Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.
Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.
Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?
Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!
Erilaisia lapsiaiheita googlatessa löytää väkisinkin tiensä keskustelupalstoille, joilla mm. kysytään, miksi äiti laittaa lapsensa päivähoitoon toisen lapsen saadessaan. Ollaan oikein joukolla lynkkaamassa, että siinä se on vasta paskamutsi, kun haluaa isommasta lapsesta eroon kun uusi tulee taloon, ja noinkohan niistä nyt kavereitakaan tulee keskenään kun ovat päivätkin eri paikoissa.
Voi jumalauta, ämmät. Lopettakaa!
Miten kehtaatte juoksuttaa sormianne näppiksillä ja kusta vertaistenne äitien nilkoille! Voitte hiljaa mielessänne olla mitä mieltä haluatte, mutta lopettakaa toisten päivähoitoratkaisujen puiminen netissä välittömästi.
Fakta on se, että te ette tiedä, mitä toisissa perheissä tapahtuu, joten huolehtikaa, että omassa perheessänne teette ratkaisut jotka teille parhaiten sopivat, ja antakaa muiden tehdä omansa.
Muissa perheissä voi olla paljon syitä, miksi kahden lapsen kotihoito ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Kotona oleva vanhempi voi olla loputtoman väsynyt, ahdistunut ja masentunut, tai vaikka tehdä töitä tai opiskella lapsenhoidon ohessa tuodakseen perheelle ruokarahat pöytään. Varmaa on ainoastaan se, että te ette tiedä asiasta mitään, eikä teillä ole vauvan vanhemmuuteen sen kummempia avaimia kuin muillakaan.
Tässä keskustelussa uskomatonta on myös se, että syyllinen kaikkeen perheen turmioon on luonnollisesti äiti. Isiä keskusteluissa ei edes sivuta, vaikka lasten hoitoratkaisut lienevät perheen yhteisiä päätöksiä, oli kotiin jäävä henkilö sitten äiti tai isä.
Äitinä ei voi voittaa. Jos lähdet töihin, hylkäät lapsesi, olet huono äiti ja uraorientoitunut sekä kylmä. Jos jäät kotiin, olet helikopterivanhempi, huono äiti ja läheisriippuvainen yhteiskunnan elätti.
Isänä sen sijaan et voi kuin voittaa. Jos pidät isyyslomaa tai *gasp* jaat vanhempainvapaajakson lapsen äidin kanssa, olet superisä, ja äärettömän sitoutunut perheeseesi. Mikä tahansa osallistuminen perheen elämään lasketaan. Jos taas vaimoke ja lapsi ovat kotona ja itse liihotat kokouksesta toiseen, niin yhteiskunta kyllä muistaa muistuttaa, että olisit akka kiitollinen kun miehesi tuo leivän pöytään ja tekee niin paljon töitä kun sinä vaan kotona imettää lussutat, siinä vasta on kunnollinen perheenisä.
Tarttis vissiin tehrä tälle jotain. Ja ensimmäinen mitä itse kukin voi tehdä, on tukkia turpansa toisten perhe-elämän asioista ja päivähoitoratkaisuista. Niin naamatusten kuin internetsissä.
Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.
Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.
Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.
Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?
Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.
On melko halju tunne osallistua kotikaupungissaan suureen yleisötapahtumaan, kun samalla saa pelätä, että positiivisesta ja värikkäästä tilaisuudesta saattaa jonkun hullun toimesta tulla yhtäkkiä suurikin tragedia. Vielä haljummaksi tilanne muuttuu, kun käy ilmi, että pelko ei ollut vain oman pään sisällä, vaan muutkin ovat kelailleet samoja ajatuksia.
Kaverini oli paikalla, kun Helsingin pride-kulkueeseen iskettiin pippurisumuttein vuonna 2010. Vastaavia iskuja ei ole tuon jälkeen tapahtunut, mutta se (samoin kuin muut maailmalla sattuneet järjettömyydet) jättävät jälkensä. Ihmiset haluaisivat iloita avoimesti kaupungilla, mutta osallistuminen pelottaa. Olimme kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelko on yhä suurempi syy osallistua. Pelottelulle ei saa antaa periksi. Rakkaus voittakoon!
Tämänvuotinen Pride-kulkue sujui pelosta huolimatta mallikkaasti ja ilman välikohtauksia. Marssin aikana helle hemmotteli meitä, aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja hiki virtasi. Kulkueeseen osallistui jälleen ennätysmäärä ihmisiä: Peräti 30 000. Viime vuoden yli 25 000 ihmistä ylitettiin siis tuhansilla.
Kulkueen jälkeen jatkoin matkaa Suvilahteen Tuska-festivaalille. Kävin Tuskassa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja odotin innolla vauvavapaata päivää, kylmää juomaa ja hyviä bändejä. Mutta kuten usein tapahtuu, kiihkeimmin suunnitellut hurvittelut harvoin toteutuvat niin hienosti kuin etukäteen haaveiltiin.
Ilma oli lämmin ja seura hyvää. Jopa juoma oli kohtuullisen kylmää. Bändeissä ei tänä vuonna ollut lauantain osalta kovasti kehumista - Turmion kätilöt herätti hilpeyttä, Stam1nalta olisin halunnut kuulla vanhempaa musiikkia, mutta ymmärrettävästi he keskittyivät uuden levynsä kappaleisiin. Loppuillasta olin niin väsynyt ja helteestä läkähtynyt, että Ghost ei enää saanut kaipaamaansa huomiota. Paremmin asiasta perillä oleva pikkuserkkuni tosin raportoi, että Ghost soitti erinomaisen keikan.
Huomasin jälleen, kuinka paljon olen äitiyden myötä muuttunut. Äitiyttä ei, perhana vieköön, voi kääntää pois päältä, vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa vapaalle. Ajattelin lastani koko päivän. Käytännössä se johtui pitkälti siitä, että tuntikausien imetystauko tuntuu rinnoissa. Alkoholi kiihdyttää niin ikään maidon herumista, joten rintavarustuksessa oli pinkeitä tuntemuksia iltapäivästä lähtien.
Olin toivonut, että pääsisin iloiseksi kesäpäiväksi irti mammaroolistani, mutta huomaan nyt, että mammaisuus ei lähde, vaikka ympärillä raikaisi mikä möykkä. Tämä on aavistuksen stressaava ominaisuus, mutta toisaalta olen siitä myös hyvilläni. Se osoittaa, että olen mennyt eteenpäin elämässä, ja viimeiset kahdeksan kuukautta on opettanut minulle uutta. Takaisinpäin ei voi palata, ja menneitä kuukausia ei voi pyyhkäistä pois. Eikä hemmetissä tarvitsekaan.
Tangomarkkinoille en vielä taida uskaltaa (huhutaan, että siellä meno äityy kertakaikkiaan hurjaksi...), mutta ajattelin, että Tuskaan osallistunen seuraavan kerran sitten, kun ainakin imetys on päättynyt eikä fyysisiä hidasteita festaroinnille ole. Toisaalta olisi varmaankin asiallista myöntää, että kymmenen vuoden takaiseen huolettomaan kolmen päivän ryyppy- ja juhlimisputkeen ei enää ole minkäänlaisia rahkeita. Haikeaa.
Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.
En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.
Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!
Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.
Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.
Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.
En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.
Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.
Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.
Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.
Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu.
Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.
Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin.
Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys?
Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?
Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.
Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?
Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!
Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää.
Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.
Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.
Ja sen minä vaan sanon tuosta äitiydestä, nyt kun kerran aloitin (vaikka vieläkin elättelen toiveita siitä, ettei tässä miksikään mammabloggaajaksi ruveta...).
Että turvaverkkoja pitää olla. Meillä on onnellinen tilanne, on siskoni, äitini sekä lukuisia ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia. Jos näitä ei olisi, olisivat meikäläisen marmorikuulat levinneet jo toisen viikon kohdalla.
Äitiys on tunteiden vuoristorataa enemmän kuin olen koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Omaan aiempaan tunneskaalaansa oli tottunut, mutta nyt tuntuu, että asteikolle on lisätty isoja loikkia kumpaankin suuntaan. En ole kuuna päivänä ollut niin onnellinen, enkä ikimaailmassa niin turhautunut, raivoissani ja loukkaantunut kuin viimeisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei olisi vertaistukea, ihmisiä sanomassa että tämä kuuluu asiaan, ajattelisin ilman muuta tulleeni hulluksi.
Nyt voin sentään lohduttautua sillä ajatuksella, että en ole hullu, tämä vain tuntuu siltä. Ja on ohimenevää. Kaikenlaista jaksaa, kun tietää että se on vain vaihe ja menee kyllä ajallaan ohi.
Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Päiväkirja riipustaa itseään pääni sisällä, mutta sormistani se ei kipinöi, koska arki pyörittää meitä niin hurjaa vauhtia.
Synnytyksestä selvittiin. Elämäni suurin kipu ja karmein koettelemus. Kun ei nuku kolmeen vuorokauteen, kun synnytys käynnistetään ja se päättyy välilihan leikkaukseen sekä imukuppiavustukseen, ei hetkeen hymyilytä. Sinä, joka kännipäissäsi paasasit mulle lääkkeettömän luomusynnytyksen ainutlaatuisesta paremmuudesta ja jonka lapset putkahtivat maailmaan alle 6 tunnissa, haista paska.
Vauva on kyllä ihana. Hän on ollut omamme ja tärkeimpämme heti syntymästään lähtien. Vauvanhoidon tuoksinassa ja uudenlaisen perhe-elämän opettelussa on seilattu niin monenkirjavissa tunnelmissa, että niitä on mahdotonta pukea sanoiksi. Tunnekuohuja on riittänyt niin hyvässä kuin pahassakin. En vielä osaa sanoa, mitä elämä lapsen kanssa tuo tullessaan, millaiseksi arki muotoutuu. Seitsemänviikkoisen kanssa ei vielä ole mahdollista toteuttaa kasvatuksellisia ambitioitaan, vaan päivät soljuvat kuin huomaamatta, lapsen huoltotoimenpiteiden lomassa.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; Onneksi lapsettomat ihmiset eivät voi tietää, mitä menettävät. Kiintymyssuhteen intensiteetin ja syvyyden voi ymmärtää vain toinen vanhempi. Lapsen liikuttava avuttomuus ja luottamus vanhempaansa on käsittämättömän huikea kokemus. Tunne siitä, että pystyy huolehtimaan jostakusta niin pienestä ja luotsaamaan häntä kohti itsenäisempää elämää hyvin kuoppaisella ja pitkällä tiellä... Vielä nyt vauva on äitinsä sylissä ja turvassa vaaroilta ja sydänsurulta, mutta jokainen viikko ja kuukausi tuo lähemmäs sen päivän, kun äiti ei voi enää suojata lasta kaikelta, mitä maailma tarjoaakaan.
Ristiäiset vietimme kodin rauhassa, perheenjäsenten ja kummien läsnäollessa.
Vaikka äitiyden onnenkuplassa ei kai pitäisi puhua henkilökohtaisista tarpeistaan ja haluistaan (uhrautuva äiti ja mitänäitänyton), sanon silti. Ikävöin työkavereita ja töitäni. Pidän työelämästä. Odotin kyllä äitiysloman alkua, ja nautin lapseni seurasta ja iloitsen, kun saan seurata hänen kasvuaan. Mutta kaipaan myös omaa elämääni, enkä halua hukkua äitimössöön. Kuten lapsi, olen minäkin oma persoonani, erillinen muista. Ihminen, jolla on urasuunnitelmia ja unelmia oman itseni varalle. Haaveilen kauniista vaatteista ja vilkkaasta työelämästä, sosiaalisesta elämästäkin, samoin kuin tasaisesta perhearjesta, jossa lapsi muodostaa oman yksikkönsä. Uskon, että nämä kaikki voi saavuttaa, kun ei unohda itseään. Itseään ei enää voi asettaa prioriteetiksi kuten ennen, mutta on huomattava, että äitiyskin on laadukkaampaa, kun äiti huolehtii myös omista tarpeistaan. Ei lapsi siitä kärsi.
Tammikuu on jälleen jännittävää aikaa; saamme viettää kuukauden päivät yhdessä koko perhe. Joulunpyhistä alkavat vapaat starttaavat isän lapsenhoitovapaat, jotka jatkuvat koko tammikuun ajan. Toivottavasti ehdin haaveilla joulun alennusmyynneissä hitusen, ja toivottavasti löydämme säntillisen arkirytmin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että rutiinit tarttuvat jo.
P.s. Rutiineista puheenollen, on eräitä, joita perheenlisäyksemme on horjuttanut toden teolla. Rakkaat chihuahuamme ovat kyllä hyväksyneet lapsen osaksi laumaa ja tarkkailevat sitä ja osallistuvat hoitamiseenkin imetystukihenkilön ominaisuudessa, mutta silti heidän käytöksessään on jotain muuttunutta. Nuorempi osoittaa vauvalle rakkautta, mutta vaikuttaa myös mustasukkaiselta, kun perheen vauvan asema on otettu häneltä pois. Aiempi pentumainen iloisuus on toistaiseksi kateissa, mutta toivoaksemme eläinlääkäri osaa auttaa, sillä hänellä on ilmennyt lievä terveydellinen ongelma. Odotan, että sen ratkaiseminen ilostuttaa kultaisen hauvamme jälleen. Vanhempi koira puolestaan on vauvan suhteen välinpitämättömämpi, mutta kiertää asunnon nurkkia, seiniä pitkin ja ilmeisesti tutkii reviirinsä rajoja.
Olen jo monta kertaa halunnut kirjoittaa tekstin naisena olemisesta ja sen ristiriitaisuudesta. Jotenkin sanat vain aina takertuvat näppäimistööni, ja asia jää tuumauksen tasolle. Toivotan kaikille ihanaa Naistenpäivää, ja tartun toimeen. Päivä on ihana ja aurinkoinen, muutama pohdinta pälkähti päähäni. Naisena oleminen on ihanaa ja nautin siitä paljon.
Tasa-arvo on minulle tärkeä asia. Ajaudun tuon tuostakin tilanteisiin, joissa ajatus sukupuolten keskinäisestä tasa-arvosta unohdetaan tai tahallisesti jätetään huomiotta. Olen myös synnytysikäinen, aikuinen nainen, ja erilaisia olettamuksia perhetilanteestani tai toiveistani asian suhteen kuulee paljon niin henkilökohtaisesti minulle lausuttuina tai yleisemmin puolihuolimattomina arvioina naisten yleisistä haluista tai toiveista (MISTÄ?!).
Yleensä, kun alan puhua tasa-arvosta, kiihdyn hiukkasen. Tämä liittyy siihen, että usein saapuvilla on joku, joka ei lähtökohtaisesti ymmärrä, mistä feminismissä on kysymys, tai joka ei vain koskaan ole muuten tullut oman elämänsä puitteissa ajatelleeksi, että suomalaisessakaan yhteiskunnassa nainen ei ole miehen kanssa tasa-arvoinen. Tilanne ei ole huono verrattuna moneen muuhun maahan, mutta se ei tarkoita että taistelu olisi ohi. Täydellinen tasa-arvo lienee utopistinen ajatus, mutta sitä kohtihan tässä täytyy pyrkiä.
Toinen kiihtymisen syy löytyy ihmisistä, jotka "eivät halua kelailla" näitä asioita ja antavat siinä sivussa periksi tietämättömyydelle ja kieltäytyvät näkemästä tosiasioita tai kulttuurisia ongelmia, joita tasa-arvoa tavoitellessa väistämättä esiin pulpahtelee. Vastaus ongelmiin on harvoin se, että laitetaan pää pusikkoon. Vaikka se aiheuttaakin ahdistusta, on hyvä silloin tällöin avata niitä silmiä ja tsekata missä mennään.
Joskus stressaannun lasten saamisesta. Siis siitä, pitäisikö niitä nyt sitten ryhtyä tekemään, tai siitä, että kaikki elämässä jotenkin "osoittaa" siihen suuntaan. Kaverit saavat lapsia, sehän on vain luonnollista. Moni on sanonut, että ei kannata kiihtyä, jos minulta tiedustellaan lapsensaannista tai perhetilanteestani tehdään oletuksia. Nämä kiihtymisen kieltäjät kuuluvat kuitenkin poikkeuksetta siihen ihmisryhmään, jotka ovat aina halunneet lapsia, joille äitiys on aina ollut luonnollinen ajatus (riippumatta siitä ovatko he jo saaneet lapsia vai vasta niitä toivovat). Ehkä heidän korvissaan kaikuvat tiedustelut eivät tunnu ahdistavilta, ehkä heitä ei v*tuta se, että heidän vartaloistaan keskustellaan kuin olisi päivänselvää, mihin sitä tullaan käyttämään.
Onko mahdotonta käsittää, että lapsentekoon liittyvä keskustelu tuntuu väärältä ja yksinkertaistavalta niille naisille, jotka eivät ole koskaan ajatelleet tekevänsä lapsia? Mainitaan nyt tässä yhteydessä, että oma perhepolitiikkani ei ole lukkoon lyöty. Saatan hankkia lapsen tai olla sitä hankkimatta, mutta yksisilmäinen olettaminen ei silti ole hyväksyttävä toimintatapa.
Lisäksi huomautan, että jos stressaannun perhepoliittisista asioista ja otan nokkiini kaiken maailman viisasteluista, saan vapaasti tehdä sen. Joidenkin asenne tuntuu olevan, ettei liikoja ressailla, mutta jokainen tyylillään. Asioiden ajatteleminen monelta taholta ja huolellisesti ei ole keneltäkään pois. Luultavasti löydän itseni huomattavasti harvemmin yllättävistä tai täysin odottamattomista tilanteista, kun mietin mitä kaikkea tekemäni ratkaisut voivat aiheuttaa tai tuoda elämääni. En pidä asennettani millään tavoin ylimääräisenä stressaamisena. Jos joudunkin yllätetyksi, en ainakaan syytä itseäni siitä, etten ole yrittänyt valmistautua. On mielestäni normaalia olla utelias asioiden syistä ja seurauksista laajalla skaalalla, eikä kulkea pää p*****ssä.
Ihmisille on luontevaa puhua toiveistaan ja tulevaisuutta koskevista ajatuksistaan, jos ne mukailevat kulttuurisesti hyväksyttyä mallia. Tiedän hyvin, ettei suhtautumistani kulttuuriseen "äitiyteen" kannata tuoda keskustelussa esille, sillä yleensä reaktio on naureskelua ("kyllä sinä vielä mielesi muutat"), ihmettelyä ("ai, mikset halua lapsia?") tai jopa vihamielistä ("ei se maailma sillä tavalla pyöri, ettei lapsia tehdä"). Vihamielisyyteen liittyy yleensä myös oletus, etten ymmärrä miksi ihmiset tekevät lapsia ylipäätään, tai etten hyväksy ystävieni valintaa tulla äidiksi. Sanomattakin selvää, ettei mikään näistä väitteistä pidä paikkaansa. Keskustelussa on kuitenkin vaikea vaieta, kun kohtuni tulevat liikkeet tuntuvat puolestani päätetyiltä. Seuraus on usein konflikti.
Asiat ovat moniulotteisia. Niin myös kulttuurinen naiseus ja kaikki siihen liittyvä. Näissä asioissa ei ole "stressaamista" miettiä monella tasolla. Stressaantuisin paljon enemmän, jos sulkisin silmäni ja luikkisin pusikoissa vältellen ahdistusta aiheuttavia asioita. Piirsin Paintilla oikein kaavion siitä, miten asiat mielessäni jakautuvat, esimerkki koskee lasten saamista. Ensimmäinen, yksinkertaisempi kuva on se, miten asian voi nähdä helppona periaatteellisena elämänkysymyksenä. Toinen malli kuvastaa omaa ajatteluani ainakin osittain; mikään ei ole täysin yksinkertaista.
Ymmärrän, että kysymykset ovat sellaisia, ettei niihin ehkä
normaalielämää viettävä ihminen osaa vastata. Silti on mielestäni hyvä
käsitellä ja käydä läpi teemoja, joissa epävarmuus on tekijä. En
ymmärrä, kuka voi kulkea elämän läpi stressaantumatta vähääkään elämän
monista eri sävyistä, joita aina väistämättä on. Tämä sama kysymysten kirjo seuraa kaikkia asioita, jokaisessa elämänvaiheessa. Mitä on naiseus? Kuka sen määrittelee? Miten kulttuurimme ohjaa meitä valinnoissamme? Hyväksymmekö sen vai pyrimmekö muuttamaan sitä? Haluammeko vaikuttaa kulttuuriimme ja elämämme puitteisiin, vai tyydymmekö seuraamaan sivusta ja toteuttamaan jonkinlaista suunnitelmaa? Onko suunnitelma se, mikä intuitiivisesti tuntuu oikealta, vaikka sitä joutuisikin puolustelemaan kanssaeläjilleen? Vai viekö matka sinne, mihin tie on valmiiksi avoinna? Mitä sen tien seuraaminen jättää jälkeensä? Entä millainen on ikuisen etsijän perintö, ja kenelle se jätetään?
Yksinkertaistamalla
asioita saadaan aikaan melko laiskoja mielipiteitä ja kokonaiskuva ei
hahmotu. Kenties ajatusmallini on hieman negatiivissävytteinen, mutta
olkoon oikea elämä sitten täynnä iloisia yllätyksiä, jos näihin
kysymyksiin ei sitten törmääkään. Sattuu helkkaristi enemmän, jos
tipahtaa taivaasta ja joutuu syystä tai toisesta väkisin ja varautumatta
käsittelemään epävarmoja tai epämieluisia asioita.
Tämän sanottuani viimeistelen asian sanomalla, että koko aikaa ei voi uida syvissä vesissä. Näitä voi kuitenkin annostella kukin omalle psyykelleen sopivassa suhteessa ja on ihan hyväksyttävää tietää, missä menee oman jaksamisen raja. Kun keskustelu lipsahtaa syvemmälle kuin päiväperhosiin, ei kuitenkaan ole kohteliasta torpata koko aihetta syyttämällä toista "turhasta stressaamisesta".
...Tähän päättyy tämänkertainen vuodatus. Jostain syystä en saanut tekstiä kuvaamaan täsmälleen sitä, mitä ajoin takaa, mutta univelalla ja 22 työpäivällä saattaa olla tekemistä asian kanssa. Korjailen kun kynnelle kykenen.
Edit 10.3. Ja saman tien saapuu helpotus: Usein puheeseen feminismistä tai tasa-arvosta (lue: feministien kritisointiin) liittyy puhe negatiivisuudesta, ongelmien keksimisestä jne. Uskon, että osaksi feministisiä kannanottoja tai realistista puhetta ei hyväksytä ja se tulkitaan valittamiseksi, koska "kivapuhe" valtaa alaa ja on vain epärakentavaa puhua epäkohdista, kun kuitenkin ns. "oikeaan suuntaan ollaan menossa". Että miksei mieluummin keskityttäisi niihin hyviin asioihin.
En itse osaa asiaa kovin hyvin muotoilla, mutta onneksi on ihmisiä jotka osaavat. Tästä ajatusten aamiaista: Ylioppilaslehti - Itsestä kiinni
Translation: I. Can't. Even. Equality is an important theme for me personally. Sometimes I get anxious during conversations that totally disrespect different choices. I can't even get started on intersectionality, but to name one thing; gender equality is not something we automatically (or at all) have, and we should pay more attention while participating in conversations covering these areas of life. If women don't pay attention to the way they are treated, no-one else will. It's not negativity to name and point out things that still need work. It doesn't mean one doesn't appreciate the steps already taken or forgets that there is some good to life altogether. Talking about our reality just isn't fashionable in our time.
