Kohta kolkyt

Tänään oli syksyn ensimmäinen kylmä päivä. Kylmä sillälailla, ettei kevättakki enää riittänyt lämmikkeeksi, ja tuuli piiskasi ihoa jokaisesta napinlävestä.

Olen väsynyt, mutta edelleen tasapainossa. Jatkuvalla syötöllä paukkuvat deadlinet ja hirvittävällä tahdilla tapahtuva uuden opettelu vievät paljon energiaa. Onneksi työkaverit ovat mukavia.

Melkoinen syksy, kaverit täyttävät pyöreitä vuosia, yksi kerrallaan. Olen joukon viimeinen alle kolmikymppinen, ja minullakin tämä askel on edessäni, hieman turhan pian. Mitäpä tiedän? Mitäpä uskon? Olen epäilemättä kypsempi, rauhallisempi ja harkitsevampi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka vieläkin kannan neuroosejani, on epävarmuuteni vähentynyt. Alan kai vihdoinkin ymmärtää, että kaltaiselleni on ehkä sittenkin paikkansa tässä maailmassa. Kenties.

30-vuotiskukat. 

Olen ollut kriisissä kolmikymppisyyteni kynnyksellä, miettinyt, että nyt pitäisi jo varmaankin olla naimisissa ja ainakin yhden lapsen äiti. Ruuhkavuodet, kuulkaa. Yhtäkkiä, ainakin tänään, tunnen täydellistä rauhaa ajatellessani, että aikaa on. Aikaa on kaikkeen, mitä haluan tehdä. Onhan?
On hassua, kuinka kymmenessä vuodessa muuttuu. Eikä sittenkään muutu. Ajan kulumisesta muistuttavat yhä kauemmas unohtuvat kouluajat, mutta myös muutokset läheisissä ihmisissä. Kymmenen vuotta on kulunut yhdessä hujauksessa, mutta jälkiä on jäänyt muihinkin kuin minuun. Vanhempani ovat yhtäkkiä melko lähellä eläkeikää. Isovanhempani ovat aina olleet virkeän nuorekkaita, mutta ikääntyminen alkaa näkyä heissäkin. Meillä on aina ollut perheen kesken läheiset suhteet.

Mummin rintasyöpä leikataan huomenna.
Ukin syöpä oli vuosia sitten. Ukin kohdalla en osannut huolestua. Ukki on teräsmies, ja oli alusta asti selvää, että hän selviää sairaudestaan voittajana. Mummin laita on toisin. Mummi on hyväkuntoinen, toimelias ja virkeä, mutta myös jollakin tapaa hauraampi ja herkempi. Ehkä olen "mummin tyttö", aina on puhuttu siitä, kuinka muistutan mummia kun hän oli nuori.

Paljon rakkautta mummille, toivottavasti kaikki menee hyvin ja suunnitelman mukaisesti. Taas seuraavat kymmenen vuotta.

True revelation

Kuinka saavutetaan zeniläinen tyyneys?

Pohditaan kaikkea, mikä saattaa ahdistaa ja kerätään eksistentiaalinen kriisi. Tähän tarkoitukseen sopivat hyvin esimerkiksi erilaiset ikävaiheet (kolmikymppisyys) sekä meneillään oleva ihmissuhdetilanne. Jos ei vielä kiristä tarpeeksi, suosittelen lisäämään keitokseen esimerkiksi päätökset lastentekemisestä ja ammatillisista, toistaiseksi toteutumattomista tavoitteista. Kun tunne-elämä on täydellisessä kaaoksessa, soitellaan puolisolle töihin ja jaetaan tuntemukset niin, että toinenkin hitusen hermostuu.

Onneksi muutaman tunnin harkinta-aika (jäljellä ollut työaika) tyynnytti ajatuksiani. Kaiken kaaoksen keskellä palasin peruslähtökohtiin. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Parisuhde on kunnossa, asumme hyvässä asunnossa ja meillä on kaksi ihanaa koiraa. Lisäksi aloitan reilun viikon kuluttua unelmatyöni. Tämä on niitä harvoja hetkiä elämässäni, kun elämäni näyttää, ei vain hyvältä, vaan loistavalta. Niin hyvältä kuin voin vain toivoa. 

Ilmeisesti hermojärjestelmääni ei ole piuhoitettu toimimaan pelkästään rentouttavilla faktoilla. Kun kaikki on hyvin, kiskaisen hepulit siitä, että kaikki on kunnossa. Olen tottunut siihen, että johonkin sattuu - joko ruumiillisesti tai henkisesti, yleensä molempia. On hämmentävää istua junassa ja tajuta yhtäkkiä, että asiat eivät ole olleet näin hyvin yhdeksään vuoteen. No sanotaan suoraan. Ikinä. 

Voisikohan sitä heittäytyä täysin holtittomaksi ja ... nauttia tästä? Hetken?

Viikon biisi: Alanis Morissette - Guardian