Running like (in) the wind

Sain työkaveriltani varsin kelpoisen harjoitusohjelman. Olen surutta pukeutunut toimiston virallisen koekaniinin viittaan, ja testaan juoksuohjelmaa seuraavien kahdeksan viikon ajan. Yksi viikko on jo takana, ja erilaisia fiiliksiä on jo ehditty käydä läpi... Treenikauden huipentuma on luonnollisesti toukokuun lopulle ajoittuva Naisten Kymppi, jonka aion kipittää ennätysaikaani.

Ensin ostin uudet juoksuvaatteet. Vaikka pyllyni on astetta isompi kuin haluaisin, se näytti oikein hyvinmuodostuneelta uusissa juoksutrikoissa.

Ensimmäinen lenkki meni hienosti. Sää oli keväinen, kuuntelin musiikkia ja nautin. Ihmettelin, miksen ole aiemmin tajunnut innostua juoksulajeista harrastusmielessä. Vähänpä tiesin, että asia selkenisi vain kahden päivän kuluttua seuraavan lenkkini aikana.

Sinä kauheana päivänä satoi lunta. Myräkkä oli vellonut ympäri pääkaupunkiseutua jo tunteja, joten tiet olivat kymmensenttisen lumi- ja jääkerroksen peitossa. Jääpiikeistä koostuvaa räntää satoi juoksijan harmiksi vaakasuoraan kohti kasvoja, ja näkyvyys oli harvinaisen huono. Poissa olivat fiilistely ja linnunlaulu, tilalla tuskainen uikutus ja jäätyvä nenänpää.

En voinut uskoa, että raahasin itseni sohvan pohjalta moiselle koetukselle. Juoksin pellolla, jokivartta pitkin. Allani oleva hiekkatie oli jäätynyt epätasaisiksi ja liukkaiksi lautoiksi, joita väistellessä piti olla tarkkana. Ripsivärit olivat jo kauan sitten valuneet silmäkulmia myöten ohimoille, kun tuisku ei suostunut tyyntymään tai edes siirtymään selkäni taakse. Sillä hetkellä, jäätyneellä pellolla, otsatukka koppuraiseksi jäätyneenä, tunsin jostain syystä oloni erittäin suomalaiseksi.

Tuskainen vaelluskin meinasi kääntyä fiilistelyn puolelle ("kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"), kunnes puhelimestani loppui akku, ja menetin lenkkimusiikit sekä suoritustani tallentavan sport trackerin ilot. Siinä vaiheessa nimeltämainitsemattoman pikaruokaketjun Mäkkärin pimeydessä loistavat mainokset tuntuivat houkuttelevammilta kuin pitkiin aikoihin. Tiesin kuitenkin, etten koskaan selviytyisi siitä häpeästä, jos lenkkini päättyisi höyryävien ranskalaisten äärelle. Löntystin siis vastentahtoisesti kotiin asti.

Kotiin päästyäni fiilis oli kuitenkin ekstaattinen. Suihkussa lämmiteltyäni ja saatuani ylle kuivat vaatteet tunsin itseni lähes uudestisyntyneeksi. Tämän olotilan koin viimeksi, kun viime vuosikymmenen puolessavälissä erehdyin kokeilemaan avantouintia. Veri kiersi ja olo oli puhtaan raikas, vaikka aavistus menneestä kärsimyksestä vielä kivistikin kinttujani.

Sinä iltana nukutti.

In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)