Tähtipölyä

Ette kuulkaa usko millaiset kaksi päivää on ollut!

En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Taitoluistelu on ihan mahtava laji. Taitoluisteluperhe on niin iso, niin monimuotoinen ja värikäs, ettei mitään mittaa eikä määrää. Olen mielettömän etuoikeutettu saadessani olla mukana rakentamassa tällaista tapahtumaa, näkemässä kaikkien näiden ihmisten tinkimätöntä työskentelyä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Taitoluistelun kansainvälinen kilpailu Finlandia Trophy Espoo on taas täällä. Olen ollut kolmisen viikkoa mukana valmisteluissa, jotka toki ovat alkaneet jo hyvissä ajoin kuukausia aiemmin. Mukana järjestelyissä on Taitoluisteluliiton toimiston lisäksi sponsoreita ja suuri taitoluistelusta kiinnostuneiden vapaaehtoisten ryhmä, jotka voimiaan säästelemättä ja laadusta tinkimättä antavat panoksensa tapahtuman onnistumiseksi.

Vaikka itse kilpailua on ihana seurata ja urheilijoiden suoritukset olivat tänäänkin häikäiseviä, kaikkein parasta on mielestäni se, että olen pieneltä osaltani ollut mukana järjestämässä ja kokoamassa pikkuista palasta tästä touhusta ja tohinasta. On jännittävää nähdä, kuinka asiat kulisseissa hoituvat (tavalla tai joskus toisella..), kuinka epäitsekkäästi jokainen hoitaa leiviskäänsä.

Suuri vapaaehtoisten lauma on ollut rakentamassa pelkästään kilpailun fyysisiä puitteita: jäähalliin rakennetaan tuomariaitioita, musiikinsoittokoppeja, mediaa varten eristetään pressitiloja, pukuhuoneisiin kiinnitetään kylttejä, paikalle tuodaan tuomareiden työskentelyä varten arviointilaitteisto (jotka on aiemmin jo toimiviksi tarkistettu), halliin rakennetaan kisatoimisto, laitamainokset kiinnitetään, tehdään jää ja paljon muuta. Joku ne kaikki tavarat sinne kantaa. Ja sunnuntaina jotkut kantavat ne pois. Ihmiset tuntevat toisensa ja jokainen nappaa itselleen tehtäviä, jotka parhaiten kultakin hoituvat. Jos minun tehtäväni olisi jakaa tästä työstä kiitoksia, loppuisivat sanat kesken, kuten paperikin. Kiitettäviä, näitä korvaamattomia henkilöitä on tässä rakennelmassa niin monta.

Henkilökohtainen panokseni on liittynyt lähinnä pikkuasioihin kilpailun suhteen; olen suorittanut yleisnais-Jantusen virkaa ja pyrkinyt auttamaan siellä, missä tarvetta on kulloinkin ollut eniten. Toimeksiannot ovat sisältäneet niin asioiden fyysistä järjestelyä ja suunnittelua kuin osittain myös tiedonvälitystä ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja kehittämistä. Kaikkein kiitollisin olen silti ihmiskontakteista työni lomassa. On korvaamatonta nähdä läheltä sitä antaumusta, intensiivisyyttä ja harrastuneisuutta, jota suuri osa lähellä työskentelevistä ihmisistä osoittaa. On jotenkin vinksahtanut tunne tajuta, että ympärillä pyörii kymmeniä eri alojen ihmisiä, ammatti-ihmisiä ja huippuosaajia, jotka eivät ilman luistelun viettelevää vetovoimaa kenties koskaan tapaisi toisiaan, vaihtaisi mielipiteitä ja joiden työskentelyä ja ajatuksia en koskaan pääsisi näkemään ja kuulemaan.

Kaikki on sattumien summaa, mutta sitä summaa ihmettelen nyt ymmyrkäisenä pienessä mielessäni. Haluaisin oppia kaikilta jotain, nähdä enemmän, tietää lisää. Viettää tuntikausia vain tutkien ja kuunnellen, jutustellen. Ahnehdin, vaikka käsitän hyvin, ettei kaikkea ympärilläni tapahtuvaa voi sisäistää ja säilöä talteen tulevaa tarvetta varten. On pakahduttavaa tajuta, kuinka mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita viuhuu ympärilläni, ja että siitä kaikesta tulen tietämään ja ymmärtämään vain murto-osan.

Sain eilen kirjoittajilta lahjaksi Taitoluistelun Lumo-nimisen kirjan. Vaikka eilinen kisapäivä oli kotiin tultuani kääntynyt jo iltayöksi, kahlasin kirjaa vielä puoliväliin. Se on sanalla sanoen loistava. Koska kirjoittajat työskentelevät kanssani Trophyn pressitiimissä, sain kanteen omistuskirjoituksenkin. Kuinka ainutlaatuinen muisto tästä viikonlopusta!

Haluaisin kirjoittaa vielä kilometrin itse luistelijoiden erinomaisuudesta, mutta se kuitattakoon tällä kertaa sivumennen ja itsestäänselvyytenä, sillä nukkumatti on vihdoin viemässä silmieni säihkeestä voiton. Urheilijat ovat kuin oma ihmislajinsa - voimakkaita, sisukkaita, päättäväisiä ja useimmat myös erittäin viehättäviä ja sosiaalisia käytökseltään. He tekevät läsnäolollaan ja suorituksillaan Finlandia Trophysta niin mainion elämyksen, ja heitä varten tämä kaikki rakennetaan, vuosi toisensa jälkeen. Vaikka urheilijan arkinen puurtaminen ei maijameikäläiselle näissä tapahtumissa pääsekään aukeamaan, olen onnellinen siitä, että pääsen todistamaan heidän raskaan työnsä hedelmiä ja tuhansien harjoitustuntien tuomaa osaamistaan.

Tuntuu ylitsevuotavalta olla niin iloinen ja onnellinen kaikesta, vaikka totuus on, että näin suuren tapahtuman järjestelyiden melskeessä mielessä ehtii käydä jos jonkinlaista ajatusta, pelkoa ja ahdistustakin. Nyt, kun tapahtuma on puolivälissä ja asiat on saatu toimimaan ja järjestelyt rullaavat jo hyvin, tunne on euforinen. Tältä viikonlopulta en voi omalle kohdalleni toivoa enää enempää, mutta toivon muiden osallisten puolesta, että hekin tuntisivat tätä samaa innostusta ja inspiroitumista. Toivon heidänkin saavan tästä kaikesta motivaatiota pimeneviin syysiltoihin, vai lienenkö ainoa kaheli, joka syttyy melkein liekkeihin tästä fiilistelyn määrästä..?

Richard Dornbushin ja Douglas Razzanon seurassa

Translation: What a feeling! Being there, seeing everything that happens behind the scenes has been an amazing experience. This is the second time I'm involved in the preparations of Finlandia Trophy Espoo, an international figure skating competition, and I sure hope I can be there next year. This is such a rewarding thing to do, I love the sport, I love the athletes, I love the atmosphere. It (anything) just doesn't get better than this. 
P.s. I'm not the only one getting high on this event, I wish everyone had the chance to see the passion that flows behind the curtains! Everyone wants it to be a successful and fun experience for all the participants, and there's a unique atmosphere among the staff and the volunteers, who work countless hours to make all that happen. The athletes themselves are like shining diamonds, it's almost like they are their own, wonderful species!

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!

Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)