Loves it, loves it not

Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.

Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?

Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!

Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää. 

Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.

Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.

Happy New Year 2015

Ihanaa uutta vuotta 2015!

Tästä onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä kaikkien aikojen paras.

Onnellisia aikojahan tässä on eletty jo muutama vuosi, kun kaiken murinan, kitinän ja rimpuilun kautta ovat onnistuneet sellaiset projektit kuin yliopistosta valmistuminen, työpaikan saaminen (ja seuraavan työpaikan saaminen, ja seuraavan, ...ja vihdoin pysyvän työpaikan saaminen), kihlautuminen ja kohta kilisevät hääkellotkin. Ei voi valittaa, mutta tuulta purjeisiin tässä puhallellaan jo, uudet unelmat horisontissa kimmeltäen.

Totta puhuen, taas painetaan täyttä höyryä. Häävalmistelut ovat kesken, opinnot täydessä vauhdissa, työssä räpiköidään kohti orastavaa asiantuntijuutta. Olisi tietysti hauskaa, jos tästä onnellisesta vaiheesta jäisi muutamia muistikuviakin, mutta kiireessä tuppaa unohtumaan, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkanteko....

Vai miten se meni. Ei ainakaan noin, koska meikäläiselle tärkeintä on, että määränpäitä saavutetaan säännöllisin väliajoin. Inhoan päämäärätöntä haahuilua, vaikka kuinka ehtisin syleillä universumia downshiftaillessani. 

Suunnitelmista tekoihin - tai sitten ei

Kaikkea touhua suunnitellessa ja säveltäessä tulee huomattua, että suunnitelmat ovat eri asia kuin toteutus. Ei suuret sanat suuta halkaise, niin sanoakseni. Inhoan matkalla muuttuvia suunnitelmia, kun puhutaan, aikataulutetaan ja jauhetaan ko. aikatauluista viikkokausia, ja tiedän jo lähtökohtaisesti, että suunnitelma ei tule käymään toteen. Kun on aika tarttua härkää sarvista, luistetaan takavasemmalle ja todetaan, että eipä onnistunut tämäkään asia. 

Eipä onnistunut tälläkään kertaa. Tämä fakta ärsyttää, vaikka kyse on vain sekundäärisesti minua koskevista asioista. Olen kyllästynyt kuuntelemaan turhia puheita suunnitelmista, jotka eivät toteudu. Haaveet, jotka ihminen tietää mahdottomiksi, ovat eri asioita. Haluan tietää, mitä ihmiset toivovat, mitä haluavat, mistä haaveilevat. Mutta realististen asioiden kyseessäollen en halua kuulla epärealistisia haihatuksia asioista, jotka vaativat vain istumalihaksia.

Olen poikkeuksellisesti (?) suivaantunut. Ihmisillä on erilaisia tilanteita, mutta toista on vaikea ymmärtää silloin, kun itsellä on tuhat rautaa enemmän tulessa, ja yrittää silti selvitä kaikesta, koska mitään ei olisi varaa pudottaa. Toivoin myös, että saisin yhdellä osa-alueella pientä sparrausapua, mutta ko. sparrausapu luistelee käsistäni kuin märkä saippua.

Tästäpä juohtui mieleeni, että onko meininki entisestään amerikkalaistumassa? Puhutaanko ympärilläni entistä useammin vain jotain sanoaksemme, ilman aikomustakaan tehdä mitään puheen sisällön realisoimiseksi? Huomaan syyllistyneeni tähän syntiin muutaman kerran viime kuukausien aikana, ja vaikka se aina tuntuu ikävältä, tunnen kynnyksen madaltuneen omallakin kohdallani. Tikku toisen silmässä, norsu omassa. Vai kuinka se nyt oli. Tänään ei nämä aforismit irtoa alkuunkaan.

Autumn Breeze

 Rakastan syksyä. Taas ja aina. Oli aika luksusta herätä raskaan työviikon jälkeen lauantaina täysin takussa ja suunnata aurinkoiselle kävelylenkille läheiseen puistoon.

Eipä siitä kilometrejä liiemmin kertynyt, kun istahdin kivisen aurinkokellon päälle ihmettelemään syksyn väreissä koreilevaa ympäristöäni. Päässä ei liikkunut juuri mitään, olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Aurinko paistoi kasvoihin ja leppeä, raikas ilma tuuletti ajatuksiani. Mutta kivi oli kylmä, selvä syksyn merkki, vihje siitä mitä tuleman pitää seuraavien kuukausien aikana...

 Harvoin on niin totaalisen poikki, ettei ajatus tahdo taipua eikä kroppakaan kykene urheilusuorituksiin. Menkööt muutaman viikon, kunhan tahti taas rauhoittuu ja palataan perusasioiden äärelle. Jos sinne perusasioihin pääsisi palaamaan. Ensi viikko on jo järjestyksessään kuudes, jolloin mennään tukka putkella ja muut asiat, eli se niin sanottu oma elämä jää vähemmälle on täysin pannassa. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin ehdin pestä pyykkiä.

Ihanat syys- ja talvivaatteet ovat jo ajat sitten vyöryneet kauppoihin, joten on hyväkin, etten ole ehtinyt pyöriä niitä hypistelemässä ja kilauttaa vähiä roposiani kaupustelijoiden ahnaisiin kassoihin. Syksy on sesonkini. Kaupat ovat yhtäkkiä pullollaan mustia ja violetteja vaatteita. Syyspukeutuminen on dramaattisten tyylien ja tummien huulipunien aikaa, voimakkaiden värien ja runsaiden, erilaisten tekstuurien tulvaa. Lämmin ja pehmeä yhdistyy kovaan ja kiiltävään, ja ihmisissä herää halu huolitellumpaan pukeutumiseen. En minä keväällä ja kesällä shoppaile, ellei suomalaisten kesämuotikin ala muuttua mustanpuhuvaan suuntaan. 

Kaikki "ihanat" kevään persikkasävyt ja pastelliset pinkit ovat kuvottavia. Sori. Ovat. Ei mitään syvyyttä, ja niissä rimpsuisissa viiden euron trikoopaidoissa voi korkeintaan nukkua. Yksin. Mutta hei, kaikki vuodenajat eivät voi olla meikäläisen vahvuusalueita. Joten väliäkö sillä, etten ymmärrä kevät- ja kesämuodista tuon taivaallista. Hehkutan edelleen syksyn värejä ja tunnelmaa.

Ei mainita tässä yhteydessä nyt sen enempää siitä, että nuo syysihanuudet lähestyvät jokaista nykyaikaista kuluttajaa myös verkon kautta suoraan kotiin. Saatoin lätkäistä ne huolella säästämäni setelit Miss Windy Shopin mekkoon ja neuletakkiin. Jotainhan naisen on saatava.

You Learn

Tänään...

...tulin illalla kotiin ja napsautin saunan päälle.
...puristelin keittiössä kypsyviä avokadoja toiveikkaana. Jackpot!
...kuuntelin fiiliksissä yksikseni Alanis Morissetten You Learn-biisiä.
...tajusin, että olen aika helkkarin onnellinen tällä siunatulla hetkellä. Tätä hetkeä on jatkunut koko päivän.
...lakkasin kynnet huomista koko päivän koitosta varten.

Mitä sitä muuta ihminen tarvitsee.

You grieve you learn
You choke you learn
You laugh you learn
You choose you learn
You pray you learn
You ask you learn
You live you learn

Just to smell the air and the spring in the wind

Siis mikä tuolla paistaa? Aurinko? 

Kiristävä, ohut talvi-iho paljastuu. Kalmanvärinen, pigmentitön nahka pitäis pikkuhiljaa kuoria pehmeistä vaatekerroksista. Nyt tiedän, miltä tulppaaneista tuntuu kun ne puskevat keväällä ulos sipulista. 

Talvi on ollut aika pitkä ja harmaa. Viimeisten kolmen viikon aikana on kuitenkin tapahtunut enemmän kuin lokakuun jälkeen muuten yhteensä. Kaupunginosaani huvittanut Crazy Dog Lady-performanssini keskeytyi, sillä sain töitä ja suin itseni pikapikaa toimistotyökuntoon.

Ei enää rauhallisia aamupaloja ja kävelyitä koirien kanssa rennosti tukka pystyssä. Tilalle tulivat lyhyet yöunet, pikaisesti silitetyt koirat, pitkät työpäivät ja pikameikit.

I'm loving it.

Paluu työhön on vaatinut sopeutumista uusiin rutiineihin. Uudet viestintäalan työtehtävät ovat myös vaatineet hurjasti nöyrtymistä ja opiskelua - olen työntänyt pääni sihisevään, modernia tekniikkaa ja softaa hyödyntävään ja hurjatahtiseen mehiläispesään, jossa on niin monta eri osa-aluetta, että nuppi meinaa pahemman kerran seota. Työ on myös julkista tavalla, jota en ole ennen kokenut. Virheitä sattuu, ja niistä tulee välitön palaute. Ja uusin oppini on, että siitäkin on selvittävä, ja siitä selviää.

Silti nautin kaikesta. Kolmen viikon jälkeen olen jo valtavasti viisaampi kuin olin hetki sitten, ja olen jälleen pääsemässä kiinni tiukkaan työtahtiin, jonkinlaiseen itsekuriin ja siihen sykkivään elämänpyörään, jota olen menneinä kuukausina kiihkeästi kaivannut. Osa työtehtävistäni on lisäksi niin mielenkiintoisia, että voisin puuhastella niiden parissa jatkuvasti. Saan arvokasta kokemusta, ja toivon pääseväni tekemään tämänkaltaisia projekteja jatkossakin. Ainakin uskallan jatkossa hakeutua tällaiseen mukaan, jos tilaisuus tarjoutuu.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt erilaisista yhteistyömahdollisuuksista eri alojen ammattilaisten kanssa. Inspiroidun määrättömästi yhteisistä palavereista, joissa yhdistellään esimerkiksi urheilun estetiikkaa ja taiteilijoiden näkemyksiä markkinoinnin viitekehyksessä. Ihmiset ovat auliita ja halukkaita tekemään poikkialaista yhteistyötä ja innostuvat erilaisista soveltavista ratkaisuista. Kaikessa työelämässä pitäisi olla tällaista, edes ripaus! Näistä kohtaamisista muotoutuvat ne suuret innovaatiot, tunnen. Toivottavasti olen näine ajatuksineni itsekin mukana synnyttämässä jotakin uutta ja erilaista...

Kevät on monelta osin uudistumisen aikaa. On siis aika ottaa itseään niskasta kiinni, ja viedä elämäänsä siihen suuntaan mihin haluaa sen kehittyvän. Vaikeisiin asioihin on vain käytävä kiinni. 

Note to self; tämä muistetaan viikonloppuna, kun tuskittelen eräänkin uuden, ja luultavasti hämmentävän aluevaltauksen kanssa.

En ole koskaan pitänyt erityisesti Alicia Keysista, mutta tämä biisi on viimeistään tipauttanut suomut silmiltäni, minkä jälkeen olen kelannut läpi vanhempaakin tuotantoa. Kevään tunnusbiisikseni on kuitenkin välittömästi nimitetty allaoleva. Effective immediately.

Translation: I'm totally into my new job. It's demanding and difficult, but then again like it says on my cubicle wall, "everything is difficult until it's easy". ;) It's time to take control and bring your personality anywhere you go and put it into everything you do. I've missed having a job, so I don't really mind being stressed out and not having enough time for sleeping and other things. I've already learned so much, imagine how much there still is for me to take in. I want it all.
P.s. For some twisted reason I'm loving Alicia Keys this week.

Inspirational New Year starts with a column

Uusi vuosi on ehtinyt kahden viikon turvalliseen ikään. Lupauksia ei tässäkään vuodenvaihteessa tullut tehtyä, onnistuin välttämään sen itsepetoksen salakavalan karikon. 

Luin uusinta Trendiä (no niin, meillä kaikilla on salaiset intohimomme) ja sain mielettömät, tuota, miksikä niitä nyt tänä maailmanaikana sanotaan. Kiksit. Rakastan Maria Veitolaa ja hänen kolumniansa tammikuun Trendissä! Hän pukee sanoiksi sen, mitä pienessä mielessäni olen pyöritellyt.

"Elämä helpottuu, kun valitsee vain laatua niin ihmisissä, vaatteissa kuin ruuassakin. ...Ennen kaikkea kyse on kuitenkin periaatteesta. Paha ruoka voi nimittäin tehdä koko päivästä pahan. Ja aina, jos voin valita hyvän ja pahan olon välillä, valitsen hyvän."

Kävin muutama vuosi sitten äitini kanssa keskustelua nirsoilusta ja ruuasta. Sanoin, etten halua syödä pahaa ruokaa (mainittakoon, että äitini keitokset ovat erinomaisia, eikä keskustelu koskenut likimainkaan hänen tekemiään ruokia). Jos syön ruokaa, joka "menettelee", tulen hetken kuluttua syöneeksi jotakin lohdullisen hyvää ja herkullista - eli sen, mitä alunperinkin halusin syödä. Tämä kaikki yhteensä voi helposti nostaa päivän kalorimäärät taivaisiin. On siis vain järkevää, että kelpuuttaa syödäkseen vain ruuan, jota oikeasti haluaa syödä. Äitini alkoi naputtaa nirsoilulta kuulostavaa järkeilyäni vastaan, sanoen: "Minäkin, pieniruokainen ihminen, kun syön niin vähän, ei sen aina tarvitse olla sitä parasta mahdoll... ...Tai oikeastaan tarvitsee." Asiasta ei ole sen koommin väitelty.

Veitola laajentaa saman periaatteen moneen muuhunkin asiaan elämässään: Kun ostaa vain todellisia aarteita vaatteikseen ja sijoittaa rahansa muutamaan täydelliseen kenkäpariin, on elämä selkeämpää ja helpompaa. Sama koskee ystävyyssuhteita; koska jokaisella on vain yksi elämä, se kannattaa viettää mukavien ja inspiroivien ihmisten seurassa. On silkkaa ajanhukkaa pitää ympärillään ihmisiä, joiden seura ahdistaa tai joihin yhteydenpito on väkinäisen vaikeaa. Allekirjoitan täysin.

On pakko lainata kolumnin koko loppuosa:

"Elämä tuo tullessaan kaikenlaista hankaluutta ja paskaa. Siltä on kenenkään vaikea välttyä. Kaikkia asioita ei myöskään voi hallita: en välttämättä voi päättää, milloin läheiseni sairastuvat vakavasti, milloin työkaverini heittäytyy hankalaksi tai milloin nilkkani nyrjähtää.
Siksi pyrin käyttämään valinnanvapauttani kaikissa niissä asioissa ja tilanteissa, joihin voin vaikuttaa.
Uskon vakaasti, että elämä muuttuu sitä paremmaksi, mitä enemmän kokee, että itse hallitsee elämäänsä ja seisoo valintojensa takana. Arjen hyvät hetket kumuloituvat kaikkialle, ja pakollinen paska on helpompi kestää, kun itsellä on kokemus siitä, että elämässä on myös paljon kaikkea ihanaa.
Esimerkiksi täydellisen värinen vessaharja, lempiketsuppia jääkaapissa tai kävely sellaisen ystävän seurassa, joka saa sinut hehkumaan ja tekee jutuistasi tuplasti parempia."

Olisiko siis kuitenkin uudenvuodenpäätöksen aika? Tänä vuonna toivon uskallusta. Menen anteeksipyytelemättä siihen suuntaan, mihin oikeasti haluan mennä, tavoittelen unelmiani ja seison valintojeni takana. Syön hyvää, pidän itsestäni parempaa huolta ja keskityn siihen, että voin saada mitä haluan. Tuskin vastoinkäymiset taianhohtoisesti häviävät, mutta tavoitteita pitää asettaa, jotta niitä voisi joskus saavuttaa. 

Yksi virstanpylväs tuli jo viime viikonloppuna saavutettua: lisäsin karaokerepertuaariini kappaleen, jonka olen jo kauan halunnut laulaa, mutten toistaiseksi ole uskaltanut. Hyvinhän se meni. Ensi kerralla menee vielä paremmin.

Translation: It's important to be honest to oneself and to be surrounded by people and things that make you happy. If something or someone makes you feel uncomfortable (sucks all life out of you) consider if you need it at all. Have the courage to want what you truly want, to make your own decisions and be happy. P.s. I love Maria Veitola.

Keikkaa pukkaa

Depeche Mode heitti hienon keikan Hartwall Areenassa. Katsojat olivat enemmän tai vähemmän pähkinöinä, kun bändi soitti vanhoja hittejä ja uudempaa tuotantoa hyvänä sekoituksena. Ihanata!
Tästä naposteltavaa. Video on Rooman keikalta, mutta samaa kiertuetta, eli tällainen esitys nähtiin tänään Areenassakin. Herkkua. Ja kyllä tuo(kin) biisi kuuluu Martin L Goren suuhun.

Koska olen luultavasti pääkaupunkiseudun suurin mielensäpahoittaja, rutisen silti ihan hippasen. Mistä te tuutte, te turvenuijat, kun emmä tunne teitä?

On ihanaa, että musiikki tempaa mukaansa, puhuttelee ja koskettaa, mutta tätä on hyvä siinä lipunostovaiheessa hieman ennakoida. Pari perussääntöä:

1. Jos lippusi on numeroitu istumapaikka katsomossa, joka on täyteen myyty, ole ystävällinen ja pidä se takalistosi penkin kätköissä keikan ajan. Jos nouset seisomaan, kun kaikki muut istuvat, blokkaat ainakin neljän ihmisen näkyvyyden ja vaikutat radikaalisti heidän viihtyvyyteensä ko. keikalla.

2. Jos haluat fiilistellä musiikkia koko ruumiillasi, sielusi lisäksi, osta lippusi sinne pirun permannolle, jossa voit hyppiä, riekkua, tanssia ja rätkyttää mielin määrin. Sitä varten siellä on se vaihtoehto. Toinen mahdollisuus on ostaa lippu katsomon ylimmältä riviltä, jossa kukaan ei ole takanasi ärsyyntymässä kekkuloinnistasi. Tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut kokonaista kaksi riviä korkeammalla olevia paikkoja.

3. Jos kuitenkin joudut kanssani istumapaikoiksi osoitettuun katsomoon, yritä miettiä, mikä on edes niukin naukin hyvien tapojen mukaista muita maksaneita asiakkaita kohtaan. Ja toimi kuten toivoisit sinua kohtaan toimittavan. Jos koko muu katsomo istuu kiltisti, pidä perseesi penkissä, äläkä blokkaa muiden näkymiä. Me ostimme liput istumakatsomoon, koska meille riittää musiikki ja visuaalinen konserttielämys. En maksanut niskasärystä ja vitutuksesta, jotka saan yrittäessäni väistellä kuluneiden farkkujesi litsaantuneen takapuolen heiluntaa näkökentässäni.

4. On tilannekohtaista, voiko istumakatsomossa nousta seisomaan. Jos takanasi seistään, ei sinun biletyksesi luultavasti enää häiritse ketään. Jos bändi on lopettelemassa viimeistä biisiä ja katsomo räjähtää seisoviin aplodeihin, nouse sinäkin ja liity joukkoon. Se on eri asia kuin pakottaa vierustoverisi a) seisomaan kahden tunnin keikka kokonaan, vaikka juuri sitä välttääkseni halusin istumapaikan... tai b) kurkkimaan konsertti persposkiesi takaa.

Ei luulisi olevan aivan ylivoimaista...

Translation: Oh behave (yourself in the audience)! If you chose to have a seat for the concert, please consider other people who also wanted to enjoy the event in a seated position. If you feel the need to party like an animal, book your tickets on the floor. Otherwise, sit your ass down and let everyone have their fun!It's really not that difficult.
P.s. I like Depeche Mode and love everything Martin L. Gore does with his voice.

Tähtipölyä

Ette kuulkaa usko millaiset kaksi päivää on ollut!

En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Taitoluistelu on ihan mahtava laji. Taitoluisteluperhe on niin iso, niin monimuotoinen ja värikäs, ettei mitään mittaa eikä määrää. Olen mielettömän etuoikeutettu saadessani olla mukana rakentamassa tällaista tapahtumaa, näkemässä kaikkien näiden ihmisten tinkimätöntä työskentelyä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Taitoluistelun kansainvälinen kilpailu Finlandia Trophy Espoo on taas täällä. Olen ollut kolmisen viikkoa mukana valmisteluissa, jotka toki ovat alkaneet jo hyvissä ajoin kuukausia aiemmin. Mukana järjestelyissä on Taitoluisteluliiton toimiston lisäksi sponsoreita ja suuri taitoluistelusta kiinnostuneiden vapaaehtoisten ryhmä, jotka voimiaan säästelemättä ja laadusta tinkimättä antavat panoksensa tapahtuman onnistumiseksi.

Vaikka itse kilpailua on ihana seurata ja urheilijoiden suoritukset olivat tänäänkin häikäiseviä, kaikkein parasta on mielestäni se, että olen pieneltä osaltani ollut mukana järjestämässä ja kokoamassa pikkuista palasta tästä touhusta ja tohinasta. On jännittävää nähdä, kuinka asiat kulisseissa hoituvat (tavalla tai joskus toisella..), kuinka epäitsekkäästi jokainen hoitaa leiviskäänsä.

Suuri vapaaehtoisten lauma on ollut rakentamassa pelkästään kilpailun fyysisiä puitteita: jäähalliin rakennetaan tuomariaitioita, musiikinsoittokoppeja, mediaa varten eristetään pressitiloja, pukuhuoneisiin kiinnitetään kylttejä, paikalle tuodaan tuomareiden työskentelyä varten arviointilaitteisto (jotka on aiemmin jo toimiviksi tarkistettu), halliin rakennetaan kisatoimisto, laitamainokset kiinnitetään, tehdään jää ja paljon muuta. Joku ne kaikki tavarat sinne kantaa. Ja sunnuntaina jotkut kantavat ne pois. Ihmiset tuntevat toisensa ja jokainen nappaa itselleen tehtäviä, jotka parhaiten kultakin hoituvat. Jos minun tehtäväni olisi jakaa tästä työstä kiitoksia, loppuisivat sanat kesken, kuten paperikin. Kiitettäviä, näitä korvaamattomia henkilöitä on tässä rakennelmassa niin monta.

Henkilökohtainen panokseni on liittynyt lähinnä pikkuasioihin kilpailun suhteen; olen suorittanut yleisnais-Jantusen virkaa ja pyrkinyt auttamaan siellä, missä tarvetta on kulloinkin ollut eniten. Toimeksiannot ovat sisältäneet niin asioiden fyysistä järjestelyä ja suunnittelua kuin osittain myös tiedonvälitystä ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja kehittämistä. Kaikkein kiitollisin olen silti ihmiskontakteista työni lomassa. On korvaamatonta nähdä läheltä sitä antaumusta, intensiivisyyttä ja harrastuneisuutta, jota suuri osa lähellä työskentelevistä ihmisistä osoittaa. On jotenkin vinksahtanut tunne tajuta, että ympärillä pyörii kymmeniä eri alojen ihmisiä, ammatti-ihmisiä ja huippuosaajia, jotka eivät ilman luistelun viettelevää vetovoimaa kenties koskaan tapaisi toisiaan, vaihtaisi mielipiteitä ja joiden työskentelyä ja ajatuksia en koskaan pääsisi näkemään ja kuulemaan.

Kaikki on sattumien summaa, mutta sitä summaa ihmettelen nyt ymmyrkäisenä pienessä mielessäni. Haluaisin oppia kaikilta jotain, nähdä enemmän, tietää lisää. Viettää tuntikausia vain tutkien ja kuunnellen, jutustellen. Ahnehdin, vaikka käsitän hyvin, ettei kaikkea ympärilläni tapahtuvaa voi sisäistää ja säilöä talteen tulevaa tarvetta varten. On pakahduttavaa tajuta, kuinka mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita viuhuu ympärilläni, ja että siitä kaikesta tulen tietämään ja ymmärtämään vain murto-osan.

Sain eilen kirjoittajilta lahjaksi Taitoluistelun Lumo-nimisen kirjan. Vaikka eilinen kisapäivä oli kotiin tultuani kääntynyt jo iltayöksi, kahlasin kirjaa vielä puoliväliin. Se on sanalla sanoen loistava. Koska kirjoittajat työskentelevät kanssani Trophyn pressitiimissä, sain kanteen omistuskirjoituksenkin. Kuinka ainutlaatuinen muisto tästä viikonlopusta!

Haluaisin kirjoittaa vielä kilometrin itse luistelijoiden erinomaisuudesta, mutta se kuitattakoon tällä kertaa sivumennen ja itsestäänselvyytenä, sillä nukkumatti on vihdoin viemässä silmieni säihkeestä voiton. Urheilijat ovat kuin oma ihmislajinsa - voimakkaita, sisukkaita, päättäväisiä ja useimmat myös erittäin viehättäviä ja sosiaalisia käytökseltään. He tekevät läsnäolollaan ja suorituksillaan Finlandia Trophysta niin mainion elämyksen, ja heitä varten tämä kaikki rakennetaan, vuosi toisensa jälkeen. Vaikka urheilijan arkinen puurtaminen ei maijameikäläiselle näissä tapahtumissa pääsekään aukeamaan, olen onnellinen siitä, että pääsen todistamaan heidän raskaan työnsä hedelmiä ja tuhansien harjoitustuntien tuomaa osaamistaan.

Tuntuu ylitsevuotavalta olla niin iloinen ja onnellinen kaikesta, vaikka totuus on, että näin suuren tapahtuman järjestelyiden melskeessä mielessä ehtii käydä jos jonkinlaista ajatusta, pelkoa ja ahdistustakin. Nyt, kun tapahtuma on puolivälissä ja asiat on saatu toimimaan ja järjestelyt rullaavat jo hyvin, tunne on euforinen. Tältä viikonlopulta en voi omalle kohdalleni toivoa enää enempää, mutta toivon muiden osallisten puolesta, että hekin tuntisivat tätä samaa innostusta ja inspiroitumista. Toivon heidänkin saavan tästä kaikesta motivaatiota pimeneviin syysiltoihin, vai lienenkö ainoa kaheli, joka syttyy melkein liekkeihin tästä fiilistelyn määrästä..?

Richard Dornbushin ja Douglas Razzanon seurassa

Translation: What a feeling! Being there, seeing everything that happens behind the scenes has been an amazing experience. This is the second time I'm involved in the preparations of Finlandia Trophy Espoo, an international figure skating competition, and I sure hope I can be there next year. This is such a rewarding thing to do, I love the sport, I love the athletes, I love the atmosphere. It (anything) just doesn't get better than this. 
P.s. I'm not the only one getting high on this event, I wish everyone had the chance to see the passion that flows behind the curtains! Everyone wants it to be a successful and fun experience for all the participants, and there's a unique atmosphere among the staff and the volunteers, who work countless hours to make all that happen. The athletes themselves are like shining diamonds, it's almost like they are their own, wonderful species!

Apartment issues (vol 3) + unemployment = busy life!

Uaah! Yleisurheilua!

(Kuva: Washington Post / Anja Niendringhaus/AP)

Moskovan MM-kisat ovat käynnissä, ja Usain Boltille on eilen illalla jaettu maailman nopeimman miehen viitta kultamitali. Ja kyllä, kuva on Lontoon olympialaisista, mutta menköön. Miehen asento silti sama. Vuodesta toiseen. :D Paljon mielenkiintoisia lajeja on silti jäljellä, ja puolisoni harmiksi televisio pysyy uskollisesti YLEn kanavilla, kunnes kisat ovat ohi. Moni mies saattaisi olla iloinen, että tyttöystävä on innostunut penkkiurheilusta ja haluaa viettää vapaa-aikaansa urheiluohjelmia seuraten. Ilmeisesti olen kuitenkin onnistunut löytämään sen ainoan, jota ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa, ja joka ajoittain jopa turhautuu pieneen harrastukseeni. Hämmästelen hieman, mutta jokainen tyylillään...

Viimeisin asuntopyristelymme tuotti kuin tuottikin tulosta, ja saimme uuden asunnon. Nytpä siis katselen yleisurheilua autioituvassa kämpässä, josta kirjat ja paljon muuta on jo viety uuteen kotiin. Olen helpottunut, ja samalla haikea. Asuntomme ei tunnu kodilta, joten olen iloinen päästessäni sisustamaan asuntoa, josta jo nyt huokuu jollain tapaa parempi viba. Ainoa haikeuden aiheeni liittyykin oikeastaan siihen, että minulla on ollut henkilökohtaisesti hieno vuosi, ja sen muistot ovat kerääntyneet näihin maisemiin. Toivottava siis on, että onneni saa jatkoa ja uusia, hienoja kokemuksia riittää myöhemmällekin!

Istuin pari päivää sitten matottomassa kämpässä ja odotin, että ventovieraat ihmiset pääsevät katsomaan asuntoani ja mittailemaan omien huonekalujensa mahdollista sopivuutta näiden seinien sisälle. Outo fiilis, mutta samalla huojentunut. Nyt voi ääneen sanoa ja antaa tämän asunnon tuntua siltä, miltä se on tuntunut koko ajan; pelkältä kämpältä, jossa olen vuoden verran säilönyt tavaroitani. Jännä juttu. Luulin, että kodin saa tehtyä mihin tahansa omalla sisustuksella. Mutta ilmeisesti asunnoissa on omanlaistaan tunnelmaa, jota ei sovi asuntoesittelyissä väheksyä. Halusin kodin, jossa on hyvä ja positiivinen henki. Uskon, että uudessa asunnossa on sitä jotain...

Töiden loppumisesta on viikko, ja vielä oloni on hyvä. Vuoden tauottoman työnteon jälkeen olen mielestäni ansainnutkin hieman vapaata, muut ovat sentään saaneet kesälomansa. Käytän tätä vapautta hyväkseni ja haen töitä positiivisella mielellä. Hyvälle tytölle löytynee aina uusi mahdollisuus näyttää kyntensä.

Toivon toki, ettei työttömyyteni jatku enempää kuin on välttämätöntä, mutta toistaiseksi leppoistuneesta elämästä voi varmaankin ottaa irti kaiken positiivisen, mitä siitä on nyhdettävissä.

Translation: Aarrrrgh! Athletics! The World Championships in Moscow. I'm being a total couch potato, but never mind that. It's awesome! While I watch the sports, I have some packing to do. We got a new place! I already took the books and a lot of other stuff to the new apartment, so there is not much left here but a couch and the tv. And I can finally say what's been on my mind: This place has never felt like a real home. It's just been a place for me to sleep, eat and store my belongings.
I'm quite scared of moving. What if the new apartment doesn't feel like home? What if we still have to suffer from cigarette smoke or other annoying things?
P.s. It's been a week since I finished working. I wish this unemployment isn't going to last too long. I'm a very work-oriented person. I need rhythm in my life (and let's not talk about the money).

Muutosta ilmassa

Uusi työ! Uusi työ!

Mahdottoman tärkeitä uutisia. 

Sain kuin sainkin havittelemani pestin. Tuntuu uskomattomalta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on ensimmäistä kertaa työ, josta voin olla ylpeä! Kun kahden viikon kuluttua aloitan uudessa työssäni, loppuu vuosia jatkunut alemmuudentuntoinen pyöriskely sekä ajoittainen toivottomuus. Ensimmäistä kertaa ei hävetä kertoa, missä työskentelen, eikä sitä kertoessa tarvitse selitellä. Bim! Olen yhtäkkiä kunnon kansalainen, en enää haahuileva opiskelijanplanttu tai epäonnistunut maisteri.

Niinhän se on, että kaikki työ on arvokasta. Jos syvemmälle mennään, ei arvostukseen ja arvokkuuteen ansiotyötä tarvita lainkaan. Mutta se on toinen juttu se, eikä sillä ole ihmisten arkitodellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä, väitän ma. 

Aiempi työni sattui olemaan sellainen, joka on erittäin kelpoinen työ nuorelle työelämää aloittelevalle tai opiskelijalle. On vain pakko sanoa, ettei se ole koskaan ollut millään tavalla alaa, jolla halusin työskennellä, eikä urasuunnitelmani ole koskaan liipannut läheltäkään. Siksi on niin tärkeää, että hampaat irvessä kärvistely on vihdoin päättynyt. Toivon, että tästä alkaa jonkinlainen urantynkä, joka toisi elämääni laatua ja mielekkyyttä. Elämänlaatu ja sen mielekkyys eivät tietenkään ole sidoksissa vain työhön, mutta kuten todettua: Niin suuri osa elämästä vietetään työpaikalla, että sen soisi olevan vähintäänkin tyydyttävää aikaa.

Noh, asiastapa kirjaimellisesti kukkaruukkuun: Tomaatit kasvavat humisten parvekkeellamme. Paprikantaimissa on jo vihreitä minipaprikoita! Elokuussa taitaa olla sadonkorjuun aika....