Kesä kaunehin kymmenistä

Ihan pian takana on koko heinäkuun kestänyt vapaa-aika ja lomailu. Vaikka Suomen kesäsää on ollut kylmin ja kurjin 50 vuoteen, vakuutan, että mennyt kuukausi on mahdollisesti elämäni paras. Huippuhetkiä on toki koettu ennenkin, mutta olen erityisen iloinen Juuri Tästä Heinäkuusta.

Pohdin kuumeisesti, onko taikakeinoista hyötyä: Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Meneekö onni pois, jos sitä hitusen sanoittaa? Lehdissä kerrotaan kesäisin parisuhteen sudenkuopista sekä elokuun avioeroaallosta, kun pariskunnat pysähtyvät lomillaan nenäkkäin ja huomaavat, etteivät enää oikeastaan tunne puolisoaan tai haluakaan tuntea. Meillä takana ei ole vielä kymmeniä vuosia, mutta kymmentä vuotta lähestyessä sitä miettii väkisinkin elämää, jota yhdessä on eletty ja mihin se riittää.

Häämatkamme Kroatian Dubrovnikissa oli ihana. Kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen tietysti jännitti, kuinka nopeasti yhteinen sävel jälleen löytyisi. Jännitys oli turha; meillä oli aivan fantastisen hauskaa ja rentoa yhdessä. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Ehdimme pitkästä aikaa nauttia kiireettä toistemme seurasta, jutella asioista pitkän kaavan mukaan, keskittyä romantiikkaan ja tallentaa mieliimme ihania maisemia, lämmintä etelän ilmastoa, yhteisiä kokemuksia. Ehdimme pitää kädestä ja katsella toisiamme silmiin.

Kroatian matkan lisäksi kävimme perheemme mökillä äitini, hänen puolisonsa, siskoni & avomiehensä, veljeni & tyttöystävänsä ja isovanhempieni kanssa. Tämäkin reissu oli erinomainen; uimme, saunoimme, söimme hyvää. Koirat nauttivat mökkielämän vapaudesta ja ottivat siitä kaiken irti. Saimme metsästä mukaamme myös tuoreita mustikoita, pakastin on nyt täynnä kotimaisia, itse poimittuja herkkuja (jos nyt vähän ostomansikoitakin).

Raskaus etenee nähdäkseni normaalisti. Vauva kasvaa ja potkut kovenevat. Nyt hän mellastaa jo selkeästi ja useaan kertaan päivässä. Massu on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin. Siitä ei varsinaisesti ole mitään haittaa ja pärjään hyvin - mutta toki fyysinen suorituskyky on 7. kuulla eri luokkaa kuin vielä hetki sitten.

Vatsan kasvun huomasin selkeästi ensimmäistä kertaa Dubrovnikissa, kun liikkuminen alkoi käydä selvästi työläämmäksi. Sama kehitys on jatkunut yhä, ja jatkunee edelleen, sillä vauvan olisi tarkoitus kasvaa ja lihoa ja voimistua seuraavan kuukauden ajan ripeään tahtiin. Odotamme vauvaa jo uteliaina.

Jännää nähdä, millainen tyyppi on syntymässä perheemme jäseneksi. Aluksi raskaus ei ole tuntunut juuri miltään henkisellä tasolla, mutta totesimme jo häämatkan alkupuolella, että nyt kun ajatukseen vauvasta on jotenkin kasvanut ja äitiyspakkauksen myötä asia on alkanut konkretisoitua, olisi kamalaa, jos jotain sattuisi. Toivomme siis parasta, ja yritämme suojella syntymätöntä lasta parhaan kykymme mukaan.

Kuinka elämääni tupsahtikin näin paljon kaikkea, mistä olla onnellinen? Olen onnellinen ja kiitollinen. Elämässä on ollut ja tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin onnentunteita saa kaapia syvältä sangosta. Nyt kun asiat ovat kertakaikkisen mallillaan, on syytä tunnustaa se nöyryydellä, kiitollisuudella, ottaa vastaan mitä annetaan ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tuottaa iloa ja onnea myös läheisille.

Ka-POW

Teemabiisi: PMMP: Rakkaalleni

Joulun aika vilahtaa aina niin nopeasti, ettei sitä ehdi muuttaa tekstiksi. Jälleen on takana leppoisa joulu perheen kanssa ja herkkukaukaloiden äärellä. Mukana menossa olivat minun ja puolisoni lisäksi äitini miehineen, siskoni, isovanhemmat ja äidin täti, velipuoli ja tämän tyttöystävä. Tässä joulussa oli erityispiirteensä: Läsnä ei ollut enää alaikäisiä, kun velikin täytti viimein nuo maagiset kahdeksantoista vuotta. Tästä joulusta mieleen jää aito tunnelma ja erityinen lämminhenkisyys: Ihmiset todella arvostivat aikaansa yhdessä läheisten kanssa.

Saimme kivasti joulukortteja ystäviltä...

Vuotta vaihdettiin kotosalla koirain kanssa, jotta kenellekään ei pääsisi syntymään traumoja ilotulitteiden äänistä. Rauhallista ja mukavaa, sekä ehkä pieni protesti pakkojuhlintaa vastaan. Jos ihmiset haluavat vaihtaa vuotta umpihumalassa lumihangessa, se heille suotakoon. Ilotulitteet ja niiden yksinkertaiset räjäyttelijät sen sijaan saavat täältä täyslaidallisen: Räjäyttelevät rahansa ilmaan kalliilla tulitteilla, säikäyttäen tällä toiminnallaan kaiken elollisen puoleksi vuorokaudeksi täyteen paniikkiin. Eikä tämä ilonpito todellakaan rajoitu sille sallittuun aikaan, vaan paukuttelu alkaa hyvissäajoin ennen sallittua ja päättyy kokonaan vasta puolentoista viikon jälkeen. Sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi asiaa oravien, lintujen, kissojen, koirien ja muiden "yhteiseläjien" kannalta, en olisi enää kuunaan voinut räjäyttää yhtään rakettia. Lisäksi asiassa on rumuusaspekti: Rakettielämys ei voi korvata sitä vitutuksen määrää, mikä seuraa tammikuun roskissakahlaamisesta. Mustuneita, taivaaltapudonneita ja ainakin osin hajoamattomia räjähteitä löytyy kaikilta nurmikentiltä, pusikoista ja pihoilta vielä juhannuksenakin.

Vuoden pimein aika on nyt kuitenkin selätetty, ja pikkuhiljaa odotellaan kevättä. Luvassa on vaikka mitä ja mukavaa, joten onni on vain olla ja yrittää parhaansa mukaan oppia töissä ja töiden ulkopuolella. Haistelen, että työrintamalla koittavat vielä haastavat ajat, mutta tätähän olen odottanut, tilaisuutta näyttää taistelijan luontoa, realisoida potentiaalini. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä juuri nyt tapahtuu. Huomaan, että asenteeni on alkanut kehittyä, enkä enää voisi kuvitella palaavani sinne mistä tulin ja siihen, kuinka paha olo minulla on ollut. Muistan sen tunteen, mutten enää voi nähdä suostuvani siihen. Vaikka syyt ovatkin tiedossani, mietin silti, miten ikinä jaksoin kaikki ne vuodet. Annan itselleni pisteitä pitkäpinnaisuudesta ja kärsivällisyydestä, mutta toisaalta ruoskin itseäni saamattomuudesta ja kärsimykseen alistumisesta. Opettavaista se kaikki on ollut, ja se on parasta, mitä voin aiheesta sanoa.

Viikonloppu, ihanata. Tänään heitän huoleni, ja kerään niistä tärkeimmät taas mukaani maanantaina, jos sen tarpeelliseksi katson.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

....And a Happy New Year!

No niin. Vuosi 2011 on lopuillaan ja tässä sitä ollaan, vihdoinkin siirtymässä seuraavaan vuoteen. Tuntuu samalta kuin valmistuminen: Mikään ei muutu ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta vielä tässä vaiheessa, uuden vuoden kynnyksellä elää toivo, että jokin sittenkin vinksahtaisi parempaan suuntaan ja muuttaisi elämän.

Kulunut vuosi on ollut monellakin tapaa raskas: Läheisen menetys koskee kipeimmin. Vaikeaa oli myös koulusta valmistuminen, eivätkä työelämän yritelmät ja viritelmät ole tuottaneet haluttua tulosta. 

On hämmentävää, kuinka paljon turhauttava työ vie voimia, ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen muuhun elämään: yleiseen jaksamiseen, parisuhteeseen, kaikkeen. Lopulta, kuten pelkään itselleni käyneen, työhönsä tottuu ja siinä alkaa pärjätä. Keplottelemalla, päivästä toiseen sinnittelemällä. Se auttaa selviämään päivästä toiseen, muttei poista sitä tosiasiaa, että työ on turhauttavaa, epätyydyttävää ja masentavaa. Oireet vain ilmenevät muussa elämässä ja sitä unohtaa, miltä mielekäs elämä tuntuu. Värit haalistuvat ja harmaus asettuu taloksi. 

Vuodessa on ollut valopilkkunsakin. Valmistuminen ja sen oheisilmiöt, kuten valmistujaisjuhlat ystävien kera olivat kertakaikkiaan mainioita juttuja. Ilosaarirock luksusmökissä luksusporukalla ansaitsee sekin maininnan vuoden parhaiden hetkien joukossa. Myös syksyn kulttuurielämykset, kuten Josh Grobanin konsertti ja Lontoossa koettu Chicago-musikaali jäävät mieleen pysyvästi. Koko Lontoon matka rakkaiden ystävien kanssa oli mahtava. Neljä päivää mieluisaa seuraa, ruokaa ja nähtävyyksiä ennen tuntemattomassa kaupungissa. Ehdimme nähdä paljon, emmekä silti tarpeeksi. 

Parisuhteessanikin koen suurta luottamusta ja turvallisuutta sekä entisestään tiivistynyttä yhteisymmärrystä. 

Summa summarum, vaikka toivoisinkin työelämääni suurta muutosta ja tunnen itseni melko masentuneeksi nykyisessä tilassani, koen olevani varsin onnekas ihminen, jolla on paljon kiitollisuudenaiheita. Perheeni rakkaus ja tuki ovat mittaamattoman arvokkaita asioita, samoin ystävieni seura, keskinäinen huumorimme ja loppumaton sielujen sympatia. Olen kiitollinen myös parisuhteestani ja ihanasta lemmikistäni, jolle pian uuden vuoden alussa tulee pikkusiskoksi toinen pikkukoira. 

Asiani ovat monelta osin niin hyvin, etten koskaan voi lakata olemasta kiitollinen ja ihmettelemästä onneani näiden asioiden edessä. 

Siispä suurkiitokset kaikille rakkaudestanne, voitte olla varmoja, että arvostan sitä aina. Kuljette sydämessäni.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!