In the wrong world

Taitoluistelun MM-kilpailut takana, ja takki tyhjää täynnä.

Uskomattomat kisat. Uskomattomat urheilijat, mielettömät suoritukset. Maailmanennätyksiä, säihkettä, kansainvälistä tähtisadetta. Huikeita tunteita, joista olen ikuisesti kiitollinen. En löydä sanoja kuvailla, kuinka fantastinen tilaisuus ja inspiroiva ympäristö Hartwall Areenan kilpailu oli koko viime viikon. Kai ymmärrykseni taipuu siihen vasta jälkikäteen.
Ohessa kuva täpötäydestä kilpailuareenasta.

Yleisesti olotilani ei ole parantumaan päin. Harvojen kirjoitusteni sarjasta voi lukea, etten ole voinut hyvin pitkään aikaan.

Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen väärässä paikassa. Jos tietäisin mitä haluan, olisi suuntaa helpompi korjata. Tunnen vain, että voimat ehtyvät, ja joka puolella olen väärässä maailmassa. Ympärillä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ja joita en ymmärrä. Koen, ettei minulla ole heille mitään annettavaa, eikä heidän maailmansa kiinnosta minua. Mielisairauttako tämä on, vai vain yksinäistä oleskelua?

Viime viikolla sain myös suru-uutisen, jonka vuoksi tunnelma on tavallistakin synkeämpi. Hyviä ihmisiä poistuu keskuudestamme, eikä mitään ole tehtävissä.

Viikon biisi, joka ei jätä mua rauhaan:

FOMO

Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.

Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.

Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.

Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?

Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.

Kai ihmisen kohtalo on aina vain kaivata.

Better nights, better days

Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.

En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.

Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!

Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.

Opening a can of worms

Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.

Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.

En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.

Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.

Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.

Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.

Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu. 

Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.

Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin. 

Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys? 

Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Loves it, loves it not

Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.

Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?

Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!

Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää. 

Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.

Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.

Just to smell the air and the spring in the wind

Siis mikä tuolla paistaa? Aurinko? 

Kiristävä, ohut talvi-iho paljastuu. Kalmanvärinen, pigmentitön nahka pitäis pikkuhiljaa kuoria pehmeistä vaatekerroksista. Nyt tiedän, miltä tulppaaneista tuntuu kun ne puskevat keväällä ulos sipulista. 

Talvi on ollut aika pitkä ja harmaa. Viimeisten kolmen viikon aikana on kuitenkin tapahtunut enemmän kuin lokakuun jälkeen muuten yhteensä. Kaupunginosaani huvittanut Crazy Dog Lady-performanssini keskeytyi, sillä sain töitä ja suin itseni pikapikaa toimistotyökuntoon.

Ei enää rauhallisia aamupaloja ja kävelyitä koirien kanssa rennosti tukka pystyssä. Tilalle tulivat lyhyet yöunet, pikaisesti silitetyt koirat, pitkät työpäivät ja pikameikit.

I'm loving it.

Paluu työhön on vaatinut sopeutumista uusiin rutiineihin. Uudet viestintäalan työtehtävät ovat myös vaatineet hurjasti nöyrtymistä ja opiskelua - olen työntänyt pääni sihisevään, modernia tekniikkaa ja softaa hyödyntävään ja hurjatahtiseen mehiläispesään, jossa on niin monta eri osa-aluetta, että nuppi meinaa pahemman kerran seota. Työ on myös julkista tavalla, jota en ole ennen kokenut. Virheitä sattuu, ja niistä tulee välitön palaute. Ja uusin oppini on, että siitäkin on selvittävä, ja siitä selviää.

Silti nautin kaikesta. Kolmen viikon jälkeen olen jo valtavasti viisaampi kuin olin hetki sitten, ja olen jälleen pääsemässä kiinni tiukkaan työtahtiin, jonkinlaiseen itsekuriin ja siihen sykkivään elämänpyörään, jota olen menneinä kuukausina kiihkeästi kaivannut. Osa työtehtävistäni on lisäksi niin mielenkiintoisia, että voisin puuhastella niiden parissa jatkuvasti. Saan arvokasta kokemusta, ja toivon pääseväni tekemään tämänkaltaisia projekteja jatkossakin. Ainakin uskallan jatkossa hakeutua tällaiseen mukaan, jos tilaisuus tarjoutuu.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt erilaisista yhteistyömahdollisuuksista eri alojen ammattilaisten kanssa. Inspiroidun määrättömästi yhteisistä palavereista, joissa yhdistellään esimerkiksi urheilun estetiikkaa ja taiteilijoiden näkemyksiä markkinoinnin viitekehyksessä. Ihmiset ovat auliita ja halukkaita tekemään poikkialaista yhteistyötä ja innostuvat erilaisista soveltavista ratkaisuista. Kaikessa työelämässä pitäisi olla tällaista, edes ripaus! Näistä kohtaamisista muotoutuvat ne suuret innovaatiot, tunnen. Toivottavasti olen näine ajatuksineni itsekin mukana synnyttämässä jotakin uutta ja erilaista...

Kevät on monelta osin uudistumisen aikaa. On siis aika ottaa itseään niskasta kiinni, ja viedä elämäänsä siihen suuntaan mihin haluaa sen kehittyvän. Vaikeisiin asioihin on vain käytävä kiinni. 

Note to self; tämä muistetaan viikonloppuna, kun tuskittelen eräänkin uuden, ja luultavasti hämmentävän aluevaltauksen kanssa.

En ole koskaan pitänyt erityisesti Alicia Keysista, mutta tämä biisi on viimeistään tipauttanut suomut silmiltäni, minkä jälkeen olen kelannut läpi vanhempaakin tuotantoa. Kevään tunnusbiisikseni on kuitenkin välittömästi nimitetty allaoleva. Effective immediately.

Translation: I'm totally into my new job. It's demanding and difficult, but then again like it says on my cubicle wall, "everything is difficult until it's easy". ;) It's time to take control and bring your personality anywhere you go and put it into everything you do. I've missed having a job, so I don't really mind being stressed out and not having enough time for sleeping and other things. I've already learned so much, imagine how much there still is for me to take in. I want it all.
P.s. For some twisted reason I'm loving Alicia Keys this week.

I Thank you friends

Voi mun ihania ystäviäni.

Kello on reilusti yli vaikka mitä, ja helsinkiläisessä kolmiossa ei nukuta. Kutsuin ystäviäni istumaan iltaa kanssani herkkujen ääreen. Juttua riitti eteisestä alkaen, oli mielettömän rentouttavaa tavata ihania ystäviä.

Ystävät ovat kyllä maailman pelastus. Minunkin. Suhteita saattaa tulla ja mennä (vaikka tuo yksi kaksilahkeinen näyttääkin tulleen jäädäkseen...), mutta ystävät ovat ikuisia. Päähäni istutettiin uusi urasuunnitelma, ja olen aivan haltioissani.

Olen. Ekstaattinen. Innoissani. Yhtäkkiä selvisi, mitä haluaisin tehdä, missä mahdollisesti olisin hyvä ja pääsisin käyttämään vahvuuksiani. Ihmisläheistä touhua, jossa saisin hyödyntää kielitaitoani, puhujanlahjojani, ammattitaitoani ja ihmisten kohtaamiskykyäni sekä tehdä vastuullista työtä ja auttaa konkreettisesti. Tarvitsen täydennyskoulutusta, mutta sen jaksaa lukea, kun tietää, että on motivaatiota valmistua. Ratkaisu on ollut koko ajan nenäni edessä.

Ehkä taas ei pitäisi innostua niin valtavasti, olisi varmasti viisasta nukkua yön yli. Vaan kun ei malta. Juuri tätä kaipasin syksyn ankeaan harmauteen: motivaatiota, toivoa, polkuja, ideoita! Tulin ajatelleeksi ihmisiä, joita olen viime aikoina rasittanut ankeudellani, puhelinsoitoillani ja yhä mustemmaksi käyvällä huumorillani. Olen mielettömän siunatussa asemassa, sillä olen saanut ystävikseni pääkaupunkiseudun parasta väkeä ;)

Elämääni ovat lähiaikoina erityisesti sulostuttaneet

P - kiitos kannustus- ja masennuspuheluista, ne kaikki pitävät minut elämässä kiinni. Saan sinulta ideoita, vertaistukea ja kannustusta sekä kallisarvoista röhönaurua karuun arkeen. Kenties olemme kohta enemmän vertaisia kuin vielä tiedätkään... ;)

Entiset työkaverini - kiitos! Olette monialaisia, osaavia ja ihania naisia, saan teiltä valtavasti inspiraatiota. Jatkakaamme tapaamisia, aina oppii uutta!

A - kiitos, rauhallinen seurasi saa aina hymyilemään, olet tärkeä. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan...

A*- olet persoonallinen oman tiesi kulkija ja mielenkiintoinen ystävä. Kiitos, että sain kuulua bileporukkaasi viikonloppuna. Teki niin hyvää!

A** - kiitos lounaasta ja siitä, että raahasit ison peppuni ulos asunnostani. Puhelinsoittosi sekä tapaamisemme pelasti päiväni. 

S - kiitos lenkeistä, höpötyksistä sekä sympatiasta ja vertaistuesta. Onko huomenna kädessä parturinsakset vai tenttikirja, jää nähtäväksi! 

M - kiitos rauhallisesta katsantokannastasi ja kuuntelukyvystäsi, joka aukaisi monta sisälläni vellonutta solmua, joiden en edes tajunnut odottavan ulospääsyä. Keskustelu kanssasi on avartavaa, arvostan mielipiteitäsi!

H - pieni keskustelu, isot uutiset. Olen niin iloinen puolestanne. Kiitos, että olet ollut ystäväni jo 30 vuotta. Tästä jatkuu edelleen. Ei aina tahdo löytyä edes sanoja kuvailemaan, miten tärkeä olet.

P ja H - kiitos illan keskusteluista ja ideoistanne. Rentoudun seurassanne, toivottavasti vielä kiikkustuolissakin jaksamme puhua asioista suoraan, intohimolla ja rakkaudella.

Ystävieni lisäksi on kiitettävä puolisoani ja perhettäni, seuranne on aina kultaakin kalliimpaa, eikä sunnuntainen family dinner ollut poikkeus. Kiitos, että kestätte tuuliviirin luonnettani. Toisinaan raivostun kotkotuksistanne, mutta olette silti ihan parhaita, ja toivon voivani antaa teille vastarakkautta ja hyväksyntää yhtä paljon kuin sitä teiltä saan. 

Kaikki irti, kun on iloa ilmassa ...No huhhuh. Kun on näin kovassa positiivisessa vireessä, voikin alkaa odotella alasimen putoamista...

Kuva netistä: http://images4.wikia.nocookie.net/__cb20130701143807/tvtropesmirror/images/e/ea/Coyote_under_anvil.jpg

No, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!  G'night everybody, G'night!

Translation: I'm so lucky to have such amazing friends. They continue to surprise me with their generosity, intelligence, passion and empathy. I know I haven't done anything to deserve you guys, but I am thankful.
Oh, and there are new prospects work-wise.... I finally figured out what could be a good combination with my current education. I'm excited, and I actually think it would only be sensible to add that piece to the puzzle. P.s. Feeling this happy should be illegal. The cynical me is waiting for the anvil to drop...

Viikonloppu ja ensilumi

Kylläpä väsyttää. Viikonloppu on taas koittanut, ja tuntuu lohdulliselta tietää, ettei huomenna kutsu toimisto, vaan kotona saa nyhjätä niin paljon kuin sielu sietää.

Viikko oli raskas, ja työt vaativat veronsa. Melkein kolme kuukautta uutta työtä on jo takana. Huomasin ensimmäistä kertaa viime viikon lopulla, että jonkinlaista ammattiosaamista alkaa jo kerääntyä. Työkaverit ja esimies intoutuivat sanomaan, että olen päässyt todella hyvin töihini kiinni ja pärjään hyvin. Itse näen tilanteen niin, että sen alun ison kysymysmerkin jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää kenestä milloinkin puhutaan, enkä enää ole NIIN kiinni kaikkien kollegoitteni hihoissa kuin alussa.

Varsinaiseen ammattitaitoon on vielä matkaa, mutta on palkitsevaa huomata, että pieniä asioita on jo tarttunut plakkariin, ja ennen kaikkea kasvuni on henkistä sorttia. Työntekijän identiteettini muokkautuu koko ajan, mutta ensimmäistä kertaa huomasin edistysaskeleen selvästi. Olen tuhlannut oletettua potentiaaliani niin monta vuotta. Pelkäsin, että kenties siinä on kaikki mitä osaan. Kenties minun oli tarkoitus jäädä vanhaan työhöni ja tyytyä haaveilemaan siitä, että jonain päivänä voisin kutsua itseäni jonkin alan ammattilaiseksi. Tuntuu huikean helpottavalta huomata vihdoin, että olin haaveineni sittenkin oikeassa.

Odotin viikonlopun alkamista, jotta pääsisin viimein siivoamaan asuntoamme. Näyttää kuitenkin siltä, etten jaksa tänään liikauttaa eväänikään. Ei kai heti tarvitsekaan kaikkea tehdä. Puoliso kyläilee maakunnissa viikonlopun, joten siivousaikataulut on järjesteltävä ainoastaan karvakuonojen ulkoilureissujen mukaan.

Alma ja Hansu, pienet mukavuudenhaluiset ystäväiseni.

Ai juu, viime yönä satoi ensilumi. Ei sitä paljon ole, mutta sai aikaan iloista mieltä ja joulun odotustakin. Pimein syksy lienee ohitse.

Nostalginen vanha biisi, jonka muistan vuosien takaa - se tuntuu jotenkin liittyvän talviseen vuodenaikaan ja jäiseen maahan, vaikkei siitä millään tavalla kerro. Teini-ikäisenä tämä oli loistava biisi, ja kyllä sitä vieläkin mielellään kuuntelee. Maisema tätä kuunnellessa, mielessäni, on pimeä talvi-ilta. Hengitys höyryää kun kurkotan huoneeni ikkunasta ulos. Mietin, tuleeko minusta koskaan aikuista ymmärtämään tarkemmin laulun sanoja.

Translation: It's been a tough week. I'm so glad I got the opportunity to work here, it's lifted my spirits and made me feel like I might actually be worth a decent job without te constant humiliation... Today is my day off and I'm not going to move a muscle. Cleaning up can wait, so can everything else.
The song is an oldie from the late 90's and for some reason it brings me memories of frosty winters, dreaming on my window sill at home. Oh, good times.

So there is a God

Puolisentoista viikkoa häiriötöntä relaksoitumista ja uuden työn kolme ensimmäistä päivää takana. Yöunet jäävät tässä vaiheessa vähiin, kun olympialaiset riistävät iltaunet ja aamulla on raaka herätys töihin. Tämä kaikki on kuitenkin kuin linnunmaitoa, sillä olen onnellisempi kuin vuosiin!

Töissä on valtavasti kaikenlaista opeteltavaa, muistettavaa ja tarkistettavaa. Informaatiotsunami on, ei valtava, vaan käsittämätön. Pelkästään tarkistettavia sähköpostilaatikoita on kolme. Niistä jokaiseen pukkaa pitkin päivää tärkeitä, tärkeämpiä ja kiireellisiä posteja. Ensimmäisen kuukauden ajan puskurina minun ja tämän tulvan välissä toimii työpaikan nykyinen haltija, joka yrittää epätoivoisesti sulloa pieneen kallooni kaikkea sitä hiljaista ja äänekästä tietoa, jota hänelle itselleen on vuosi(kymment)en aikana karttunut. 

Nautin työtehtävieni täydellisestä muutoksesta. Entisen henkisesti kuiviin imevän, niveliä kuluttavan, fyysisesti ja psyykkisesti epämiellyttävän, epäsäännöllisen ja erittäin huonosti palkatun työn tilalle on tullut henkisiä haasteita, tasaisempi päivärytmi, vapaampi työympäristö, normaali palkka ja työskentely suosikkiasioitteni parissa. Työkaverit olivat entisessä paikassa rakkaat, mutta ensimmäisten päivien perusteella luulen, että tulen viihtymään uudessakin paikassani erinomaisesti.

Vietän nyt työpaikalla noin kymmenen tuntia enemmän viikossa kuin aiemmin, mutta tuntuu silti, että minulla on enemmän valtaa omaan elämääni. Tuntuu hassulta olla työpaikalla ja tajuta, ettei kukaan tarkkaile tekemisiäni siinä toivossa, että pääsisi huomauttamaan olemattomista virheistä tai osoittamaan "laiskalle" uutta tekemistä. Kellokorttia ei ole, huolehdin itsenäisesti siitä, että tulen työpaikalle aamupäivän aikana. Jos tulen myöhään, jatkan myöhemmälle iltaan. Työkaverini toivovat, että opin asiat mahdollisimman hyvin ja viihdyn. 

Jokaisena päivänä olen pysähtynyt hetkeksi miettimään, kuinka onnekas pirulainen olenkaan. Tunnen syvää nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastani mahdollisuudesta. Haluan jakaa iloni ja onnistumiseni, mutta en rehvastella sillä. Luoja ties, ettei mitään rehvastelun aihetta todellakaan meikäläisellä ole.   

On siitä kuitenkin kirjoitettava, kun kerrankin on niin tyytyväinen, etteivät pikkuharmit tunnu enää missään. Onhan tätä hommaa rakennettu kuin Iisakin kuuluisaa kirkkoa.