Not the best diary

Ajattelin, että blogi toimittaisi sähköisen päiväkirjan virkaa. Luulo ei tälläkään kertaa ole tiedon väärti, sillä aikaa ja viitseliäisyyttä tuntuu olevan rajoitetusti.

Hääraportti on tynkä, kuvat säilyvät edelleen muistitikulla, tänään alkaa kesäloma ja ensi viikolla on kaksikin reissua koto-Suomen ulkopuolelle. Ensin työporukan kanssa Tukholmaan ja sieltä kotiuduttua heti seuraavana päivänä häämatkalle Dubrovnikiin, Kroatiaan.

Kovasti tapahtumia, kovin vähän tekstiä.

Vähän sellainen fiilis, että tekis mieli soitella Leevi & the Leavingsin Pohjois-Karjalaa tai jotain muuta rötkötysbiisiä, mutta ehkäpä teeskentelen ahkeraa vielä hetken.

Autumn Breeze

 Rakastan syksyä. Taas ja aina. Oli aika luksusta herätä raskaan työviikon jälkeen lauantaina täysin takussa ja suunnata aurinkoiselle kävelylenkille läheiseen puistoon.

Eipä siitä kilometrejä liiemmin kertynyt, kun istahdin kivisen aurinkokellon päälle ihmettelemään syksyn väreissä koreilevaa ympäristöäni. Päässä ei liikkunut juuri mitään, olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Aurinko paistoi kasvoihin ja leppeä, raikas ilma tuuletti ajatuksiani. Mutta kivi oli kylmä, selvä syksyn merkki, vihje siitä mitä tuleman pitää seuraavien kuukausien aikana...

 Harvoin on niin totaalisen poikki, ettei ajatus tahdo taipua eikä kroppakaan kykene urheilusuorituksiin. Menkööt muutaman viikon, kunhan tahti taas rauhoittuu ja palataan perusasioiden äärelle. Jos sinne perusasioihin pääsisi palaamaan. Ensi viikko on jo järjestyksessään kuudes, jolloin mennään tukka putkella ja muut asiat, eli se niin sanottu oma elämä jää vähemmälle on täysin pannassa. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin ehdin pestä pyykkiä.

Ihanat syys- ja talvivaatteet ovat jo ajat sitten vyöryneet kauppoihin, joten on hyväkin, etten ole ehtinyt pyöriä niitä hypistelemässä ja kilauttaa vähiä roposiani kaupustelijoiden ahnaisiin kassoihin. Syksy on sesonkini. Kaupat ovat yhtäkkiä pullollaan mustia ja violetteja vaatteita. Syyspukeutuminen on dramaattisten tyylien ja tummien huulipunien aikaa, voimakkaiden värien ja runsaiden, erilaisten tekstuurien tulvaa. Lämmin ja pehmeä yhdistyy kovaan ja kiiltävään, ja ihmisissä herää halu huolitellumpaan pukeutumiseen. En minä keväällä ja kesällä shoppaile, ellei suomalaisten kesämuotikin ala muuttua mustanpuhuvaan suuntaan. 

Kaikki "ihanat" kevään persikkasävyt ja pastelliset pinkit ovat kuvottavia. Sori. Ovat. Ei mitään syvyyttä, ja niissä rimpsuisissa viiden euron trikoopaidoissa voi korkeintaan nukkua. Yksin. Mutta hei, kaikki vuodenajat eivät voi olla meikäläisen vahvuusalueita. Joten väliäkö sillä, etten ymmärrä kevät- ja kesämuodista tuon taivaallista. Hehkutan edelleen syksyn värejä ja tunnelmaa.

Ei mainita tässä yhteydessä nyt sen enempää siitä, että nuo syysihanuudet lähestyvät jokaista nykyaikaista kuluttajaa myös verkon kautta suoraan kotiin. Saatoin lätkäistä ne huolella säästämäni setelit Miss Windy Shopin mekkoon ja neuletakkiin. Jotainhan naisen on saatava.

Compromises

Päivän biisi: Kaija Koo - Ja mä laulan

Pakkohan se on tirauttaa pienenpieni valitus näin kesän alkuun. On nimittäin melko ankea ja väsyttävä tunne, kun taloudellinen päätökseni kertyneen kesäloman panttaamisesta elokuun työttömyyden varalle alkaa realisoitua. Muut suunnittelevat lomareissujaan, minä talouteni rankkaa suitsimista. Muilla on vapaata - palkallista tai palkatonta - ja suurin osa asustaa pysyvissä kodeissa, vuokra-asujia saa jo kolmikymppisenä kavereistaan hakea. Tällaista sivustakatsomista on pätkätyöläisen elämä.

Tänään väsyttää muutenkin, ja ankeuteni liittynee siihen, että eräästä  mielenkiintoisesta työpaikasta ei ole kuulunut, vaikka laitoin mielestäni erittäinkin vetovoimaisen hakemuksen. Realismia tähänkin tarvitaan; ei kai voi olettaa, että ensimmäisestä mielenkiintoisesta hakemuksesta tipahtaisi työpaikka kuin Manulle illallinen. Ei pitäisi masentua, mutta viikonlopun hermoinkoitokset ja niistä johtuva alkuviikon väsymys vaativat kovasti verojaan.

Olisi pitänyt lukea juttu tarkemmin....

Viikonloppu oli monisäikeinen. Osittain ihanien ihmisten treffaamista, rentoa oleskelua, herkkuruokaa, saunomista ja muuta mukavaa. Osittain hermojen kiristymistä, eksymisiä, turhautumista ja itsensä hillitsemistä viimeiseen putoavaan pisaraan saakka.

Mietin yhä uudestaan olenko antanut väärän kuvan itsestäni, vai eikö joillain ominaisuuksillani vain ole väliä, kun tietyt tapahtumat toistavat itseään. Mietin myös, miksi joidenkin toiveilla on aina enemmän väliä, miksi jotkut toiset saavat aina määritellä keskustelun ja vaihtaa sitä mielensä mukaan haluamansa kaltaiseksi? Olenko turhan hapan vai liian kiltti, ajattelenko kitkeränkatkerien mielipiteiden läpi, vai annanko vain pinnalliselle sietämättömyydelle liikaa tilaa?

Ihminen ei voi loputtomiin perata luonnettaan, vaikka jokaisen tulee sitäkin tietyssä määrin harrastaa. Vaikka mieleni joskus tekisi, en kuitenkaan tule tekemään luonteeni tai arvojeni vastaisesti miellyttääkseni jotakuta toista. Peruskilttinä ihmisenä valuisin kynnysmatoksi aina, jos sillä vain ilostuttaisin jotakuta läheistä. Ei vaan tämä selkä taivu sellaiseen määräänsä enempää, tai ainakin toivoisin yrityksessä vastavuoroisuutta. Lopputulos on ainakin täällä päässä tihisevä siili, joka pakenee vajavaisesta kommunikaatiosta kohti puhtaampaa ilmaa.

Tämänkin viikonlopun tahtojen taistelu olisi voitu välttää jos a) olisin osannut tai halunnut sanoa ei jo lähtökohtaisesti, b) jos olisi löytynyt sitä ymmärrystä ja vastavuoroisuutta ja ihan vähän yritystä sieltä toiseltakin puolelta, kun aivan hyvin on tiedossa, että minun kompromissini on jo tehty ja tehdään aina uudestaan tarpeen vaatiessa.

No. Ehkä on tarpeen määritellä vahvemmin omat rajansa. Ehkä on aiheellista miettiä uudestaan, kenen takia niitä venyttää kerran toisensa jälkeen.

....And a Happy New Year!

No niin. Vuosi 2011 on lopuillaan ja tässä sitä ollaan, vihdoinkin siirtymässä seuraavaan vuoteen. Tuntuu samalta kuin valmistuminen: Mikään ei muutu ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta vielä tässä vaiheessa, uuden vuoden kynnyksellä elää toivo, että jokin sittenkin vinksahtaisi parempaan suuntaan ja muuttaisi elämän.

Kulunut vuosi on ollut monellakin tapaa raskas: Läheisen menetys koskee kipeimmin. Vaikeaa oli myös koulusta valmistuminen, eivätkä työelämän yritelmät ja viritelmät ole tuottaneet haluttua tulosta. 

On hämmentävää, kuinka paljon turhauttava työ vie voimia, ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen muuhun elämään: yleiseen jaksamiseen, parisuhteeseen, kaikkeen. Lopulta, kuten pelkään itselleni käyneen, työhönsä tottuu ja siinä alkaa pärjätä. Keplottelemalla, päivästä toiseen sinnittelemällä. Se auttaa selviämään päivästä toiseen, muttei poista sitä tosiasiaa, että työ on turhauttavaa, epätyydyttävää ja masentavaa. Oireet vain ilmenevät muussa elämässä ja sitä unohtaa, miltä mielekäs elämä tuntuu. Värit haalistuvat ja harmaus asettuu taloksi. 

Vuodessa on ollut valopilkkunsakin. Valmistuminen ja sen oheisilmiöt, kuten valmistujaisjuhlat ystävien kera olivat kertakaikkiaan mainioita juttuja. Ilosaarirock luksusmökissä luksusporukalla ansaitsee sekin maininnan vuoden parhaiden hetkien joukossa. Myös syksyn kulttuurielämykset, kuten Josh Grobanin konsertti ja Lontoossa koettu Chicago-musikaali jäävät mieleen pysyvästi. Koko Lontoon matka rakkaiden ystävien kanssa oli mahtava. Neljä päivää mieluisaa seuraa, ruokaa ja nähtävyyksiä ennen tuntemattomassa kaupungissa. Ehdimme nähdä paljon, emmekä silti tarpeeksi. 

Parisuhteessanikin koen suurta luottamusta ja turvallisuutta sekä entisestään tiivistynyttä yhteisymmärrystä. 

Summa summarum, vaikka toivoisinkin työelämääni suurta muutosta ja tunnen itseni melko masentuneeksi nykyisessä tilassani, koen olevani varsin onnekas ihminen, jolla on paljon kiitollisuudenaiheita. Perheeni rakkaus ja tuki ovat mittaamattoman arvokkaita asioita, samoin ystävieni seura, keskinäinen huumorimme ja loppumaton sielujen sympatia. Olen kiitollinen myös parisuhteestani ja ihanasta lemmikistäni, jolle pian uuden vuoden alussa tulee pikkusiskoksi toinen pikkukoira. 

Asiani ovat monelta osin niin hyvin, etten koskaan voi lakata olemasta kiitollinen ja ihmettelemästä onneani näiden asioiden edessä. 

Siispä suurkiitokset kaikille rakkaudestanne, voitte olla varmoja, että arvostan sitä aina. Kuljette sydämessäni.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille! 

Muovilyhdyt ja huonoa karmaa

No mistä muusta kukaan blogia haluaisi kirjoittaa kuin halusta yrittää kuvailla omia sisäisiä maailmojaan. Samalla asiallahan tässä ollaan. Ensikirjoitukset ovat ympäripyöreitä. Sitä kun toivoskelee, että joku joskus lukisi tätäkin töherrystä. Koska palasin hetki sitten takaisin todellisuuteen, totesin varotoimenpiteet jokseenkin turhiksi. Blogiani saattaa lukea joku onneton sielu, joka internetin syövereistä on löytänyt sivulle jonkinlaisen pahan karman seurauksena. Mitäpä se merkitsee elämäni kululle?

Joulukuu on masentavaa aikaa. Ei riitä, että kaupan alalla joulukiirehdys on täydessä käynnissä, lahjoja ostetaan, palautetaan, mietitään. Ihmiset juoksevat hullun lailla alekupongit väpättäen ja riitelevät kaupoissa siitä, miksei Topi Sorsakosken joululevyä ole tilattu tarpeeksi. Voi on ruokakaupoista loppu, koska karppaajat ovat valloittaneet maan, niillehän ei jumalauta margariini kelpaa! Me tavalliset kuolevaiset syödäänkin sitten joulupullat ja -laatikot ilman oikeaa voita.

Voin lisäksi koko Etelä-Suomi kaipaa lunta. On kertakaikkiaan sydäntäsärkevää mennä töihin pimeän aikaan ja päästä keinovaloista kotiin, kun se pieninkin auringonsäde on jo laskenut horisonttiin. Kyllä joulukuussa pitäisi jo olla lunta... Jäälyhtyjäkin myydään nykyään muoviversioina, just in case.