. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias, enkä voi ymmärtää, miksi joku hänenkaltaisensa otettiin pois. Olen oppinut hyväksymään, että jos maailmaa ohjailevat korkeammat voimat, heidän tahtonsa ei aina ole meidän maijameikäläisten käsityskyvyn rajoissa. *H*:n kuolema kuitenkin laittaa miettimään, voiko maailmassa sittenkään olla mitään inhimillistä logiikkaa. Tämä suru ei ole minulle suurin, mutten meinaa pysyä nahoissani sitä ajatellessani. En vieläkään, vaikka yli yhdeksän kuukautta on kulunut. Jossain täällä ovat vanhemmat, jotka valmistavat hirveintä joulua, jonka koskaan ovat voineet kuvitella. Pohdin, onko minulla oikeus tuntea näin ja ottaa omakseni osa suuresta murheesta. En tiedä mistä se johtuu, mutta kuolema on alkanut pelottaa. Kuoleminen ei varsinaisesti pelota, mutta pelottavaa on se, kuinka herkkä ihmiselämä on. Kliseistä, mutta syystä: yhtenä hetkenä kaikki on hyvin, toisena hetkenä läheinen on poissa. Peruuttamattomasti, lopullisesti. Ei viimeisiä sanoja, ei hyvästejä, ei paluuta. *H* ei koskaan enää naura tarttuvaa röhönauruaan meille.

Olen kuvitellut, että löydän usein oikeat sanat ja voin niiden kautta ilmaista sympatiaani, myötäelämistä ja tukeani. Tässä tapauksessa tunnen itseni yksisoluiseksi: Kaikkein mieluiten olisin vaiti, sanomatta sanaakaan. En tunne mitään, mitä *H*:n perhe ei tuntisi satakertaisesti. Ei ole mitään kirjainyhdistelmää, sanoja, jotka auttaisivat, kaikki lauseet ovat epätarkkoja eivätkä kuvaile tunteitani. Miksi minulla on tarve ilmaista itseäni tässä asiassa? Pelkkä katse riittäisi. Veren välityksellä tunnemme toisemme ja nahoissamme, miten käsittämättömän katkeralta tämä kuolema tuntuu.

Tuntuu vaikealta hyväksyä ja päästää menneistä irti. Opeteltava kuitenkin on. Faktaa on se, että suremalla saan varjostettua myös oman ainutkertaisen elämäni, eikä kumpikaan kuolleistani olisi sellaista toivonut. Silti en voi jättää heitä, eivätkä he mielessäni muutu pieniksi tähdiksi taivaalla. Enkeleiksi, kenties. Tiedän, etten ole ainoa, mutta antaisin paljon, rahaa tai vaikka sen kliseisen oikean käteni, jos saisin vielä kerran kertoa, että rakastan heitä. Katsoa silmiin ja hyvästellä.


*H* rakasti Jarkko Martikaisen musiikkia, sanoituksia eritoten. Hautajaisissa kuultiin Myrsky aivan mainion viiltävänä esityksenä. Ohessa toinen suosikkini.


Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...