FOMO

Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.

Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.

Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.

Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?

Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.

Kai ihmisen kohtalo on aina vain kaivata.

Old Woman walking

Vähän väsyttää.

On melko halju tunne osallistua kotikaupungissaan suureen yleisötapahtumaan, kun samalla saa pelätä, että positiivisesta ja värikkäästä tilaisuudesta saattaa jonkun hullun toimesta tulla yhtäkkiä suurikin tragedia. Vielä haljummaksi tilanne muuttuu, kun käy ilmi, että pelko ei ollut vain oman pään sisällä, vaan muutkin ovat kelailleet samoja ajatuksia.

Kaverini oli paikalla, kun Helsingin pride-kulkueeseen iskettiin pippurisumuttein vuonna 2010. Vastaavia iskuja ei ole tuon jälkeen tapahtunut, mutta se (samoin kuin muut maailmalla sattuneet järjettömyydet) jättävät jälkensä. Ihmiset haluaisivat iloita avoimesti kaupungilla, mutta osallistuminen pelottaa. Olimme kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelko on yhä suurempi syy osallistua. Pelottelulle ei saa antaa periksi. Rakkaus voittakoon!

Tämänvuotinen Pride-kulkue sujui pelosta huolimatta mallikkaasti ja ilman välikohtauksia. Marssin aikana helle hemmotteli meitä, aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja hiki virtasi. Kulkueeseen osallistui jälleen ennätysmäärä ihmisiä: Peräti 30 000. Viime vuoden yli 25 000 ihmistä ylitettiin siis tuhansilla.

Kulkueen jälkeen jatkoin matkaa Suvilahteen Tuska-festivaalille. Kävin Tuskassa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja odotin innolla vauvavapaata päivää, kylmää juomaa ja hyviä bändejä. Mutta kuten usein tapahtuu, kiihkeimmin suunnitellut hurvittelut harvoin toteutuvat niin hienosti kuin etukäteen haaveiltiin.

Ilma oli lämmin ja seura hyvää. Jopa juoma oli kohtuullisen kylmää. Bändeissä ei tänä vuonna ollut lauantain osalta kovasti kehumista - Turmion kätilöt herätti hilpeyttä, Stam1nalta olisin halunnut kuulla vanhempaa musiikkia, mutta ymmärrettävästi he keskittyivät uuden levynsä kappaleisiin. Loppuillasta olin niin väsynyt ja helteestä läkähtynyt, että Ghost ei enää saanut kaipaamaansa huomiota. Paremmin asiasta perillä oleva pikkuserkkuni tosin raportoi, että Ghost soitti erinomaisen keikan.

Huomasin jälleen, kuinka paljon olen äitiyden myötä muuttunut. Äitiyttä ei, perhana vieköön, voi kääntää pois päältä, vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa vapaalle. Ajattelin lastani koko päivän. Käytännössä se johtui pitkälti siitä, että tuntikausien imetystauko tuntuu rinnoissa. Alkoholi kiihdyttää niin ikään maidon herumista, joten rintavarustuksessa oli pinkeitä tuntemuksia iltapäivästä lähtien.

Olin toivonut, että pääsisin iloiseksi kesäpäiväksi irti mammaroolistani, mutta huomaan nyt, että mammaisuus ei lähde, vaikka ympärillä raikaisi mikä möykkä. Tämä on aavistuksen stressaava ominaisuus, mutta toisaalta olen siitä myös hyvilläni. Se osoittaa, että olen mennyt eteenpäin elämässä, ja viimeiset kahdeksan kuukautta on opettanut minulle uutta. Takaisinpäin ei voi palata, ja menneitä kuukausia ei voi pyyhkäistä pois. Eikä hemmetissä tarvitsekaan.

Tangomarkkinoille en vielä taida uskaltaa (huhutaan, että siellä meno äityy kertakaikkiaan hurjaksi...), mutta ajattelin, että Tuskaan osallistunen seuraavan kerran sitten, kun ainakin imetys on päättynyt eikä fyysisiä hidasteita festaroinnille ole. Toisaalta olisi varmaankin asiallista myöntää, että kymmenen vuoden takaiseen huolettomaan kolmen päivän ryyppy- ja juhlimisputkeen ei enää ole minkäänlaisia rahkeita. Haikeaa.

Hellsinki Pride

Osallistun viikonloppuna kahteen kesän huipputapahtumaan: Pride-marssille, sekä Tuska Open Air Metal Festivalille, jotka järjestetään päällekkäin Helsingissä.

Pride-marssille osallistuminen pelottaa. Vasta tällä viikolla on taas saanut lukea Istanbulin lentokenttäiskuista. Koko maailma tuntuu tulleen hulluksi. Netissä pyörii valtavasti kaikenlaista vihapuhetta, ja yhteiskunnan päättävillä elimillä ei tunnu olevan aikomustakaan puuttua siihen. Liian kiire peitellä jälkiään veroparatiiseissa ja kurjistaa köyhäin ja työttömäin elämää entisestään?

Helsingin marssille on myös tehty kaasuisku vuonna 2010. Pelkään, että sukupuolineutraalin avioliittolain vahvistaminen keväällä on aiheuttanut angsteja tietylle kansanosalle, ja väkivaltakaan ei ole poissuljettua, kun ahdistuneet ihmiset yrittävät epätoivoisesti vääntää kiinni vapauteen kuohuvan maailman hanoja...

Marssin väliinjättäminen ei silti ole vaihtoehto. Pelolle ei voi antaa periksi. Sitähän kaiken maailman terroristit ja kaappiinsulkijat haluaisivat. Jos jäisin pois marssilta, antaisin samalla hiljaisen hyväksyntäni sille, että väkivallalla tai sen pelolla voidaan estää ihmisiä toteuttamasta itseään, estää ihmisiä näkymästä kaupunkikuvassa.

On kertakaikkiaan luovuttamaton ihmisoikeus, että jokaisen tulee saada toteuttaa itseään kuten parhaaksi näkee ja rakastaa ketä rakastaa, kunhan muita ihmisiä ei vahingoiteta. Suomessa on edelleen niin paljon eriarvoisuutta, että jos nyt ainakin tähän yhteen asiaan voin jotenkin olla mieleni ilmaisemassa, niin sen totisesti teen. Toivon, ettei lapseni tarvitse elää ahdistavassa maailmassa, jossa hänen tarvitsisi mahdollisesti peitellä rakkauttaan.

Jokaisellahan on mielipiteenvapaus. Sanotaan se nyt vielä oikein rautalangasta vääntäen. Jokainen saa olla seksuaaliasioistaan, seksuaalienemmistöistään ja -vähemmistöistään sekä sukupuolista ja niiden määrästä mitä mieltä tahansa, ja mielipiteensä saa "kenenkään ennakolta estämättä" myös ilmaista. Silti kannattaa muistaa, että sanomistensa takana tulee seisoa, ja jälkikäteen niillä omilla sanomisilla saattaakin olla seurauksia. Sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö ihmistä voitaisi rangaista sanomisistaan (esim. kunnianloukkaussyytteet, työpaikan menetys, tms).

Miksi suvaitsevaiset mielipiteet sitten saa sanoa, vaikka ne loukkaisivatkin jotakuta?
On mielipiteitä ja mielipiteitä. Jos joku loukkaantuu yhdenvertaisuuden vaatimuksesta, täytyykin sitten miettiä, missä se vika olikaan... Eikö meistä jokainen tahtoisi tulla kohdatuksi samanarvoisena, samoin ehdoin kuin kaikki muutkin? Karvoihin katsomatta? Jos sinun uskontosi kieltää homoseksuaalisten avioliitot, niin ole kiltti, älä mene homon kanssa naimisiin. Sinun maailmankatsomuksesi on kuitenkin sinun, ja vain sinun. Et voi vaatia muita elämään sen mukaan.

Koko aihe tuntuu niin loppuun kalutulta. En ole vielä kuullut ainoatakaan sivistynyttä mielipidettä siitä, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ei tulisi olla samat kuin muillakin. En voi uskoa, että asiasta täytyy vääntää vielä vuonna 2016.

Sen sijaan olen kuullut paljon öyhötystä uskonnosta (pidä uskontosi omanasi), lisääntymisestä ja biologisista "faktoista" (lapsettomat parit? Onko heidän avioliittonsa validi, jos kerran lapsen saaminen on avioliiton tarkoitus?) sekä tietenkin lasten edusta (lasten etu lienee, että vanhempia olisi syntymästä lähtien kaksi, eikä sateenkaariperheen tarvitsisi käydä läpi monimutkaista perheensisäistä adoptiota. Kaiken lisäksi, sateenkaariperheillä on aina ollut lapsia ja tulee aina olemaan, riippumatta siitä, hankaloitetaanko asiaa vai ei. Lapsen etua voidaan ajatella helpottamalla perhestatuksen saamista. Jos lapsen etu vaatii kaksi vanhempaa jotka ovat eri sukupuolta keskenään, niin taas unohtuivat yksinhuoltajat. Onko heidänkin vanhemmuutensa vajavaista?). Antakaa ihmisten olla.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia...

Tuskan osalta ongelma on tietenkin pukeutuminen. Mikäs muukaan. Valitettavasti vartaloni ei tällä hetkellä salli kovin tyköistuvaa vaatetusta. Mustia vaatteita mulla on riittämiin, mutta miten onnistua näyttämään helteessä raikkaalta ja trendikkäältä? Tyytyisin vaikka näyttämään raikkaalta TAI trendikkäältä, mutta näillä näkymin kumpikaan ei ole toteutumassa toivotunlaisesti.
Vielä olisi 24 tuntia aikaa miettiä....

Nails will save the day

Ilmeisesti kaikki laihdutuspyrkimykset ensi lauantain Tuska-festaria ajatellen ovat turhia. Viidessä päivässä ei Roomaa rakenneta, saati tätä maallista tomumajaani. Onneksi sain kuitenkin varatuksi itselleni kynsihuollon. Nyt riitti jatkuva kynsistä stressaaminen. Käyn laittamassa geelilakkauksen omiin kynsiini. Pienen lapsen äidille ei tavallinen lakkaus riitä, kun jatkuvasti saa pestä pyllyä, tiskata lautasia ja tuttipulloja ynnä muuta.

Hakaniemessä toimiva Studio White on uusi tuttavuus, mutta siskoni ja muutama kaveri ovat kehuneet paikkaa ja palvelua kovasti, joten uskaltaudunpa itsekin kokeilemaan.

Tuskan suhteen odotan erityisesti Stam1naa. Mielenkiintoista kuulla, iskeekö bändi edelleen samalla tavalla kuin muutamia vuosia sitten. Toivottavasti säät suosivat festarikävijää, sateessa bändien kuuntelu palellen ei kuulu suosikkiasioihini, vaikka musiikki olisi miten hyvää tahansa.

Better nights, better days

Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.

En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.

Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!

Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.

Opening a can of worms

Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.

Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.

En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.

Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.

Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.

Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.

Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu. 

Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.

Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin. 

Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys? 

Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Loves it, loves it not

Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.

Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?

Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!

Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää. 

Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.

Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.

It Burns, it BURNS....

Ja sen minä vaan sanon tuosta äitiydestä, nyt kun kerran aloitin (vaikka vieläkin elättelen toiveita siitä, ettei tässä miksikään mammabloggaajaksi ruveta...).

Että turvaverkkoja pitää olla. Meillä on onnellinen tilanne, on siskoni, äitini sekä lukuisia ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia. Jos näitä ei olisi, olisivat meikäläisen marmorikuulat levinneet jo toisen viikon kohdalla.

Äitiys on tunteiden vuoristorataa enemmän kuin olen koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Omaan aiempaan tunneskaalaansa oli tottunut, mutta nyt tuntuu, että asteikolle on lisätty isoja loikkia kumpaankin suuntaan. En ole kuuna päivänä ollut niin onnellinen, enkä ikimaailmassa niin turhautunut, raivoissani ja loukkaantunut kuin viimeisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei olisi vertaistukea, ihmisiä sanomassa että tämä kuuluu asiaan, ajattelisin ilman muuta tulleeni hulluksi.

Nyt voin sentään lohduttautua sillä ajatuksella, että en ole hullu, tämä vain tuntuu siltä. Ja on ohimenevää. Kaikenlaista jaksaa, kun tietää että se on vain vaihe ja menee kyllä ajallaan ohi.

Niinkuin koliikkioireet ja univelka...

Stayin' Alive

Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Päiväkirja riipustaa itseään pääni sisällä, mutta sormistani se ei kipinöi, koska arki pyörittää meitä niin hurjaa vauhtia.

Synnytyksestä selvittiin. Elämäni suurin kipu ja karmein koettelemus. Kun ei nuku kolmeen vuorokauteen, kun synnytys käynnistetään ja se päättyy välilihan leikkaukseen sekä imukuppiavustukseen, ei hetkeen hymyilytä. Sinä, joka kännipäissäsi paasasit mulle lääkkeettömän luomusynnytyksen ainutlaatuisesta paremmuudesta ja jonka lapset putkahtivat maailmaan alle 6 tunnissa, haista paska.

Vauva on kyllä ihana. Hän on ollut omamme ja tärkeimpämme heti syntymästään lähtien. Vauvanhoidon tuoksinassa ja uudenlaisen perhe-elämän opettelussa on seilattu niin monenkirjavissa tunnelmissa, että niitä on mahdotonta pukea sanoiksi. Tunnekuohuja on riittänyt niin hyvässä kuin pahassakin. En vielä osaa sanoa, mitä elämä lapsen kanssa tuo tullessaan, millaiseksi arki muotoutuu. Seitsemänviikkoisen kanssa ei vielä ole mahdollista toteuttaa kasvatuksellisia ambitioitaan, vaan päivät soljuvat kuin huomaamatta, lapsen huoltotoimenpiteiden lomassa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; Onneksi lapsettomat ihmiset eivät voi tietää, mitä menettävät. Kiintymyssuhteen intensiteetin ja syvyyden voi ymmärtää vain toinen vanhempi. Lapsen liikuttava avuttomuus ja luottamus vanhempaansa on käsittämättömän huikea kokemus. Tunne siitä, että pystyy huolehtimaan jostakusta niin pienestä ja luotsaamaan häntä kohti itsenäisempää elämää hyvin kuoppaisella ja pitkällä tiellä... Vielä nyt vauva on äitinsä sylissä ja turvassa vaaroilta ja sydänsurulta, mutta jokainen viikko ja kuukausi tuo lähemmäs sen päivän, kun äiti ei voi enää suojata lasta kaikelta, mitä maailma tarjoaakaan.

Ristiäiset vietimme kodin rauhassa, perheenjäsenten ja kummien läsnäollessa.

Vaikka äitiyden onnenkuplassa ei kai pitäisi puhua henkilökohtaisista tarpeistaan ja haluistaan (uhrautuva äiti ja mitänäitänyton), sanon silti. Ikävöin työkavereita ja töitäni. Pidän työelämästä. Odotin kyllä äitiysloman alkua, ja nautin lapseni seurasta ja iloitsen, kun saan seurata hänen kasvuaan. Mutta kaipaan myös omaa elämääni, enkä halua hukkua äitimössöön. Kuten lapsi, olen minäkin oma persoonani, erillinen muista. Ihminen, jolla on urasuunnitelmia ja unelmia oman itseni varalle. Haaveilen kauniista vaatteista ja vilkkaasta työelämästä, sosiaalisesta elämästäkin, samoin kuin tasaisesta perhearjesta, jossa lapsi muodostaa oman yksikkönsä. Uskon, että nämä kaikki voi saavuttaa, kun ei unohda itseään. Itseään ei enää voi asettaa prioriteetiksi kuten ennen, mutta on huomattava, että äitiyskin on laadukkaampaa, kun äiti huolehtii myös omista tarpeistaan. Ei lapsi siitä kärsi.

Tammikuu on jälleen jännittävää aikaa; saamme viettää kuukauden päivät yhdessä koko perhe. Joulunpyhistä alkavat vapaat starttaavat isän lapsenhoitovapaat, jotka jatkuvat koko tammikuun ajan. Toivottavasti ehdin haaveilla joulun alennusmyynneissä hitusen, ja toivottavasti löydämme säntillisen arkirytmin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että rutiinit tarttuvat jo.

P.s. Rutiineista puheenollen, on eräitä, joita perheenlisäyksemme on horjuttanut toden teolla. Rakkaat chihuahuamme ovat kyllä hyväksyneet lapsen osaksi laumaa ja tarkkailevat sitä ja osallistuvat hoitamiseenkin imetystukihenkilön ominaisuudessa, mutta silti heidän käytöksessään on jotain muuttunutta. Nuorempi osoittaa vauvalle rakkautta, mutta vaikuttaa myös mustasukkaiselta, kun perheen vauvan asema on otettu häneltä pois. Aiempi pentumainen iloisuus on toistaiseksi kateissa, mutta toivoaksemme eläinlääkäri osaa auttaa, sillä hänellä on ilmennyt lievä terveydellinen ongelma. Odotan, että sen ratkaiseminen ilostuttaa kultaisen hauvamme jälleen. Vanhempi koira puolestaan on vauvan suhteen välinpitämättömämpi, mutta kiertää asunnon nurkkia, seiniä pitkin ja ilmeisesti tutkii reviirinsä rajoja.

Kicking the Bucket List

En aio potkaista tyhjää, mutta näillä kaiken maailman tehtävälistoilla ajattelin pyyhkiä pyllyni.

On jo joitain vuosia ollut trendikästä kirjoittaa tehtävälista, niin kutsuttu Bucket List. Lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin heittää lusikan nurkkaan tai pyyhkeen kehään, potkaisee tyhjää - no siis, ennen kuin kuolee.

Sehän on hieno ajatus. Laitetaan listalle asiat, jotteivät unohdu elämää suorittaessa. Kahdeksankymppisenä voi sitten lueskella listaa ja ruksia yli kohdat, jotka on tehty, ja kenties toteuttaa vielä muutaman haaveensa. Tai jäädä harmittelemaan kun muistaa yhtäkkiä, että hitsinpimpulat, benji-hyppy jäi tekemättä, eikä se enää onnistu.

Kilin kellit. En ymmärrä. Rakastan kauppalistoja, kirjalistoja ja muuta mukavaa, mutta tämä trendi  menee yli ymmärrykseni. Eikö ihmisen elämä tänä päivänä ole riittävän aikataulutettu ja riittävästi suorittamista ilmankin, että miettii elämänsä kohokohtien toteuttamista päivänsä pääksytysten ja tekee niistä listoja?
 

Jos unelmiaan ei  muista ilman jonkinlaista listaa, ovatko nuo unelmat niitä tärkeimpiä, niitä, joita eniten haluat elämässäsi tehdä? Vai ovatko ne kenties jotakin ulkokultaista, mitä ihmisen mielestäsi, syystä tai toisesta, pitäisi saavuttaa ennen tiettyä ikää tai vaihetta?

No, otetaan huomioon, että jokaisen bucket list voi tietenkin näyttää sellaiselta, jolta sen haluaa näyttävän. Toisilla listalle kuuluu eksoottisiin kohteisiin matkustamista, luksusravintoloissa syömistä, itsensä ylittämistä fyysisin tai henkisin suorittein (esim. valmistuminen johonkin tiettyyn unelma-ammattiin), unelmien laukun ostaminen tai jonkun hengellisen johtajan tapaaminen, vapaaehtoistyö tai muuta sellaista.
Toisellehan bucket list voi tarkoittaa syksyistä marjaretkeä, omistusasunnon hankkimista, lapsen viemistä Linnanmäelle kerran vuodessa, takkatulen tuijottelua tai parhaan kirjan lukemista oman kodin rauhassa, rakkaudentunnustusta ihanalle ihmiselle, läheisen auttamista tiukassa tilanteessa tai muuta sellaista.

Mielestäni yllämainitut passaavat kyllä jotakuinkin asioiksi, joista voisin ajatella unelmoivani. Mutta ymmärrän samalla, ettei yksi ihminen voi saavuttaa kaikkea, tehdä kaikkea, osallistua kaikkeen, opiskella kaikkea, tehdä kaikkia töitä ja ymmärtää kaikkia asioita. Kaltaistani suorittajaluonnetta tällaisen listan olemassaolo vaivaisi. Mihin kaikkeen pystyn, montako näistä asioista jää kesken tai kokonaan elämästäni puuttumaan?

Ja toisaalta, vaikka listan jokainen kohta tulisi ruksituksi; Millaista olisikaan elämä, jos kaikki unelmat toteutuisivat, eikä jäljellä olisi enää unelmoitavaa?

Saattaa olla, että mielipiteestäni heijastuu mustavalkoisuus tai suorituskeskeinen tapa tarttua asioihin. Siitä huolimatta peräänkuulutan armollisuutta, lempeyttä ja asia kerrallaan -mentaliteettia.

Unelmiensa ei saa antaa valua kylmäksi suoritusten listaksi, edes otsalohkossaan. Huikeista kokemuksista kannattaa nauttia sitä mukaa kun niitä tulee vastaan - ja meille kaikille tulee, kun kyse on niistä asioista, joita Todella Haluamme.

Jos jonkinlaisen listan voisin tehdä, se koskisi niitä ihania asioita, joissa olen saanut olla mukana, asioita, jotka ovat elämässäni toteutuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitollisuuslistan tekeminen onkin mielestäni terveempi tapa kuin aina epävarman tulevaisuutensa jossittelu.

Parhaita asioita sattumanvaraisessa järjestyksessä:
- mahtava lähipiiri; perhe ja ystävät
- kaksi suloista koiraa, joita saan rakastaa ja helliä

- avioliitto rakastettavan, ihanan ja kunnollisen ihmisen kanssa
- monet matkat ja seikkailut; ulkomailla ja kotimaassa hyvässä seurassa
- mökkielämä ja sen tuoma tasapaino muuten hektisessä arjessa
- syksyn värit, joihin en kyllästy