Ja sen minä vaan sanon tuosta äitiydestä, nyt kun kerran aloitin (vaikka vieläkin elättelen toiveita siitä, ettei tässä miksikään mammabloggaajaksi ruveta...).
Että turvaverkkoja pitää olla. Meillä on onnellinen tilanne, on siskoni, äitini sekä lukuisia ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia. Jos näitä ei olisi, olisivat meikäläisen marmorikuulat levinneet jo toisen viikon kohdalla.
Äitiys on tunteiden vuoristorataa enemmän kuin olen koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Omaan aiempaan tunneskaalaansa oli tottunut, mutta nyt tuntuu, että asteikolle on lisätty isoja loikkia kumpaankin suuntaan. En ole kuuna päivänä ollut niin onnellinen, enkä ikimaailmassa niin turhautunut, raivoissani ja loukkaantunut kuin viimeisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei olisi vertaistukea, ihmisiä sanomassa että tämä kuuluu asiaan, ajattelisin ilman muuta tulleeni hulluksi.
Nyt voin sentään lohduttautua sillä ajatuksella, että en ole hullu, tämä vain tuntuu siltä. Ja on ohimenevää. Kaikenlaista jaksaa, kun tietää että se on vain vaihe ja menee kyllä ajallaan ohi.
On olemassa paljon sellaista kauneutta, mihin ei ole aikaa keskittyä maallisen mammonan ohjailemassa maailmassa. Sietokykyni tätä kauneutta tiedostamattomia ihmisiä kohtaan on merkittävästi alenemassa.
Olen iloinen viime viikonloppuna siskoni kanssa käymästäni keskustelusta. Puhuimme siitä, mikä on musiikin perimmäinen tarkoitus, mitä artisti tekee, mikä on esiintymisen motivaatio. Artistin tarkoitus on kertoa tarinoita, välittää tunteita ja luoda tunnelmia. Esiintymisessä ei ole kyse tekniikasta, vaan tarkoituksesta. Tekniikan ja harjoittelun tarkoituksena on oppia kaivamaan itsestään niitä pyhimpiä, herkimpiä tunteita ja käyttämään niitä niin, että muutkin voivat niihin samastua. Olen onnekkaassa asemassa, kun olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa tälle pohdinnalle on ollut sijaa.
Tekisi jokaiselle oikein hyvää kaivaa toisinaan niitä henkisyytensä lukittuja lippaita ja havaita jollakin tapaa kaikki ne todellisuudet, jotka maailmassa yhdistyvät ja joihin ihmisellä on ainakin osittainen pääsy. Maailma ei ole mustavalkoinen. Ymmärryksellä on monia tasoja. Toiset meistä osaavat yhdistää näitä tasoja luovilla tavoilla ja saavat kokonaisvaltaisemman elämänkokemuksen ja -näkemyksen, toisten osaamatta ylistä ja alista maailmaansa edes kaivata. Jotkut jopa kieltäytyvät uskomasta mitään, mitä eivät näe. Tämä on surullisista surullisinta.
Uskon, että perheessäni on jotain ainutlaatuista tässä suhteessa. Meillä tunteita on aina kunnioitettu, arvostettu, juhlistettu. Meillä on takuulla käyty samat taistelut kuin suurimmassa osassa perheitä, mutta juhlahetkiä on aina osattu arvostaa ja niiden kohdalla on pysähdytty.
En jaksa innostua pinnallisuudesta ja "käytännön arkijärjestä" kuten ennen. Haluan mieluummin pysyttäytyä tunnemaailmassa, jonkinlaisen puhtauden tavoittelussa. Haluan nähdä kauneutta ja luoda sitä. Haluan maailman muuttuvan.
Onnekseni lähipiirissäni on muutama ihana perheeni lisäksi, jotka ymmärtävät mitä tällä tavoittelen. Kun aina en itsekään sitä ymmärrä... On osattava avautua aina kun mahdollista. On purkauduttava kuorestaan ja annettava oman energian vaikuttaa ja järjestää maailmaa sellaiseksi kuin sen haluamme. On peräänkuulutettava aitoutta, rehellisyyttä ja rakkautta, kaikkia sopivassa suhteessa.
