Apartment issues, vol 2

Ja taas sitä mennään!

Löysin alkuviikosta oikein potentiaalisen uuden asunnon itäisestä Helsingistä. Olen jo mielessäni sisustanut sen pienen kolmion mieleisekseni, ja näen jälleen itseni pullantuoksuisena, täydellisen onnellisena, kiiltävien lattioiden ja pehmeiden sisustusmateriaalien keskellä leikkimässä koirien kanssa. 

Olisi vissiin aiheellista hillitä himojaan hetkellisesti, sillä näyttö on tänään ja kyseisen asunnon säilytystila on ainakin etukäteen arvioiden kortilla. Osallistuisin ilomielin tavaravuortemme hävitykseen. Olen ruvennut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin armasta puolisoani, joka olisi sormet syyhyten valmis raijaamaan kilokaupalla rojujamme kaatopaikalle. 

Ihminen tarvitsee vain rajallisen määrän irtonaista tavaraa kattonsa alle. Tavaroiden määrä pitää pitää sellaisena, että kaikelle säilömälleen roinalle voi osoittaa paikan. Siippani ei kyllä tule uskomaan, että juuri kirjoitin tuon... Periaate on silti kristallinkirkas: Jos ostaa jotain, mikä "ei mahdu mihinkään", täytyy tavara jättää lähtökohtaisesti ostamatta tai heittää jotain vanhaa pois, jotta materia ei tiivisty viheliäisiksi kasoiksi, jotka pikkuhiljaa salakavalasti valloittavat makuuhuoneen sisustuselementtinä toimivan tuolin selkänojat, vaatehuoneen viimeisenkin nurkan ja kylpyhuoneen ylimääräiset naulakot.

Niin, ajattelimme jotain aavistuksen simppelimpää...

Kuvien perusteella katsomamme asunto on melko tuore jonkinlaisen remontin jäljiltä. Seinät ovat siistit, niissä on jopa huoneesta toiseen vaihtuvaa värillistä maalia. Se on kai muutama vuosi sitten ollut kovin trendikäs ratkaisu, joka nyt jo on hieman hiipumassa, mutta itse pidän siitä. Vitivalkoiset kiviseinät ovat ahdistavia, ja lisäksi hankalia sisustaa. Tosin lienee sanomattakin selvää, että jos onnistun nappaamaan ko. asunnon emännyyden, katoaa vihreä maali makuuhuoneen seinistä kuin taikaiskusta. Kuka neropatti ne on sinne maalannut? Vihreä on keskimäärin karmea väri, vaatteissa, hiuksissa, seinissä ja sohvissa. Toinen hirvitys on keltainen, josta en ole koskaan erityisesti piitannut.  Kumpikaan väreistä ei ainakaan perusvärimuodossaan sovi perisuomalaiselle kalvakalle iholle(ni), mikä sitten pistää silmään näissä kaikissa edellämainituissa elementeissä.

Ennenkuin kukaan ehtii kiskaista aiheesta palkokasveja nessuun, mainitsen, että poikkeuksiakin tällä saralla on, eikä mielipiteeni muutenkaan edusta minkään sortin auktoriteettia, vaan ainoastaan henkilökohtaista mieltymystäni. 

Olohuoneeseen ja ruokailutilaan maalatut rauhallisen harmaat sävyt saavat jäädä, sillä pidän niistä ja oma värimaailmani sointuu niihin oivallisesti. Dum-di-dum. No, jälleen peukut pystyyn ja toivotaan, että asunto olisi meille sopiva, ja että vuokranantaja myös katsoisi meidän pienen perheemme itselleen mieleisiksi vuokralaisiksi.

Edit 29.7.: Eipä kelvattu siihen asuntoon, mistä olen tavallaan helpottunut. Kyseisen "tiiviisti rakennetun" kolmion vessa oli ahdas ja vanha, tunkkaiselta haiseva komero. Asunto oli ollut poikamiesboksina edellisellä asukkaalla, ja sen kyllä huomasi.

Olenko nirppanokkainen, kun mielestäni oman asunnon wc- ja suihkutilojen täytyy olla sellaiset, että niissä asioi mielellään? Olen kolmikymppinen, tapoihini piintynyt nainen. Haluaisin mieluusti, että saan pestä itseni ja huoltaa pyykkini tiloissa, jotka vaikuttavat edes päällisin puolin hygieenisiltä ja lähtökohtaisesti hajuttomilta. Pyykinpesu ei sellaisenaankaan ole maailman innostavinta puuhaa, joten fasiliteettien soisi olevan sellaiset, että sitä konetta viitsisi joskus pyörittää.

Isoja ongelmia itselleni ovat esimerkiksi 60-luvulta asti käytetyt vessanpöntön lauteet, joita ei saa puhtaannäköisiksi millään aineella tai voimalla. Toinen ongelma on lattia. Haluan, että varpaani astuvat suihkunraikkaina puhtaalle lattialle ja mieluusti pehmoisen, siistin suihkumaton päälle. Vanhaakin vanhemman mosaiikkilaattalattian saumoista ei saa puhtaita kuin hammasharjan kanssa rustaamalla, joten koko rakennelma on suuri no-no. Kolmas ongelma oli se, ettei ko. hammasharjapuunausta olisi mahtunut kylpyhuoneessa edes tekemään, sillä kumartelu lavuaarin, vessanpöntön ja pesukoneen (markkinoiden pienimmän, joka olisi mahtunut huoneeseen 57 cm leveästä ovesta..) välissä ei olisi tullut kyseeseen.

Onneksi on jo uutta viritystä, eikä toivoamme ole kuopattu. Kävimme katsomassa asuntoa, joka on hyväkuntoinen, mukavalla paikalla, ja jossa pesuhuone tuoksui raikkaalta. Jälleen arvotaan...

 Translation: Apartment hunting is a bitch. I have this great image of me and the dogs playing joyfully in our new, fantastic apartment with shiny floors and colorful, soft cushions on the couch. I'm starting to understand the man who lives with me. He is dying to throw half of our stuff away, to make room for the necessities. The apartments we have been looking at, have significantly less storage space, so we are going to have to be practical and get rid of something. He would never believe I said this, but I would actually be over the moon if I could just get rid of some old boxes. Why do I have to store everything? It doesn't make me happier to store something just because "I might need this one day".
P.s. A big turn-on or -off in apartments is the bathroom. I need the bathroom to be clean and fresh. I cannot, CAN NOT, handle it if the toilet seats are from the 60's and the floor looks like someone should really burn it and build a new floor to make it look somewhat sanitary. First world problems, I know. But do I care? It is what it is.
Edit 29.7.: The hellhole we went to see had very obviously served as a man cave. The walls had been painted in colors they thought were really cool in 1999. And the painter was likely short-sighted. There were many young couples checking the place out, and I bet it would be a great place for 20-year-olds. The bathroom was like a closet.

Dreaming of my future Home

Voi Luoja mikä helpotus.

Kaiken osaavassa, aina kiiltävässä ja täydellisyyttä tavoittelevassa blogimaailmassa on sittenkin ripaus realiteettia. Vaikka kuinka tiedän, että sisustuslehdet ovat täynnä "inspiraatiokuvia" ja viimeisen päälle puunattuja asetelmia joiden keskellä kukaan ei oikeasti elä, olen silti elätellyt toiveita siitä, että omakin kotini joskus näyttäisi niin pölyttömän puhtaalta ja ihan kaikelle olisi oma paikka.

Jenni ravisteli tätä ajatusta blogissaan huolella, ja yhtäkkiä tajuan, etten eläkään täydellisessä kaaoksessa. Toki voisin imuroida useammin, ja pitää tavaroitani paremmin järjestyksessä, mutta olen oikeilla jäljillä, eikä kaikesta kannata stressata. Lähiaikojen (puoli[toista] vuotta tai niillä main...) sisustustavoitteeni ovatkin tiivistyneet kolmeen seikkaan.

Indiskan lipasto on fantastinen, mutta tyydyn toistaiseksi haaveilemaan; 325€

1. Haluan turkoosin eteisen. Siihen kuuluu mm. Turkoosi lipasto tai kenkäteline tai ... Tai jotain turkoosia!

Seuraavaa asuntoa ajatellen, haluan lisätä samaan teemaan riikinkukkotapetin ko. eteiseen; Esimerkiksi Nina Campbellin Paradiso-tapetti on aivan mahtava (joskin sykähdän vain väriyhdistelmästä NCW4030-03), siinä yhdistyvät ihanasti lempivärini turkoosi, fuksia ja violetin sävyt. Kyseistä tapettimallia pääsee kurkistamaan esimerkiksi täältä.

Suosikkiliikkeessäni Indiskassa (jossa tietenkin on pakko käydä hipelöimässä ihanuuksia aina kun on mahdollisuus) myydään myös riemukkaita vetimiä.

Vähän tavallisempikin lipasto tai laatikko muuttuu persoonalliseksi, jos vetimen vaihtaa turkoosiin, kukkakuvioiseen siniseen tai harmaaseen.

Valmiiksi erikoista muotoa tai väriä voi sen sijaan siistiä tai rauhoittaa vaihtamalla vetimet teräksen- tai kuparinvärisiin. Pelkkien vetimien vaihtaminen on sitäpaitsi edullista; kahden vetimen pakkaus maksaa vain noin 10€.

2. Haluan korutelineen joka on tehty sukkalaatikkoritilästä, siis muovipäällysteisestä rautalangasta tms. Se pitäisi maalata sopivalla värillä (aniliini, turkoosi, musta?) ja ripustaa kylpyhuoneen tai makuuhuoneen seinälle. Kaipaan telinettä johon saan korut mahtumaan ilman, että niitä pitää kaivaa kissain ja koirain kanssa pienistä laatikoista. En tiedä omistanko vain liikaa koruja - tämä siis saattaa olla yksi lukuisista first world problem-tyyppisistä ininöistäni. Joka tapauksessa, minulla on paljon kivoja koruja, ja olisi mukava saada ne näkyville, vaikkeivät ne aina riippuisi kaulassani tai korvissani.

Parhaita sisustuselementtejä ovatkin mielestäni nokkelat ja käytännölliset säilytysratkaisut. Sellaiset, joissa säilytettävä tavara sulautuu sisustukseen, eikä sitä niin ollen tarvitse tunkea kaappiin ja unohtaa sinne. Sisustus voi näyttää aidolta ja elävältä vain, jos se de facto on mukana kodin asujan elämässä. Pysähtyneet, pölyyntyvät taiteelliset asetelmat, joihin kukaan ei koskaan koske, eivät luo kodin tuntua. Kodin ei tarvitse näyttää siivouspakko-oireisen ontolta, hajuttomalta ja mauttomalta museolta, vaan siellä tulee olla eläviä pintoja, erilaisia materiaaleja, yhteensopivia värejä -räväköitäkin, sekä hauskoja yksityiskohtia (mutta rajoita yksityiskohdat maltilliselle tasolle, ettei kämppä ala muistuttaa kirpputoria). Nyrkkisääntönä pidettäköön, että irrallisia koriste-esineitä tulisi olla alle viisi per huone, ja mitä posliinisiin koristekissoihin tulee... Don't even go there.

Liikaa irrallisia osasia? Ehkä, mutta tykkään väreistä enkä malttanut hillitä itseäni. Alman mielestä Ihaa kuului settiin.

3. Haluan kaikki mahdolliset matot pestyksi ja osan niistä puhtaina lattialle, osan puhtaina ja kuivina varastooni odottamaan uutta sisustusaaltoa. Olen neljässä vuodessa sisustanut kolmea asuntoa, joten muutamakin erilainen matto on kertynyt. Pidän matoista, inhoan kaikuvia seiniä ja kolisevia lattioita, joten tämän toimenpiteen seurauksena odotan elämänlaatuni kohenevan entisestään. Sitäpaitsi ajatus siitä, että matot lojuvat pesua odottaen äitini autotallissa, on ahdistava samaan tapaan kuin se, että ikkunat pitäisi pestä vähintään kerran vuodessa kesällä, ja nyt on jo heinäkuu...

Se on kyllä onni, että sain syntymälahjana vilkkaan mielikuvituksen. Näitä sisustushaaveita helliessä tulee melkein sellainen olo, että asun jo Tulevassa Kodissani...

Translation: Wheeew. It looks like all the bloggers aren't living in these prefect dreamy homes they always show on their posts. Maybe I'm not that hopeless. I need a lot of turquoise in my apartment. The dog in the picture is Alma. She loves her Eeyore.

Let's Festival! ...or Not

Festarikesä on kuumimmillaan, ja meikäläisen Ilosaarirock menee jälleen kerran sivu suun. Viime kesänä pudottelin katkeria ärräpäitä, kun näkemättä jäi kaikesta suunnittelusta huolimatta Anthony and the Johnsons, kaikista muista kesän kantasuosikeista nyt puhumattakaan.

Ilosaaressa on myös ainutlaatuinen tunnelma, kaupunki on täysillä mukana festariviikonlopussa, ja hulina on leppoisaa kesäoleskelua parhaimmillaan- vai miltä kuulostaa retki hyvien ystävien seurassa, stressitön oleskelu kolmen päivän ajan kauniissa kesäkaupungissa, kesäherkkuja syöden ja festarijuomia juoden, erinomaisten esiintyjien laittaessa parastaan auringonpaisteessa ja illan hämärtyessä....?

Ja Iltalehti vääntää veistä haavassa.

En voi uskoa, että olen taas antanut puhua itseni pois tuosta tapahtumasta. Tottakai rokkiviikko on alkanut, ja festarin naamakirjapäivityksiä satelee silmieni eteen tuon tuostakin. Mentaalityö on armotonta, kun yritän estää ihoani kiertymästä rullalle pelkästä harmistuksesta. Jos joskus on tuntunut siltä, että on sitruuna p... no, siellä, niin se tuntuu luultavimmin tältä.

Voin lohduttautua vain sillä, että pääsin sentään oman kaupunkini Tuska-festarille. Siellä olikin ihan huippua, kun heti ensi hetkestä lähtien Lost Societyn pojat napsauttivat volyymit kaakkoon ja tunnelman kattoon:

Solisti Samy Elbannan into oli tarttuvaa ja sympaattista sorttia!

Olen kevään aikana nähnyt niin P!nkin kuin Josh Grobaninkin, ja edessä vielä kesällä ainakin uransa lopettava Stella sekä myöhemmin syksyllä pillit pussiin laittava PMMP. Mutta silti piikkinä (runsaassa) lihassani kummittelee Ilosaaren Laulurinne... Aina ei näköjään voi päästä merta edemmäs kalaan.

Hmph.

Edit: Tarvitsen kosolti lohduketta toipuakseni tästä iskusta. Äkkiä tutkimaan Kaija Koon keikkakalenteria...

Translation: I can't believe I'm missing my favourite summer festival AGAIN! It was bad enough I had to miss it last summer, when Antony and the Johnsons were playing in Joensuu. The city is such a wonderful summer city, people are friendly and the festival itself is full of positive atmosphere and an amazing collection of artists. And now the headlines are yelling that it will be a great weather during Ilosaarirock. Do you have to rub it in my face?! The only downside is that Joensuu is a 5-hour train ride from Helsinki, so the travelling is expensive. Every hotel, hostel and cottage has a special price for that weekend, so the accommodation is not cheap either.
P.s. This spring I have seen P!nk and Josh Groban, and I'm still going to see my Finnish favourites, Stella and PMMP. Somehow it is just never enough.

Holy Workaholics

Ihmettelinkin jo, missä se viipyy, kun elämäni on ollut niin seesteistä ja turvallista. Heinäkuu lähestyy puoliväliä, ja parin viikon kuluttua olen työtön. Ensimmäistä kertaa elämässäni tie on täysin auki, eikä tulevaa kiintopistettä näy. Olen toki pohdiskellut tilannettani jo aiemmin, mutta viimeisen niitin naksautti Taloussanomien artikkeli nuorten urakehityksestä ja virheistä, joita kaksikymppiset tekevät, kun eivät suunnittele uraansa kunnolla. Nyt ahdistaa.

Olen etsinyt sopivia työpaikkoja, mutta niitä tuntuu olevan harvakseltaan. Aion silti laittaa hakemuksia paikkoihin, jotka ovat vaativuustasoltaan toimistoassistentin yläpuolella ja avaruustutkijan alapuolella.

...Mitä oikeastaan tarkoittaa uransa suunnitteleminen kaksikymppisestä lähtien? Moniko nuori tietää vähääkään siitä, millä alalla haluaa tulevaisuudessa työskennellä?

"Kaksikymppisenä tehdyillä päätöksillä siitä, missä haluat työskennellä, missä asua ja kenen kanssa elämäsi viettää, on koko loppuelämää leimaavat vaikutukset."

Teologia oli ja on edelleen ala, jota lähtisin yliopistossa lukemaan, vaikka työnsaanti akateemisena sekatyöläisenä ja puolivillaisena viestinnän ammattilaisena ei olekaan helpoimmasta päästä. Olisiko pitänyt valita toisin? Pyrkiä lääkikseen, oikikseen, kulttuurituottajaksi tai opettajaksi?

Työn touhussa. Alma auttoi.

Olenko pilannut elämäni ja urani sillä, etten ole polvenkorkuisesta tiennyt, mihin ammattiin haluan? Osa tuttavistani on lähtenyt opintoihinsa tulevan ammatin, hyvän työtilanteen ja rahan perässä, vaikka itse ala on ollut vähemmän houkutteleva. Vaikka myönnän kadehtivani hieman toisten toistaiseksi voimassaolevia työsopimuksia ja korkeaa elintasoa omistusasuntoineen, inhoan ajatusta siitä, että sielunsa pitäisi myydä saatanalle vain näiden statussymboleiden saavuttamiseksi ja välttyäkseen elämän "pirstaleisuudelta".

Olkoon lapsellista tai mitä hyvänsä, uskon, että elämäni on minun ja voin elää sitä haluamassani tahdissa. Ei kaikkien tarvitse tehdä kuten "kuuluu"; opiskella, valmistua, saada ammattiaan vastaava työ, mennä naimisiin ja saada lapsia - tulla yhteiskunnan hyväksymässä muodossa kunnon kansalaiseksi. En voi olla ajattelematta, että suurin osa tekee asiat tässä järjestyksessä, koska on koko elämänsä totuttautunut siihen ajatukseen; sivuuttanut ajatukset heittäytymisestä ja kulttuurisesta epäjärjestyksestä, johon synnytysikänsä loppupäässä naimattomina ja pätkätöissä seilaavat naiset auttamatta luetaan. 

Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on oma tahto ja omat tarinamme. Uskon, että elämän vaihtoehtoisilta reiteiltä löytyy kyllä pirstaleita, mutta niistäpä juuri on luettavissa ne kaikkein syvimmät surut ja kaikkein kirkkaimmat kokemukset. Sitä ei pitäisi pelätä, vaan uutta kohti tulisi pyrkiä kaikella, mitä kukin on ja omistaa.

Vai onko kuitenkin niin, että olen auttamattoman myöhässä ja missannut jonkun jujun, jonka muut ovat syntymästään lähtien sisäistäneet?

Translation: OMG. Two weeks and I'll be unemployed. It looks like there aren't too many open positions at the moment. And I just read and article about people's choices... Some professor said that the choices people make in their early 20's affect their working lives all the way. Have I totally screwed up? Do I still have a chance? I have to believe this is my life and I can do what I want with it. I have to believe there are other options, not everyone has to graduate, get a steady job, get married, have kids, buy a house with a white picket fence.... Change cars a couple times and die. I don't want that! I never wanted that. Who wants that and why do so many people go through their lives like that?
P.s. We have options. Each one of us has their own stories, their own paths. I believe the alternative paths might lead to narrow corridors and tiny bruises, but I also believe being torn allows one to build a new, more interesting life with more colors one ever imagined.  

Let's lay some groundrules

Bloggareiden pelisäännöistä mainostamisen suhteen käydään nyt aivan jumalatonta kuhinaa. Kuka on saanut blogin kautta mitäkin, miten se tulisi ilmaista? Saako ilmaiseksi saatua tuotetta näyttää arkielämässään, entä muualla sosiaalisessa mediassa?

Dior Addict Shine: äidiltä lahjaksi. Jeanne Lanvin: itse ostin. Kynttilä: synttärilahja kaverilta.

Sanottakoon, jos joku tätä riipustusteni ketjua sattuu sillä (tai millään) silmällä vilkaisemaan, että meikäläisen esittelemät tuotteet (kynsilakat, sandaalit) ovat ihan itse, omalla rahalla ostettuja tuotteita. Tomaatintaimet poislukien, sillä ne tulivat mummilta, joka on hartaasti kasvattanut ko. taimia siemenestä lähtien, oman kotinsa ikkunalaudalla. Jos jostain syystä joskus sattuisin kirjoittamaan lahjaksi saamastani tuotteesta, tekisin varmasti selväksi, onko kyseessä synttäri-, nimppari-, vai joululahja.

(Ajatukset ja sanavarasto lienevät nekin lahjoiksi saatuja, joten kiitokset kuuluvat osastolle Anni Swan, Agatha Christie, J.K. Rowling, Jane Austen, Rosa Liksom, Henning Mankell, Torey Hayden, Mauri Kunnas, Elina Karjalainen, Nicholas Blake, Riikka Pulkkinen, Anna-Leena Härkönen, Kaari Utrio, Mika Waltari, Walt Disneylle työskentelevä giganttinen koneisto, Paulo Coelho, Tommy Tabermann... Ja vaikka kuinka monelle muulle ammatikseen tekstiä tuottavalle (muusikot mukaanluettuina!) sekä lähiympäristöni verbaaliakrobaateille, joiden ihailtavia suorituksia minulla on ollut ja tulee olemaan ilo olla todistamassa.)

Törmäsin kaupunkikävelyllä tällaiseen. Muumit ovat ihan mahtavia!

On hyvä, jos mainonnan sääntöjä selkiytetään blogien lukijoille. Kyseessä on harmaa alue, ja mainostajat siirtyvät yhä enemmän virtuaalitodellisuuksiin. Meille on vasta varttumassa cybertietoinen sukupolvi, joka ymmärtää erottaa nettimaailman temput tosielämän realiteeteista. Minun maailmaani ei meinaa istua, että jotkut suostuisivat kirjoittamaan inhoamistaan tai turhina pitämistään tuotteista mainostajan ehdoilla. Täytyy kuitenkin hyväksyä, että tällaisiakin ihmisrottia keskuudessamme liikkuu. Mainosten maailma on kylmä, julma ja keskittyy arvoihin, jotka itselleni tuntuvat vierailta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Täytyy pitäytyä mukana uuden ajan ilmiöissä.

Tässähän kannattaa tietenkin muistaa, että vaikka me täällä Sääntöjen Suomessa saisimme aikaan tiukankin koodiston sille, miten blogimaailmassa saa tuotteita mainostaa, ulottuvat internetlonkerot pitkälle sinne, missä tällaisista säännöistä ei ole koskaan kuultu. Vanha kunnon perussääntö pätee siis tässä ja tästä ikuisuuteen; lähdekritiikkiä täytyy löytyä ja kaikkea lukemaansa ei todellakaan pidä uskoa. Blogeihin kannattaakin mielestäni suhtautua lähinnä tarinoiden ja inspiraation kuplivana lähteenä, mutta vain kaikkein timanttisimmat ajatukset voi tiukan seulan jälkeen ottaa kokeiluun.

Mutta lainaanpa omaksi ja toivottavasti jonkun toisenkin iloksi Laulavaa Lintukoiraa (Uppo-Nalle, by Elina Karjalainen):

"Kapustan kätkin, missä se on?

Missä on kapula verraton?

Missä on pullo ja missä on pallo?

Oi, minä onneton karvakallo!

Piiloon kun pistän, sen samalla hukkaan!

Hikipä nousee touhussa tukkaan!"

Compromises

Päivän biisi: Kaija Koo - Ja mä laulan

Pakkohan se on tirauttaa pienenpieni valitus näin kesän alkuun. On nimittäin melko ankea ja väsyttävä tunne, kun taloudellinen päätökseni kertyneen kesäloman panttaamisesta elokuun työttömyyden varalle alkaa realisoitua. Muut suunnittelevat lomareissujaan, minä talouteni rankkaa suitsimista. Muilla on vapaata - palkallista tai palkatonta - ja suurin osa asustaa pysyvissä kodeissa, vuokra-asujia saa jo kolmikymppisenä kavereistaan hakea. Tällaista sivustakatsomista on pätkätyöläisen elämä.

Tänään väsyttää muutenkin, ja ankeuteni liittynee siihen, että eräästä  mielenkiintoisesta työpaikasta ei ole kuulunut, vaikka laitoin mielestäni erittäinkin vetovoimaisen hakemuksen. Realismia tähänkin tarvitaan; ei kai voi olettaa, että ensimmäisestä mielenkiintoisesta hakemuksesta tipahtaisi työpaikka kuin Manulle illallinen. Ei pitäisi masentua, mutta viikonlopun hermoinkoitokset ja niistä johtuva alkuviikon väsymys vaativat kovasti verojaan.

Olisi pitänyt lukea juttu tarkemmin....

Viikonloppu oli monisäikeinen. Osittain ihanien ihmisten treffaamista, rentoa oleskelua, herkkuruokaa, saunomista ja muuta mukavaa. Osittain hermojen kiristymistä, eksymisiä, turhautumista ja itsensä hillitsemistä viimeiseen putoavaan pisaraan saakka.

Mietin yhä uudestaan olenko antanut väärän kuvan itsestäni, vai eikö joillain ominaisuuksillani vain ole väliä, kun tietyt tapahtumat toistavat itseään. Mietin myös, miksi joidenkin toiveilla on aina enemmän väliä, miksi jotkut toiset saavat aina määritellä keskustelun ja vaihtaa sitä mielensä mukaan haluamansa kaltaiseksi? Olenko turhan hapan vai liian kiltti, ajattelenko kitkeränkatkerien mielipiteiden läpi, vai annanko vain pinnalliselle sietämättömyydelle liikaa tilaa?

Ihminen ei voi loputtomiin perata luonnettaan, vaikka jokaisen tulee sitäkin tietyssä määrin harrastaa. Vaikka mieleni joskus tekisi, en kuitenkaan tule tekemään luonteeni tai arvojeni vastaisesti miellyttääkseni jotakuta toista. Peruskilttinä ihmisenä valuisin kynnysmatoksi aina, jos sillä vain ilostuttaisin jotakuta läheistä. Ei vaan tämä selkä taivu sellaiseen määräänsä enempää, tai ainakin toivoisin yrityksessä vastavuoroisuutta. Lopputulos on ainakin täällä päässä tihisevä siili, joka pakenee vajavaisesta kommunikaatiosta kohti puhtaampaa ilmaa.

Tämänkin viikonlopun tahtojen taistelu olisi voitu välttää jos a) olisin osannut tai halunnut sanoa ei jo lähtökohtaisesti, b) jos olisi löytynyt sitä ymmärrystä ja vastavuoroisuutta ja ihan vähän yritystä sieltä toiseltakin puolelta, kun aivan hyvin on tiedossa, että minun kompromissini on jo tehty ja tehdään aina uudestaan tarpeen vaatiessa.

No. Ehkä on tarpeen määritellä vahvemmin omat rajansa. Ehkä on aiheellista miettiä uudestaan, kenen takia niitä venyttää kerran toisensa jälkeen.

Dress up to the max

Päivän biisi: Kaija Koo - Kaunis rietas onnellinen

P!nk oli jälleen voimauttava ja ihana kokemus. Täysfanitusta tai mitä vaan, mutta siinä on nainen joka antaa itsestään tarttuvaa voimaa. Tuo maaginen ote, huumori ja persoonallinen ääni ovat artistin valtteja ja syy P!nkin aina vain kasvavaan suosioon.

Kesä on toden teolla alkanut, ja lämpötilat huitelevat 25 asteen tietämissä. Toimistoissa on kuuma, kotona on kuuma, julkisissa liikennevälineissä on kuuma. Onneksi meillä on kaiken maailman bloggaajia kertomassa, miten kesäksi kannattaa pukeutua.

Huomasin tyydytyksekseni, että monessa blogissa on laajasti kehotettu miehiä pitämään terassiolosuhteissa paitaa päällään. Nyökkäilen niin että niskaan sattuu, ja toistan vielä omalta osaltani: Rantaleijona-look on ihan kiva - rannalla. Vaikka olisitkin huippukunnossa, saat kyllä ansaitsemaasi ihailua paita päälläkin. Jos et ole huippukunnossa, ole kiltti ja säästä yleisösi verkkokalvot aiheuttamaltasi (kenties pysyvältä) vauriolta. En minäkään, persevä nainen, kulje julkisesti aiheuttamassa kanssaihmisissäni pahennusta. Laitan päälleni mekon, joka on riittävän pitkä taikomaan piiloon sinertävänvalkoiset reidet. Mekon, joka mielellään kesyttää kurvejani kylkienkin kohdalta. 

Koin muutama viikko sitten valaistumisen. Ymmärsin yhtäkkiä, että vaikka koko maailma on Leviksien vanavedessä hurahtanut jos jonkinsorttisiin denimhousuihin, minun ei tarvitse. Inhoan kiristäviä farkkuja ja sitä tasapäistä farkkuiluajatusta ylipäätään. Käyttävätkö kaikki niitä, koska eivät jalkojensa peitteeksi muuta keksi? Mielikuvituksetonta. Eipä tosin taida olla kovin erikoista vetää päällensä hametta ja mekkoakaan toisensa perään - pitäisi kai opetella käyttämään kaikensorttisia alaosia.

Edelliseen liittyen bongasin hetki sitten blogosfääristä (sekä hauska että tuskastuttava sana) erään muotitoimittajan alun, joka oli kirjoittanut tekstin maksimekoista. Teesi kuului, että maksimekko on helppo valinta kesäpukeutumiseen, ja vaatekriisit saavat jäädä. ...Istuessani tässä maksimekko päällä on pakko olla osittain samaa mieltä bloggarin kanssa.

HowEVER, blogia varten oli kuvattu useita maksimekkoja; pitkähihaisia cocktailmekon tyyppisiä (kesähelteellä? Really?) ja törkyisen hintaisia (1031 e? Really?). Hienoa tietenkin, että valikoimaa oli laidasta laitaan, mutta itse kuvat iskivät silmään. Ne oli kuvattu hämärässä sisätilassa. Ilmeisesti tarkoituksena oli ottaa taiteellisia kuvia erilaisista asuista, mutta mielestäni lopputuloksena oli surullinen pannukakku. Kuvat olivat steriilejä, synkkiä ja ilottomia, mikä vei ainakin minulta maun koko koltuista. Muutamasta mekosta ei myöskään saanut kunnon käsitystä, sillä valaistus peitti mekon oman muodon.

Houkuttelevinta omasta näkökulmastani olisi ollut esitellä mekot iloisina elämän väriläiskinä, houkuttelevina ja naisellisina, kesäisessä ympäristössä. En ainakaan suunnitellut käyttäväni tätä tai seuraavaakaan maksimekkoani irvistellessäni pimeässä komerossa. No, jokainen tehkööt omat päätelmänsä täältä.

Rokkia ja tuoreita lehtiä puissa

Ihana, ihana kesä!

Päivän biisi: PMMP - Matkalaulu ( <3 Anni S, aina!)

Aurinko paistaa, ulkona on lämmin ja tuuli hellii paljaita käsivarsia. Hellemekkoja on vielä turha kaivaa kaapista, mutta tämähän onkin sitä parasta; leppeä ilma, lisääntynyt valo ja puissa tuoreet, vaaleanvihreät lehdet. Ilma on vielä raikasta, ei keskikesän tunkkaista ja hikistä, vaan tuoretta ja täynnä lupauksia.

Viikko sitten huokailtiin ja ihasteltiin Hartwall Areenalla Josh Grobanin konsertissa, keikkakesä on virallisesti avattu! Josh oli oma, valloittava itsensä. On hauskaa, kuinka siitä nuoresta miehestä Converse-tossuineen voi irrota niin maailmanluokan ääni. Olen iloinen, ettei hän ole valjastanut kapasiteettiaan vain klassisen musiikin tarpeisiin, vaan venyttää genrerajoja.

Lava noin minuuttia ennen keikan alkua.
Missäkö Josh? Satun kuulumaan siihen kansanosaan, joka nautiskelee keikkansa ihan sellaisenaan.
Inhoan sitä, että keikkansa pitää pilata räpsimällä kuvia ja miettimällä, onnistuiko valotus.

Josh hurmaa yleisönsä mahtipontisella äänellä ja syväluotaavilla balladeilla. Sanokaa mitä sanotte ja naurakaa pois vain. Rakkauslaulutkin voivat näemmä tuntua hyvältä korvissa, sielussa ja sydämessä. Kenties keväälläkin on osuutensa asiassa. Silti mahtavaa, että keikalla oli yleisöä täysin laidasta laitaan; nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä. Joku juttu siinä Joshissa täytyy olla... Ja väliäkö sillä, mikä tuo juttu on, kunhan mieli virkistyy ja syntyy uutta ajatusta, uutta kasvua ja voimaa. Edelleen; se on tämä kevät ja kesä, mikä puhuu.

Viime viikonloppuna oli Kaisaniemessä ja Rautatientorilla myös Maailma Kylässä-festivaali. Kävin ensimmäistä kertaa nuuskimassa ko. festaria ihan kunnolla, ja yllätyin positiivisesti. Hauskaa, että keskelle kaupunkia on saatu tuotua tuollainen kansainvälisyyttä, käsityötä ja yhteishenkeä korostava tapahtuma. Myönnetään, että meikäläistä paikalle veti lähinnä lopettamisestaan pari viikkoa aiemmin ilmoittanut PMMP, joka soitti ilmaiskeikan Kaisaniemen puistossa, Savannilavalla. Koko edeltävä viikko oli Josheineen, erinäisine baby showereineen, toimistopalavereineen ja strategiapäivineen kuitenkin ollut sen verran väsyttävä, että visiittini jäi lyhyemmäksi kuin suunnittelin. Kuuntelin musiikki- ja markkinahumussa muutaman suosikkibiisin ("Joku Raja", "Heliumpallo", "Rakkaalleni", "Matkalaulu" jne.) ja luovin hitaasti poispäin ihmismassoista. Arvostan korkealle tällaisia kaupunkitapahtumia, mutta ihmisen on kuunneltava itseään ja tehtävä vain se, minkä jaksaa.

Ja jottei keikkakevätkesä tyssähtäisi aivan tyystin, on tänään luvassa melkoista ilotulitusta: P!nk on Helsingissä, ja lähden tuossa tuokiossa etukäteisfiilistelemään asiaa armaan M:n kanssa. Kuten hällekin ilmaisin, en tiedä kummasta olen enemmän innoissani; Siitä, että näen jälleen maailmanluokan artistin vai siitä, että tapaan taas M:n, jonka kanssa yhteydenpito on jostain syystä harventunut. Onneksi aina päästään liikkeelle juurikin siitä, mihin jäätiin edellisellä kertaa. Ystävyys <3

Juhannuksen jälkeen jatkuu musiikin perässä juokseminen: Tuska-festari kutsuu Suvilahteen kesäkuun lopussa, ja heinäkuussa heitetään hyvästit Stellalle, joka on vuosikaudet ilostuttanut festareitani ja värittänyt harmaata arkeani.

No mutta. Tossut tanaan ja riekkumaan...

Henry Laasanen, pull your thumb out of your ass, right now.

Päivän biisi: PMMP - Viimeinen valitusvirsi

Henry Laasanen on olevinaan sosiologi ja jonkinlainen sosiaalisten normien ja käytäntöjen tutkija Jyväskylästä. Jos nimi ei vielä ole tuttu, kannattaa(ko?) herran hengentuotteita tarkastella vaikka täältä, ja muistaa seuraavan kerran kun tyypistä puhutaan, ettei anna yliopistotutkinnon häikäistä. 

http://www.terve.fi/blogit/henry-laasanen/naisten-valinpitamattomyys-baarissa-ihmetytti

Tekstin jälkimainingeissa juohtui mieleeni muutama kysymys:

Millaisina olosuhteiden uhreina Laasanen pitää miehiä?

Johtuuko tämä uhrikäsitys siitä, että Laasasella itsellään ei käy flaksi?

Mistä kumpuaa koko blogia leimaava järjetön halveksunta naisia kohtaan?

Laasasen ajattelunsa pohjaksi valitsema markkina-arvoteoria käsittelee mielenkiintoisia asioita, mikä varmasti on syy saamaansa huomioon ja julkisuuteen. Kukapa meistä ei haluaisi tietää, mikä on se salainen ainesosa X, joka laittaa tietyt naiset kiinnostumaan tietyistä miehistä, miksi jotkut naiset eivät kiinnostu, miten suhteet alkavat ja mikä on onnellisen, elämänmittaisen parisuhteen salaisuus. Jospa nämä mysteerit olisivat purettavissa kaikille ymmärrettävään muotoon, jospa vain näissä asioissa olisi jonkinlaisia kaavoja, josta kiinni saatuaan homma sujuisi kuin tanssi.

http://www.terve.fi/blogit/henry-laasanen/millainen-naisen-luonteen-pitaisi-olla

Laasasella tuntuu olevan ylipääsemätön ongelma koko naissukupuolen kanssa. Voin hyvin kuvitella, että ns. elävän elämän suomalaisnaiset vaikuttavat valjuilta, jos ihannenainen on American idol-tähti, josta Laasasella ei itse asiassa ole minkäänlaista moniulotteista käsitystä ja jonka hän olisi valmis naimaan, vaikka avioliittoon astelisi oikean naisen sijasta amerikkalaisen tuotantoyhtiön parrakas editoija ja Laasasen oma plasma-tv. Olisi hienoa, jos meille taviksillekin saataisiin joku editoimaan synkät hetkemme, itkumme, rasvaiset tukkamme, aiheettomat nalkutuksemme ja muut kauneus- ja luonnevirheet näkymättömiin.

No, herran kirjoituksille ei liene tarpeen antaa tämän suurempaa mainosta, sillä oma näkemykseni asiasta on se, että Laasanen on todellisuudesta vieraantunut, traumatisoitunut ikuiseksi teiniksi jämähtänyt epävarma mies, joka on pahoillaan siitä, että sai rukkaset vaikka kauniisti tyttöä ulos pyysi. Jos hänellä olisi tälle tutkimukselle muutakin pohjaa kuin katsomansa tositv-sarjat (Kulta, sinusta on tullut pullukka ja muita satuhäätyyppisiä ohjelmia) sekä Suomi24-keskustelupalstan kirjoitukset, saattaisi alkaa hivenen kiinnostaakin.

On rankkaa myöntää itselleen, että seksi- ja suhdemarkkinoilla aidot, mukavat ja leppoisat ihmiset menestyvät. Itse asiassa, eivät vain he. Myös joidenkin näkökulmasta kusipäiset rentut ja muut marginaaliryhmäläiset menestyvät, mutta kauneushan on katsojan silmässä ja suhteen osapuoliksi on tarjolla ja tyrkyllä niin monenlaista kombinaatiota, että lienee mahdotonta muotoilla näiden joukosta jonkinlaista teoriaa joka ei murentuisi hitusiksi heti, kun asiaa tarkastellaan mistä tahansa muusta kuin misogynistisestä näkökulmasta.

Joka haukkuu on itse se...!

Teemabiisi: PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Olen ihan HIEMAN väsähtänyt noihin Facebookissa kiertäviin erilaisiin itsetunnon pelastusyrityksiin. Jokainen kiehahtaa toisinaan ja on mukava lukea, että ihmisillä on mielipiteitä, mutta ketä auttaa esimerkiksi tällainen:

Kuva on Facebook-käyttäjän -Elämä on- lisäämä, mutta postaus ei muuten liity häneen.

Tämä teksti, kuten kaikki kaltaisensa, ilmentävät mielestäni vain julkaisijansa hankalaa luonnetta. Luulisi tällaisten julistusten kuluttavan mielettömästi yksilön voimia; eikö tule tunne kuin olisi sodassa koko maailman kanssa?

Olen kuullut kuvauksia itsestäni, ja joskus pessimistiksi väitetään. Toivon, etten silti lukeudu samaan kastiin kuin tällaisten ankeiden toitotusten julkaisijat. Masentava perusoletus näissä huoneentauluissa on se, että jotkut todella puhuvat pahaa ja katsovat muita ihmisiä kieroon. Niin ikävä totuus kuin se voi ollakin, en silti kuuna kullanvalkeana suostuisi lähtemään tähän "mä oon mitä oon"-tyyppiseen, 10-vuotiaan sielunelämään viittaavaan uhoamisleikkiin.

En tiedä mikä tilanne on oman pikkuruisen elämänpiirini ulkopuolella, joten voin kertoa vain oman käsitykseni aiheesta.

Jos ihmiset tuntuvat tuomitsevan elämääsi, harkitse ensin,

• onko tilanne todellinen vai vain tunne omien korviesi harhaantuneessa välissä.

• Jos ihmiset oikeasti arvostelevat valintojasi, tarkista, oletko (erästä tällaista huoneentaulua mukaellen) vain ympäröinyt itsesi kusipäillä.

 Aseta asiat mittasuhteisiin. Oletko todella niin keskeinen osa jonkun elämää, niin hiertävä piikki jonkun persauksissa, että hän jaksaisi puhua sitä kuvittelemaasi potaskaa selkäsi takana? Jos tämä henkilö on puolisosi, vaihda puolisoa. Muut ihmiset tuskin välittävät jakaa ilkeämielisyyttä suuntaasi jatkuvasti. Sen ajatteleminen, että koko maailma on sinua vastaan, on melko ylimielistä: kaikki asiat eivät todellakaan pyöri yhden ihmisen ympärillä, ja useimmat eivät jaksa vaivata järjestelmällisesti päätään toisten dissaamisella.

Minuakin voi sanoa ylimieliseksi, sillä olen aikuisiällä ollut onnekas: minulla on monta ihanaa, korvaamatonta ihmissuhdetta, ystäviä joihin voin luottaa, ja sen suojista on hyvä huudella. Silti uskaltaudun sanomaan, että jos olet mukava ihminen, muilla on voimakas tendenssi pitää sinusta. Se ei tarkoita, että vaikeuksia tai riitoja ei syntyisi tai että tapaisit aina ihmisiä jotka pitävät sinusta. Se tarkoittaa, että tulet luultavasti kaikkien muiden täyspäisten ihmisten kanssa toimeen eikä heillä(kään) ole tarvetta tai halua tuomita sinua.

On siis kaiken maailman sodanjulistusten sijaan mielekästä katsoa itseään hetki ulkopuolisen silmin: pystynkö ylläpitämään tai aloittamaan keskusteluja ihmisten kanssa? Osoitanko muita kohtaan empatiaa ja ymmärrystä? Välitänkö siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat? Jälkimmäisen kohdan kyseessäollen muistan taas eräänkin huoneentaulun: "Ole oma itsesi, älä välitä mitä muut sinusta ajattelevat!" On tärkeää säilyttää oma persoonansa, mutta on merkittävästi erilaista, jos välität muiden mielipiteistä liian vähän / sopivasti / liian paljon. Jos et välitä lainkaan, vaikutat itseriittoiselta tolvanalta, mikä vähentää menestystäsi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jos välität liikaa, vaikutat epätoivoiselta vinkuintiaanilta, eikä kukaan välitä ryhtyä kasvattamaan sinulle persoonallisuutta, mielikuvitusta ja omaa voimaa.

Summa summarum; sodanjulistus- tai hälläväliä-taulut ovat itseasiassa itsenäisyyden sijaan merkkejä epäonnisesta sosiaalisesta elämästä ja julistajan epävarmuuksista. Aikuiset ihmiset. Yritetään huomioida toisiamme ystävinä ja tuttavina sekä auttaa niitä, joille sosiaaliset tilanteet ovat haasteellisempia. Huomioidaan tällä matkalla myös henkilökohtaiset ja temperamenttiimme liittyvät taipumukset jotka ilmenevät ulosannissamme. Mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta niiden esitystapa on se joka ratkaisee. Meillä kaikilla on vastuuta myös viestiemme vastaanottamisesta ja perillemenosta.