Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.

In the wrong world

Taitoluistelun MM-kilpailut takana, ja takki tyhjää täynnä.

Uskomattomat kisat. Uskomattomat urheilijat, mielettömät suoritukset. Maailmanennätyksiä, säihkettä, kansainvälistä tähtisadetta. Huikeita tunteita, joista olen ikuisesti kiitollinen. En löydä sanoja kuvailla, kuinka fantastinen tilaisuus ja inspiroiva ympäristö Hartwall Areenan kilpailu oli koko viime viikon. Kai ymmärrykseni taipuu siihen vasta jälkikäteen.
Ohessa kuva täpötäydestä kilpailuareenasta.

Yleisesti olotilani ei ole parantumaan päin. Harvojen kirjoitusteni sarjasta voi lukea, etten ole voinut hyvin pitkään aikaan.

Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen väärässä paikassa. Jos tietäisin mitä haluan, olisi suuntaa helpompi korjata. Tunnen vain, että voimat ehtyvät, ja joka puolella olen väärässä maailmassa. Ympärillä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ja joita en ymmärrä. Koen, ettei minulla ole heille mitään annettavaa, eikä heidän maailmansa kiinnosta minua. Mielisairauttako tämä on, vai vain yksinäistä oleskelua?

Viime viikolla sain myös suru-uutisen, jonka vuoksi tunnelma on tavallistakin synkeämpi. Hyviä ihmisiä poistuu keskuudestamme, eikä mitään ole tehtävissä.

Viikon biisi, joka ei jätä mua rauhaan:

Wounded but still alive

Kohta on lähtö lääkäriin. Tällä viikolla erilaisia auttajia tulee tavattua muutamakin kappale. Tänään työterveyslääkärille, huomenna psykologin juttusille. 

Olen henkisesti niin haavoittuva ja suojaton. Kun jaoin eilen somessa kuvan, se tuntui henkilökohtaiselta, vaikkei kuvassa näkynyt juuri mitään, mitä voisi luvan kanssa arvostella tai mistä olla eri mieltä. Kas tässä:

Silti kuvan jakaminen tuntui henkilökohtaisimmalta, mitä olen päästänyt "julki" pitkään aikaan. Tekee mieli kääriytyä sisäänpäin ja lukita ovet. Haluan sulkea kaikki ulkopuolelle, sillä en pysty käsittelemään sitä, että kukaan tunkisi reviirilleni viemään viimeisetkin voimani. Vedenkeitin, tuo epäseksikkäin esine päällä maan, paljastaa jotain sosiaalisen median takaisesta elämästäni. Muuthan eivät sitä tiedä, mutta minulle tuo keitin kertoo tarinaa, ja sen lataaminen internetiin tuntuu tarinan luovuttamiselta kaikkien silmille ja korville. Ja se meteli on minulle liikaa. Hassua sinänsä, että henkilökohtaisimmalta tuntuu vedenkeitin - kertooko sekin siitä, kuinka sekaisin olen? Luulisi, että enemmän minusta kertoisi lukemani kirja tai kasvattamani koira...

Poliittisia mielipiteitä olen kyllä jakanut, mutta ne ovat vain mielipiteitä, eivätkä paljasta arkeani. Niin, tiedoksi vain, että en kannata tätä "työkokeiluiksi" naamioitua orjatyöpolitiikkaa ja työttömien kyykytystä. En arvosta vähääkään, että työttömät nähdään kykenemättöminä tai saamattomina, joita tarvitsee näin "kannustaa" tekemään ilmaista työtä. Ja että tästä "mahdollisuudesta" pitäisi vielä olla kiitollinenkin! Jestas, mitä hevonpaskaa.

Samoin olen pohtinut lastenkasvatusta. Syyllistämättä ketään tai puuttumatta mihinkään yksittäiseen asiaan toivoisin, että ihmiset kasvattaisivat lapsiaan eivätkä keksisi tekosyitä luistaa perusvaatimuksista. Lapset ovat tottakai erilaisia ja jokainen tilanne tulee katsoa lapsikohtaisesti. Silti olen sitä mieltä, että tervehtimisen oppiminen ja perustavanlaatuiset käytöstavat eivät vahingoita ketään. Sanomattakin (olkaa hyvät, älkää aloittako tästä!) on selvää, että lasta ei saa savustaa, kiristää tai pakottaa. Silti asioita, jotka ovat hitusen verran epämukavuusalueella ensialkuun, ei kannata vältellä vain siksi, ettei herkän pirjopetterin heiveröinen itsetunto vaurioituisi. Siitä se itsetunto vaurioituu, jos vanhemmat eivät luo lapselleen tilanteita ja opettaen anna lapselle sosiaalisen kanssakäymisen eväitä. Opettaa voi monin tavoin, ja lapsesta huomaa kyllä, jos jokin asia tuottaa hänelle erityistä tuskaa. Siinä tapauksessa tilanteita voi koettaa lähestyä toisin, lapsentahtisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvun annetaan mellastaa kuin pellossa, vailla opastusta tai vaatimuksia.

Onpa näköjään patoutunut kiukkuakin. Mistä päästä tätäkin nyt lähtisi kerimään....

New Year

Uusi vuosi. Uutta edessä. Vanhaa takana ja tuoretta kasvamassa. Kaikki kesken ja sen sietämisen vaikeus.

Saisiko tänä vuonna taas voimia järjestellä elämää kohti unelmiaan?

Olen saanut niin paljon. Kyse ei ole kiitollisuuden puutteesta. Olenko vain pohjattoman utelias? Liian ahne? Olenko jollain tapaa loputtomasti rikki, korjauksen tuolla puolen. Ainutlaatuinen elämäni kuluu, enkä tiedä osaanko arvostaa sitä riittävästi.

Miten minusta tuli näin epävarma? Kykenemätön määrittämään omia tunteitani, hieman haluton ilmaisemaan omia ajatuksiani, vastahankainen tavoittelemaan omia unelmiani.

Vaikuttaa varmaan käsittämättömältä, että joku jaksaa kärsiä vuodesta toiseen. Harteilla painaa niin syvä suru, että siitä voi hädin tuskin kirjoittaa. Mitä virkaa on elää surun kanssa, elää negatiivisten ajatusten vallassa ja kantaa maailman ja ihmisten murheita?

En tiedä. Koen vain, että se on osani. Synnynnäistä, kenties. Jotkut ovat iloisia, käsittelevät asiansa ilon kautta ja kääntävät voimavaroikseen kaiken mikä tuntuu haastavalta. Toiset taas särkyvät vuosi vuodelta hieman lisää, pirstaloituen lopulta niin, ettei viattomasta lapsenuskosta, perusluottamuksesta ja tulevaisuudentoiveista ole jäljellä kuin hento häivähdys.

Hello

Lost.

On raskasta olla friikki.

Eilen oli ihanaa. Osallistuin seminaariin, joka käsitteli urheilun takapuolta. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta urheilun ja liikunnan kentässä. Mielettömän mielenkiintoinen aihe, tunsin kerrankin olevani kaltaisteni parissa. Ei pelkkää tekstiä internetissä, vaan oikeaa keskustelua, julkisessa tilassa. Tasa-arvosta, sen ongelmista, yksinkertaisia toteamuksia siitä, miten tasa-arvo ei ulotu kaikkiin ja millaisia ongelmat tämän päivän urheilun maailmassa ovat. Oli mahtavaa kuunnella puheenvuoroja ja huomata, että feminismi todellakin elää ja hengittää monessa. Kerrankin muut ottivat keskustelun feminismistä vastuun, olin paikalla vain kuuntelijana ja oppimassa.

Tilaisuuden jälkeen ja varsinkin töihin palattuani olen laskeutunut maan pinnalle. Täällä feminismi on vain sana, eikä useinkaan parhaasta päästä. Se ei kiinnosta ketään, ja jos sana herättää jonkinlaisia tunteita, ne ovat yleensä negatiivisia tai vähintäänkin varauksellisia. Lisäkseni kukaan ei uskalla sanoa selvin sanoin olevansa feministi. Lauseessa on aina varaus. "Olen samaa mieltä feministien kanssa, mutta..." "En ole feministi, kannatan tasa-arvoa.." "Feminismistä tulee mieleen sellainen rintsikoidenpoltto..." Huoh. Mistä tätä skeidaa riittää.

Tuntuu, että täällä ollaan mestareita hiljentymään henkilökohtaisista mielipiteistä. Koska suurin osa työyhteisöstä koostuu parempiosaisista, ns. ylemmän keskiluokan edustajista, vallalla on jonkinlainen hiljaisuuden koodi. Rahasta ei puhuta. Tasa-arvosta ei puhuta, sillä raha mahdollistaa ihmisille elintason, josta käsin katsoessa ei tarvitse puuttuvan tasa-arvon perään itkeskellä. Yhdenvertaisuuskysymykset on helppo lakaista designermaton alle, kun ei itse joudu jatkuvasti yhteiskunnan haastamaksi.

Olen jatkuvasti jonkinlaisessa välitilassa, en koskaan kokonaan kotonani. Kaikkien maailmojen välissä. Ei niin, että kukaan muukaan olisi vain yhtä asiaa kerrallaan, koskaan. Silti tuntuu, että olen väärässä paikassa enemmän kuin oikeassa.

Ymmärsin muutama viikko sitten, että paikkani ei ole täällä. En vielä tiedä missä paikkani lopulta on, mutta tämä luu on pian kaluttu poikki. Olen kyllästynyt olemaan friikki ja sirkushevonen silkoisen porvariston huvitukseksi. Kiva, että intohimoni naurattaa ja viihdyttää.

Nykyään kaikki vaikuttaminen tai edes sen yritys tuntuu olevan jonkinlaista ääriliikettä. On mahdollista ja helppoa unohtaa "arkadianmäen" päätökset ja elää pienessä kuplassaan. Se on jopa sallittua, ja maailmantuskaa kokevat leimataan ankeilijoiksi. Kun voisi vain elää ja keskittyä omiin asioihinsa, olla onnellinen siitä mitä meillä on!

Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, keskustelujen päättymättömän keveitä. Maailmassa tapahtuu niin paljon paskaa, että sen unohtaminen on epäilemättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta onko se todellinen?

FOMO

Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.

Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.

Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.

Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?

Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.

Kai ihmisen kohtalo on aina vain kaivata.

Old Woman walking

Vähän väsyttää.

On melko halju tunne osallistua kotikaupungissaan suureen yleisötapahtumaan, kun samalla saa pelätä, että positiivisesta ja värikkäästä tilaisuudesta saattaa jonkun hullun toimesta tulla yhtäkkiä suurikin tragedia. Vielä haljummaksi tilanne muuttuu, kun käy ilmi, että pelko ei ollut vain oman pään sisällä, vaan muutkin ovat kelailleet samoja ajatuksia.

Kaverini oli paikalla, kun Helsingin pride-kulkueeseen iskettiin pippurisumuttein vuonna 2010. Vastaavia iskuja ei ole tuon jälkeen tapahtunut, mutta se (samoin kuin muut maailmalla sattuneet järjettömyydet) jättävät jälkensä. Ihmiset haluaisivat iloita avoimesti kaupungilla, mutta osallistuminen pelottaa. Olimme kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelko on yhä suurempi syy osallistua. Pelottelulle ei saa antaa periksi. Rakkaus voittakoon!

Tämänvuotinen Pride-kulkue sujui pelosta huolimatta mallikkaasti ja ilman välikohtauksia. Marssin aikana helle hemmotteli meitä, aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja hiki virtasi. Kulkueeseen osallistui jälleen ennätysmäärä ihmisiä: Peräti 30 000. Viime vuoden yli 25 000 ihmistä ylitettiin siis tuhansilla.

Kulkueen jälkeen jatkoin matkaa Suvilahteen Tuska-festivaalille. Kävin Tuskassa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja odotin innolla vauvavapaata päivää, kylmää juomaa ja hyviä bändejä. Mutta kuten usein tapahtuu, kiihkeimmin suunnitellut hurvittelut harvoin toteutuvat niin hienosti kuin etukäteen haaveiltiin.

Ilma oli lämmin ja seura hyvää. Jopa juoma oli kohtuullisen kylmää. Bändeissä ei tänä vuonna ollut lauantain osalta kovasti kehumista - Turmion kätilöt herätti hilpeyttä, Stam1nalta olisin halunnut kuulla vanhempaa musiikkia, mutta ymmärrettävästi he keskittyivät uuden levynsä kappaleisiin. Loppuillasta olin niin väsynyt ja helteestä läkähtynyt, että Ghost ei enää saanut kaipaamaansa huomiota. Paremmin asiasta perillä oleva pikkuserkkuni tosin raportoi, että Ghost soitti erinomaisen keikan.

Huomasin jälleen, kuinka paljon olen äitiyden myötä muuttunut. Äitiyttä ei, perhana vieköön, voi kääntää pois päältä, vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa vapaalle. Ajattelin lastani koko päivän. Käytännössä se johtui pitkälti siitä, että tuntikausien imetystauko tuntuu rinnoissa. Alkoholi kiihdyttää niin ikään maidon herumista, joten rintavarustuksessa oli pinkeitä tuntemuksia iltapäivästä lähtien.

Olin toivonut, että pääsisin iloiseksi kesäpäiväksi irti mammaroolistani, mutta huomaan nyt, että mammaisuus ei lähde, vaikka ympärillä raikaisi mikä möykkä. Tämä on aavistuksen stressaava ominaisuus, mutta toisaalta olen siitä myös hyvilläni. Se osoittaa, että olen mennyt eteenpäin elämässä, ja viimeiset kahdeksan kuukautta on opettanut minulle uutta. Takaisinpäin ei voi palata, ja menneitä kuukausia ei voi pyyhkäistä pois. Eikä hemmetissä tarvitsekaan.

Tangomarkkinoille en vielä taida uskaltaa (huhutaan, että siellä meno äityy kertakaikkiaan hurjaksi...), mutta ajattelin, että Tuskaan osallistunen seuraavan kerran sitten, kun ainakin imetys on päättynyt eikä fyysisiä hidasteita festaroinnille ole. Toisaalta olisi varmaankin asiallista myöntää, että kymmenen vuoden takaiseen huolettomaan kolmen päivän ryyppy- ja juhlimisputkeen ei enää ole minkäänlaisia rahkeita. Haikeaa.

Hellsinki Pride

Osallistun viikonloppuna kahteen kesän huipputapahtumaan: Pride-marssille, sekä Tuska Open Air Metal Festivalille, jotka järjestetään päällekkäin Helsingissä.

Pride-marssille osallistuminen pelottaa. Vasta tällä viikolla on taas saanut lukea Istanbulin lentokenttäiskuista. Koko maailma tuntuu tulleen hulluksi. Netissä pyörii valtavasti kaikenlaista vihapuhetta, ja yhteiskunnan päättävillä elimillä ei tunnu olevan aikomustakaan puuttua siihen. Liian kiire peitellä jälkiään veroparatiiseissa ja kurjistaa köyhäin ja työttömäin elämää entisestään?

Helsingin marssille on myös tehty kaasuisku vuonna 2010. Pelkään, että sukupuolineutraalin avioliittolain vahvistaminen keväällä on aiheuttanut angsteja tietylle kansanosalle, ja väkivaltakaan ei ole poissuljettua, kun ahdistuneet ihmiset yrittävät epätoivoisesti vääntää kiinni vapauteen kuohuvan maailman hanoja...

Marssin väliinjättäminen ei silti ole vaihtoehto. Pelolle ei voi antaa periksi. Sitähän kaiken maailman terroristit ja kaappiinsulkijat haluaisivat. Jos jäisin pois marssilta, antaisin samalla hiljaisen hyväksyntäni sille, että väkivallalla tai sen pelolla voidaan estää ihmisiä toteuttamasta itseään, estää ihmisiä näkymästä kaupunkikuvassa.

On kertakaikkiaan luovuttamaton ihmisoikeus, että jokaisen tulee saada toteuttaa itseään kuten parhaaksi näkee ja rakastaa ketä rakastaa, kunhan muita ihmisiä ei vahingoiteta. Suomessa on edelleen niin paljon eriarvoisuutta, että jos nyt ainakin tähän yhteen asiaan voin jotenkin olla mieleni ilmaisemassa, niin sen totisesti teen. Toivon, ettei lapseni tarvitse elää ahdistavassa maailmassa, jossa hänen tarvitsisi mahdollisesti peitellä rakkauttaan.

Jokaisellahan on mielipiteenvapaus. Sanotaan se nyt vielä oikein rautalangasta vääntäen. Jokainen saa olla seksuaaliasioistaan, seksuaalienemmistöistään ja -vähemmistöistään sekä sukupuolista ja niiden määrästä mitä mieltä tahansa, ja mielipiteensä saa "kenenkään ennakolta estämättä" myös ilmaista. Silti kannattaa muistaa, että sanomistensa takana tulee seisoa, ja jälkikäteen niillä omilla sanomisilla saattaakin olla seurauksia. Sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö ihmistä voitaisi rangaista sanomisistaan (esim. kunnianloukkaussyytteet, työpaikan menetys, tms).

Miksi suvaitsevaiset mielipiteet sitten saa sanoa, vaikka ne loukkaisivatkin jotakuta?
On mielipiteitä ja mielipiteitä. Jos joku loukkaantuu yhdenvertaisuuden vaatimuksesta, täytyykin sitten miettiä, missä se vika olikaan... Eikö meistä jokainen tahtoisi tulla kohdatuksi samanarvoisena, samoin ehdoin kuin kaikki muutkin? Karvoihin katsomatta? Jos sinun uskontosi kieltää homoseksuaalisten avioliitot, niin ole kiltti, älä mene homon kanssa naimisiin. Sinun maailmankatsomuksesi on kuitenkin sinun, ja vain sinun. Et voi vaatia muita elämään sen mukaan.

Koko aihe tuntuu niin loppuun kalutulta. En ole vielä kuullut ainoatakaan sivistynyttä mielipidettä siitä, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ei tulisi olla samat kuin muillakin. En voi uskoa, että asiasta täytyy vääntää vielä vuonna 2016.

Sen sijaan olen kuullut paljon öyhötystä uskonnosta (pidä uskontosi omanasi), lisääntymisestä ja biologisista "faktoista" (lapsettomat parit? Onko heidän avioliittonsa validi, jos kerran lapsen saaminen on avioliiton tarkoitus?) sekä tietenkin lasten edusta (lasten etu lienee, että vanhempia olisi syntymästä lähtien kaksi, eikä sateenkaariperheen tarvitsisi käydä läpi monimutkaista perheensisäistä adoptiota. Kaiken lisäksi, sateenkaariperheillä on aina ollut lapsia ja tulee aina olemaan, riippumatta siitä, hankaloitetaanko asiaa vai ei. Lapsen etua voidaan ajatella helpottamalla perhestatuksen saamista. Jos lapsen etu vaatii kaksi vanhempaa jotka ovat eri sukupuolta keskenään, niin taas unohtuivat yksinhuoltajat. Onko heidänkin vanhemmuutensa vajavaista?). Antakaa ihmisten olla.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia...

Tuskan osalta ongelma on tietenkin pukeutuminen. Mikäs muukaan. Valitettavasti vartaloni ei tällä hetkellä salli kovin tyköistuvaa vaatetusta. Mustia vaatteita mulla on riittämiin, mutta miten onnistua näyttämään helteessä raikkaalta ja trendikkäältä? Tyytyisin vaikka näyttämään raikkaalta TAI trendikkäältä, mutta näillä näkymin kumpikaan ei ole toteutumassa toivotunlaisesti.
Vielä olisi 24 tuntia aikaa miettiä....

Nails will save the day

Ilmeisesti kaikki laihdutuspyrkimykset ensi lauantain Tuska-festaria ajatellen ovat turhia. Viidessä päivässä ei Roomaa rakenneta, saati tätä maallista tomumajaani. Onneksi sain kuitenkin varatuksi itselleni kynsihuollon. Nyt riitti jatkuva kynsistä stressaaminen. Käyn laittamassa geelilakkauksen omiin kynsiini. Pienen lapsen äidille ei tavallinen lakkaus riitä, kun jatkuvasti saa pestä pyllyä, tiskata lautasia ja tuttipulloja ynnä muuta.

Hakaniemessä toimiva Studio White on uusi tuttavuus, mutta siskoni ja muutama kaveri ovat kehuneet paikkaa ja palvelua kovasti, joten uskaltaudunpa itsekin kokeilemaan.

Tuskan suhteen odotan erityisesti Stam1naa. Mielenkiintoista kuulla, iskeekö bändi edelleen samalla tavalla kuin muutamia vuosia sitten. Toivottavasti säät suosivat festarikävijää, sateessa bändien kuuntelu palellen ei kuulu suosikkiasioihini, vaikka musiikki olisi miten hyvää tahansa.

Better nights, better days

Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.

En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.

Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!

Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.