Rome wasn't built in a day...

Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.

Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.

Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?

Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!

Hanging on to last shreds of hope

Ensimmäisen inseminaation jälkeen odotellaan ja odotellaan. Kaksi viikkoa on pitkä aika tarkkailla jokaista lirahdusta, kipua, jomotusta, pistelyä.
Vaikka raskausuutisestahan se odottelu vasta alkaisikin. Sitten ainakin tietäisi, että odottelulla on päämäärä ja todennäköinen positiivinen lopputulos. Nyt en tiedä mitään. En tiedä, odotanko kuukausien ajan turhaan.

Ajoittain saan kiinni siitä mielenmaisemasta, että kuukaudesta kiinni tämä ei ole, ja jos ei nyt, niin ehkä ensi kerralla. Tänään, huhtikuisen lumisateen vittuunnutett yllätettyä koko Etelä-Suomen, olo on kuitenkin haikea ja lohduton.

Tiputteluvuoto alkaa, loppukierron tukilääkityksestä huolimatta. Siitä huolimatta, että munasolun piti olla kohdillaan, ja siittiöt on laitettu uimaan oikeaan suuntaan. Vaan kun heitä ei voi pakottaa. Luonto hoitelee hommiaan siltikin sattumanvaraisesti, ihmisten toiveille ja suunnitelmille naureskellen.

Mielessäni kuvittelen perheeni kokonaiseksi, kuvittelen kaikkea sitä, mihin suuntaan elämää voisi rakentaa, jos sattuma soisi kaksi tervettä lasta. Näen onnen yhdessäkin, eikä lasten määrä elämän suuntaa määritä, mutta koen tällä hetkellä jonkin puuttuvan. Osanen vielä odottaa.

Ylihuomenna meillä pitäisi olla enemmän tietoa, ellei punainen lippu liehu voimalla jo tänään tai huomenna merkiksi siitä, ettei mikään ole selviytynyt. Vihoviimeinen mahdollisuus edes uneksia, että vuonna 2018 perheeseemme syntyisi lisäystä.

Perheenlisäysteemaa lukuunottamatta olo on ollut viime aikoina seesteinen ja hyvä. Energiaa tuntuu olevan tavallista enemmän, ja pelkään kevään huumaa haistettuani, että muutun vanhemmiten äitini kaltaiseksi optimistiksi.

Tähän mennessä kevät on tiennyt ihmisille valoa ja virkistystä - siis kaikille paitsi minulle, joka olen valon lisääntyessä menettänyt viimeisenkin elämänhaluni ja hautautunut kotiin. Nyt suorastaan hingun ulkoilmaan ja lenkkipolulle. Sääli, että minikoira ei ole asiasta lainkaan innostunut, vaan luikkii sohvan alle, kun houkuttelen häntä kävelemään.

Äitiäni seuraan siinäkin, että nuorempana en koskaan välittänyt tulppaaneista - pliisuja kukkia, joista liian suuri osa on lehtiä. Nyt olen suorastaan hurahtanut. Tulppaaneja, kaikissa eri väreissä! Ihania, erilaatuisia tulppaaneja rispaantuneilla terälehdillä, tai kerrotut kukinnot! Kevättä, kevättä kaikille!

P.S. tomaatintaimet itävät hyvin, ja olen siirtänyt ne juurtumaan paremmin uusiin purkkeihin.

P.P.S. Minikoirasta mieleeni juolahti joulukuun suuri suru, kun jouduin tekemään vaikeimman päätöksen 13-vuotiaan esikoiskarvakuononi kohtalosta. Siitä en ole vielä kirjoittanut mitään, mutta aika ei ole oikea. Lähtö oli hiljainen ja kaunis, eikä siihen liity dramatiikkaa. Ei vain ole sanoja sille ikävälle, enkä pysty palaamaan siihen tekstimuodossa ainakaan vielä. Muistosanani sosiaalisessa mediassa olivat turtuneet ja kuivat, koska sitä sydämeni rikkoutumisen ääntä on mahdotonta kuvailla ilman, että työntää universumiin entistä loputtomampaa, kivuliasta kaipuuta.