Loves it, loves it not

Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.

Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?

Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!

Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää. 

Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.

Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.

Kesä kaunehin kymmenistä

Ihan pian takana on koko heinäkuun kestänyt vapaa-aika ja lomailu. Vaikka Suomen kesäsää on ollut kylmin ja kurjin 50 vuoteen, vakuutan, että mennyt kuukausi on mahdollisesti elämäni paras. Huippuhetkiä on toki koettu ennenkin, mutta olen erityisen iloinen Juuri Tästä Heinäkuusta.

Pohdin kuumeisesti, onko taikakeinoista hyötyä: Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Meneekö onni pois, jos sitä hitusen sanoittaa? Lehdissä kerrotaan kesäisin parisuhteen sudenkuopista sekä elokuun avioeroaallosta, kun pariskunnat pysähtyvät lomillaan nenäkkäin ja huomaavat, etteivät enää oikeastaan tunne puolisoaan tai haluakaan tuntea. Meillä takana ei ole vielä kymmeniä vuosia, mutta kymmentä vuotta lähestyessä sitä miettii väkisinkin elämää, jota yhdessä on eletty ja mihin se riittää.

Häämatkamme Kroatian Dubrovnikissa oli ihana. Kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen tietysti jännitti, kuinka nopeasti yhteinen sävel jälleen löytyisi. Jännitys oli turha; meillä oli aivan fantastisen hauskaa ja rentoa yhdessä. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Ehdimme pitkästä aikaa nauttia kiireettä toistemme seurasta, jutella asioista pitkän kaavan mukaan, keskittyä romantiikkaan ja tallentaa mieliimme ihania maisemia, lämmintä etelän ilmastoa, yhteisiä kokemuksia. Ehdimme pitää kädestä ja katsella toisiamme silmiin.

Kroatian matkan lisäksi kävimme perheemme mökillä äitini, hänen puolisonsa, siskoni & avomiehensä, veljeni & tyttöystävänsä ja isovanhempieni kanssa. Tämäkin reissu oli erinomainen; uimme, saunoimme, söimme hyvää. Koirat nauttivat mökkielämän vapaudesta ja ottivat siitä kaiken irti. Saimme metsästä mukaamme myös tuoreita mustikoita, pakastin on nyt täynnä kotimaisia, itse poimittuja herkkuja (jos nyt vähän ostomansikoitakin).

Raskaus etenee nähdäkseni normaalisti. Vauva kasvaa ja potkut kovenevat. Nyt hän mellastaa jo selkeästi ja useaan kertaan päivässä. Massu on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin. Siitä ei varsinaisesti ole mitään haittaa ja pärjään hyvin - mutta toki fyysinen suorituskyky on 7. kuulla eri luokkaa kuin vielä hetki sitten.

Vatsan kasvun huomasin selkeästi ensimmäistä kertaa Dubrovnikissa, kun liikkuminen alkoi käydä selvästi työläämmäksi. Sama kehitys on jatkunut yhä, ja jatkunee edelleen, sillä vauvan olisi tarkoitus kasvaa ja lihoa ja voimistua seuraavan kuukauden ajan ripeään tahtiin. Odotamme vauvaa jo uteliaina.

Jännää nähdä, millainen tyyppi on syntymässä perheemme jäseneksi. Aluksi raskaus ei ole tuntunut juuri miltään henkisellä tasolla, mutta totesimme jo häämatkan alkupuolella, että nyt kun ajatukseen vauvasta on jotenkin kasvanut ja äitiyspakkauksen myötä asia on alkanut konkretisoitua, olisi kamalaa, jos jotain sattuisi. Toivomme siis parasta, ja yritämme suojella syntymätöntä lasta parhaan kykymme mukaan.

Kuinka elämääni tupsahtikin näin paljon kaikkea, mistä olla onnellinen? Olen onnellinen ja kiitollinen. Elämässä on ollut ja tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin onnentunteita saa kaapia syvältä sangosta. Nyt kun asiat ovat kertakaikkisen mallillaan, on syytä tunnustaa se nöyryydellä, kiitollisuudella, ottaa vastaan mitä annetaan ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tuottaa iloa ja onnea myös läheisille.

End of an era, beginning of a ...heaven knows what!?

... ja niin sitä ihminen oppii.

Häät vietettiin onnellisissa merkeissä, ja lopulta kaikki loksahti paikalleen. Päivämme oli tunnelmallinen ja ihana, juhlapaikka oli kaunis ja sulhanen ah, niin komea.

Hääkuvistamme vastasi erittäin suureksi iloksemme Elämyskuvaaja Jones Eriksson.

Edelliseen tekstiin viitaten; Irrationaalisten, häitä edeltävien raivonpuuskien syykin selvisi. Kirjoitustaukoa kertyi melkein kolme kuukautta, mutta kas, elämä jatkuu. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin raskaana. Hääviinit jäivät siis minun osaltani juomatta, mutta Lehtikuohu ajoi asiansa, ja kun asiat laittaa mittasuhteisiin, "viinitakaisku" tuntuu varsin pieneltä myönnytykseltä.

Muutama päivä edellisen kirjoituksen jälkeen tein raskaustestin, ja kuten toisinaan ihmisille käy, se näytti positiivista. Nyt on jo ensimmäiset kriittiset kuukaudet takana, ja parin viikon kuluttua koittaa raskauden puoliväli. Pohdinnat siitä, tehdäkö lapsi vai eikö tehdä, tulivat tiensä päähän ja luonto ratkaisi asian meidän suosiollisella avustuksellamme.

Kaikki tämä tarkoittaa, että paljon uutta ja ehkä jännittävääkin on edessä. Minkäänlaisia ylenmääräisiä innostuksenpurkauksia tai ylimääräistä hässäkkää uutinen ei ole aviopuolisoiden kesken aiheuttanut, lähipiiri on reagoinut äänekkäämmin. Muutaman kerran olen tuntenut suurehkoa tyytyväisyyttä, ensimmäisessä ultrassa jopa liikutusta, mutta muuten tunnelma on samankaltainen kuin ennenkin.

Maa ei siis ole mullistunut, mitä nyt helvetti ehkä vähän huurtui, kun tajusin, että olen kovaa vauhtia matkalla äidiksi. Ei olis uskonut...