Kauniita päiviä on pidellyt. Suomea on lämmittänyt ennätysmäinen lämpöaalto muutaman viikon ajan. Tämän ylellisyyden on tosin kerrottu olevan lähellä loppuaan, parahiksi koululaisten loman alkuun. Jos viime kesän perusteella saa ennustaa, loppukesä homehduttaneen jälleen 10 ja 15 asteen lämpötiloissa. Onnea on silti lämmin toukokuu, ja uskomaton kukkaloisto, jonka kesäkelit toivat mukanaan.
Tänään ahdistaa. Stella-yhtyeen laulaja Marja Tahvanainen on kuollut eilen, ja iltapäivälehdet kirkuvat aiheesta jo aamusta alkaen. Äkilliseen sairaskohtaukseen menehtynyt Tahvanainen oli vain 38-vuotias. Kaksi vuotta vanhempi kuin minä. Mieheni ikäinen.
Stellan musiikki on ollut voimakkaasti läsnä aikuistumisessani ja festarireissuissani. Siitä on onnellisia muistoja, ja on kamalaa, että kuolema korjaa ihmisen näin sattumanvaraisesti. Laulajalta jäi alaikäinen poika. Tuntuu kohtuuttomalta, että nuoren pojan piti näin varoittamatta luopua äidistään, turvastaan ja rakkaudestaan.
Emme elä ikuisesti, eikä kukaan meistä ole harjoituskierroksella. Tämä on ainoa elämä, jonka kukin meistä saa. Oppisimmepa ymmärtämään sen toisten kokemusten kautta, ettei aina tarvitsisi uida itse jokaisessa tragediassa ja ymmärtää vasta kun on myöhäistä, vasta kun jotakin rikkoutuu.
Tänään tavalliset asiat ärsyttävät eilistä vahvemmin. Varallisuuden epätasainen jakautuminen maailmassa, epätasa-arvo yhteiskunnassa, etuoikeutettujen täydellinen kupla, jossa huonompiosaisuus ei käy mielessäkään. Kupla, jossa jokainen on oman onnensa ansainnut.
Elämä on paljon enemmän tuuripeliä kuin annamme itsemme ymmärtää.
P.s. keskenmenon ja sitä seuranneen hoidottoman kuukauden jälkeen odotellaan kuukautisten alkamista, jotta uusi lääkekierros voidaan tehdä.
Kohta on lähtö lääkäriin. Tällä viikolla erilaisia auttajia tulee tavattua muutamakin kappale. Tänään työterveyslääkärille, huomenna psykologin juttusille.
Olen henkisesti niin haavoittuva ja suojaton. Kun jaoin eilen somessa kuvan, se tuntui henkilökohtaiselta, vaikkei kuvassa näkynyt juuri mitään, mitä voisi luvan kanssa arvostella tai mistä olla eri mieltä. Kas tässä:
Silti kuvan jakaminen tuntui henkilökohtaisimmalta, mitä olen päästänyt "julki" pitkään aikaan. Tekee mieli kääriytyä sisäänpäin ja lukita ovet. Haluan sulkea kaikki ulkopuolelle, sillä en pysty käsittelemään sitä, että kukaan tunkisi reviirilleni viemään viimeisetkin voimani. Vedenkeitin, tuo epäseksikkäin esine päällä maan, paljastaa jotain sosiaalisen median takaisesta elämästäni. Muuthan eivät sitä tiedä, mutta minulle tuo keitin kertoo tarinaa, ja sen lataaminen internetiin tuntuu tarinan luovuttamiselta kaikkien silmille ja korville. Ja se meteli on minulle liikaa. Hassua sinänsä, että henkilökohtaisimmalta tuntuu vedenkeitin - kertooko sekin siitä, kuinka sekaisin olen? Luulisi, että enemmän minusta kertoisi lukemani kirja tai kasvattamani koira...
Poliittisia mielipiteitä olen kyllä jakanut, mutta ne ovat vain mielipiteitä, eivätkä paljasta arkeani. Niin, tiedoksi vain, että en kannata tätä "työkokeiluiksi" naamioitua orjatyöpolitiikkaa ja työttömien kyykytystä. En arvosta vähääkään, että työttömät nähdään kykenemättöminä tai saamattomina, joita tarvitsee näin "kannustaa" tekemään ilmaista työtä. Ja että tästä "mahdollisuudesta" pitäisi vielä olla kiitollinenkin! Jestas, mitä hevonpaskaa.
Samoin olen pohtinut lastenkasvatusta. Syyllistämättä ketään tai puuttumatta mihinkään yksittäiseen asiaan toivoisin, että ihmiset kasvattaisivat lapsiaan eivätkä keksisi tekosyitä luistaa perusvaatimuksista. Lapset ovat tottakai erilaisia ja jokainen tilanne tulee katsoa lapsikohtaisesti. Silti olen sitä mieltä, että tervehtimisen oppiminen ja perustavanlaatuiset käytöstavat eivät vahingoita ketään. Sanomattakin (olkaa hyvät, älkää aloittako tästä!) on selvää, että lasta ei saa savustaa, kiristää tai pakottaa. Silti asioita, jotka ovat hitusen verran epämukavuusalueella ensialkuun, ei kannata vältellä vain siksi, ettei herkän pirjopetterin heiveröinen itsetunto vaurioituisi. Siitä se itsetunto vaurioituu, jos vanhemmat eivät luo lapselleen tilanteita ja opettaen anna lapselle sosiaalisen kanssakäymisen eväitä. Opettaa voi monin tavoin, ja lapsesta huomaa kyllä, jos jokin asia tuottaa hänelle erityistä tuskaa. Siinä tapauksessa tilanteita voi koettaa lähestyä toisin, lapsentahtisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvun annetaan mellastaa kuin pellossa, vailla opastusta tai vaatimuksia.
Onpa näköjään patoutunut kiukkuakin. Mistä päästä tätäkin nyt lähtisi kerimään....
Sanovat, että lapsen saaminen muuttaa elämän täydellisesti. Voi olla, mutta siitä meikäläinen ei toistaiseksi tiedä paljoakaan. Koska laskettuun aikaan on enää reilu viikko, olen kuitenkin saanut muistutuksia siitä, että moni asia muuttuu tai on jo muuttunut.
Muutokset eivät ole vahvinta aluettani joten päänsisäiset solmut alkavat kiristyä ja ahdistus kuplia. Jos tässä vaiheessa ylipäätään on mahdollista antaa kenellekään neuvoja (sen sijaan että itse vastaanottaa niitä jatkuvalla syötöllä, koska ilmeisesti olen taantunut siihen tilaan että tarvitsen niitä), ainoa neuvoni kuuluu: Älä muuta kaikkea kerralla.
Riittää, että työelämä jää äitiysloman takia ulottumattomiin hetkeksi.
Jos muutat raskausaikana toiseen kotiin, älä vaihda kaupunkia tai olosuhteitasi radikaalisti.
Muuttuneita asioita, jotka horjuttavat hyvinvointiani:
1. Asunnon vaihto. Raskausviikolla 37 muuttaminen on raskasta. Muuton viimeistely ei tahdo onnistua, koska energiaa ja voimia siirrellä tavaroita on rajallisesti. Laatikoita on siis joka paikassa vielä raskausviikolla 39. Mattoja puuttuu. Tässä vaiheessa pesänrakennusvietti on voimakas, mutta kotiutuminen uuteen paikkaan ei tapahdu hetkessä. Koen siis kuljeskelevani puolivieraassa paikassa, vaikka talo onkin jo kaukaa tuttu.
2. Olosuhteiden muuttuminen. Kun äitiysloma nielaisee työorientoituneen ihmisen, muutaman viikon haahuilun jälkeen iskee tyhjyys.
Puolison elämä jatkuu entisellään, kavereiden samoin, mutta mammalomailija lipsahtaa johonkin näkymättömyyden ja kykenemättömyyden tilaan. Liikkuminen on kivuliasta, ja ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää, että viimeisillään raskaana oleva jää vangiksi kotiinsa. "Lähi"kauppa puolentoista kilometrin päässä ei yhtäkkiä olekaan lähellä. Bussissa istuminen on tuskaista, eikä pyöräily onnistu. Itsenäisen menemisen ja asioiden hoitamisen sijaan on jäätävä kotiin ja luotettava toisten apuun.
3. Neuvolan vaihtuminen. Neuvolassa asiointi ei muutenkaan ole erityisen mieltäylentävää. Rumbaan kuitenkin tottuu raskauden aikana, ja kun asiat saa sujumaan, käynnit ovat rutiininomaisia ja oman terveydenhoitajan kanssa asiointi on miellyttävääkin.
Paitsi, jos muuton yhteydessä vaihtuu neuvola ja terveydenhoitaja (kaupungin vaihdon vuoksi). Ja jos uusi terveydenhoitaja on lässyttävä, hymistelevä nainen ja uusi neuvola kuin ikivanha koulun hammashoitola, sinapinkeltaisine ovineen. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, ja loppuraskaudesta olisi muutakin ajateltavaa kuin sopeutuminen uusiin tiloihin ja menettelytapoihin ja terveydenhoitajaan, jonka kanssa menee hermot.
Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että perheemme pääluku kasvaa, on omiaan aiheuttamaan pieniä oikosulkuja. Synnytyksen lähestyessä lienee luonnollista miettiä kaikkia niitä muutoksia, joita lapsi tuo tullessaan. Vastuu toisesta ihmisestä, kokemattomuus pienen vauvan hoitamisesta, tärkeysjärjestyksen muuttuminen, parisuhde ja omien tarpeiden ja halujen laittaminen syrjään ovat vain muutamia niistä asioista, joita miettii, kun lapsi on valmis syntymään päivänä minä hyvänsä.
Sitä, onko ahdistukseni todellisiin ongelmiin perustuvaa vai hormonien aikaansaamaa hysteriaa, on vaikea arvioida. Ainakin täällä maaseudun rauhassa, yksin kotona ilman autoa, on aikaa pyöritellä asioita mielin määrin. Olisi ilmeisen tärkeää yrittää pitäytyä rentoutuneessa tilassa ja välttää ylimääräistä riehumista. Saan runsaasti neuvoja nukkumisesta, kirjojen lukemisesta (ilmeisesti sitä ei tule tehtyä vähään aikaan...) ja rentoutumisesta. Relaksoituminen ei vain taida kuulua repertuaariini. No, yritetään.
Tuntuu kuin päästäni olisi kirjaimellisesti tipahtanut ruuvi tai pari.
Itkettää, raivostuttaa, lamaannuttaa.
Väsyttää niin ettei sanotuksi saa, mutta betonimyllystä ei voi nyt hypätä pois. Periksi ei saa antaa, mutta eteenpäinkään ei pääse.
Masennus on tutumpi tunne, mutta nyt on käsillä suuren luokan ahdistus. Pitkästä aikaa kaikki mentaaliset työkalut tuntuvat kadonneen - en tiedä mitä tehdä. Yritän rauhoittua, rauhoittaa itseäni, tehdä turvallisia asioita. Mutta olosta ei tule turvallinen eikä rauha palaa.
Siippa on ihmeissään, enkä syytä häntä: Jos en itsekään osaa sanoa mikä on, miten hän voisi auttaa?
