lauantai 1. joulukuuta 2012

Ensimmäinen adventti



On olemassa paljon sellaista kauneutta, mihin ei ole aikaa keskittyä maallisen mammonan ohjailemassa maailmassa. Sietokykyni tätä kauneutta tiedostamattomia ihmisiä kohtaan on merkittävästi alenemassa.

Olen iloinen viime viikonloppuna siskoni kanssa käymästäni keskustelusta. Puhuimme siitä, mikä on musiikin perimmäinen tarkoitus, mitä artisti tekee, mikä on esiintymisen motivaatio. Artistin tarkoitus on kertoa tarinoita, välittää tunteita ja luoda tunnelmia. Esiintymisessä ei ole kyse tekniikasta, vaan tarkoituksesta. Tekniikan ja harjoittelun tarkoituksena on oppia kaivamaan itsestään niitä pyhimpiä, herkimpiä tunteita ja käyttämään niitä niin, että muutkin voivat niihin samastua. Olen onnekkaassa asemassa, kun olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa tälle pohdinnalle on ollut sijaa.

Tekisi jokaiselle oikein hyvää kaivaa toisinaan niitä henkisyytensä lukittuja lippaita ja havaita jollakin tapaa kaikki ne todellisuudet, jotka maailmassa yhdistyvät ja joihin ihmisellä on ainakin osittainen pääsy. Maailma ei ole mustavalkoinen. Ymmärryksellä on monia tasoja. Toiset meistä osaavat yhdistää näitä tasoja luovilla tavoilla ja saavat kokonaisvaltaisemman elämänkokemuksen ja -näkemyksen, toisten osaamatta ylistä ja alista maailmaansa edes kaivata. Jotkut jopa kieltäytyvät uskomasta mitään, mitä eivät näe. Tämä on surullisista surullisinta.

Uskon, että perheessäni on jotain ainutlaatuista tässä suhteessa. Meillä tunteita on aina kunnioitettu, arvostettu, juhlistettu. Meillä on takuulla käyty samat taistelut kuin suurimmassa osassa perheitä, mutta juhlahetkiä on aina osattu arvostaa ja niiden kohdalla on pysähdytty.

En jaksa innostua pinnallisuudesta ja "käytännön arkijärjestä" kuten ennen. Haluan mieluummin pysyttäytyä tunnemaailmassa, jonkinlaisen puhtauden tavoittelussa. Haluan nähdä kauneutta ja luoda sitä. Haluan maailman muuttuvan.

Onnekseni lähipiirissäni on muutama ihana perheeni lisäksi, jotka ymmärtävät mitä tällä tavoittelen. Kun aina en itsekään sitä ymmärrä... On osattava avautua aina kun mahdollista. On purkauduttava kuorestaan ja annettava oman energian vaikuttaa ja järjestää maailmaa sellaiseksi kuin sen haluamme. On peräänkuulutettava aitoutta, rehellisyyttä ja rakkautta, kaikkia sopivassa suhteessa.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Viikonloppu ja ensilumi




Kylläpä väsyttää. Viikonloppu on taas koittanut, ja tuntuu lohdulliselta tietää, ettei huomenna kutsu toimisto, vaan kotona saa nyhjätä niin paljon kuin sielu sietää.
Viikko oli raskas, ja työt vaativat veronsa. Melkein kolme kuukautta uutta työtä on jo takana. Huomasin ensimmäistä kertaa viime viikon lopulla, että jonkinlaista ammattiosaamista alkaa jo kerääntyä. Työkaverit ja esimies intoutuivat sanomaan, että olen päässyt todella hyvin töihini kiinni ja pärjään hyvin. Itse näen tilanteen niin, että sen alun ison kysymysmerkin jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää kenestä milloinkin puhutaan, enkä enää ole NIIN kiinni kaikkien kollegoitteni hihoissa kuin alussa.

Varsinaiseen ammattitaitoon on vielä matkaa, mutta on palkitsevaa huomata, että pieniä asioita on jo tarttunut plakkariin, ja ennen kaikkea kasvuni on henkistä sorttia. Työntekijän identiteettini muokkautuu koko ajan, mutta ensimmäistä kertaa huomasin edistysaskeleen selvästi. Olen tuhlannut oletettua potentiaaliani niin monta vuotta. Pelkäsin, että kenties siinä on kaikki mitä osaan. Kenties minun oli tarkoitus jäädä vanhaan työhöni ja tyytyä haaveilemaan siitä, että jonain päivänä voisin kutsua itseäni jonkin alan ammattilaiseksi. Tuntuu huikean helpottavalta huomata vihdoin, että olin haaveineni sittenkin oikeassa.

Odotin viikonlopun alkamista, jotta pääsisin viimein siivoamaan asuntoamme. Näyttää kuitenkin siltä, etten jaksa tänään liikauttaa eväänikään. Ei kai heti tarvitsekaan kaikkea tehdä. Puoliso kyläilee maakunnissa viikonlopun, joten siivousaikataulut on järjesteltävä ainoastaan karvakuonojen ulkoilureissujen mukaan.
Alma ja Hansu, pienet mukavuudenhaluiset ystäväiseni.
Ai juu, viime yönä satoi ensilumi. Ei sitä paljon ole, mutta sai aikaan iloista mieltä ja joulun odotustakin. Pimein syksy lienee ohitse.

Nostalginen vanha biisi, jonka muistan vuosien takaa - se tuntuu jotenkin liittyvän talviseen vuodenaikaan ja jäiseen maahan, vaikkei siitä millään tavalla kerro. Teini-ikäisenä tämä oli loistava biisi, ja kyllä sitä vieläkin mielellään kuuntelee. Maisema tätä kuunnellessa, mielessäni, on pimeä talvi-ilta. Hengitys höyryää kun kurkotan huoneeni ikkunasta ulos. Mietin, tuleeko minusta koskaan aikuista ymmärtämään tarkemmin laulun sanoja.

Translation: It's been a tough week. I'm so glad I got the opportunity to work here, it's lifted my spirits and made me feel like I might actually be worth a decent job without te constant humiliation... Today is my day off and I'm not going to move a muscle. Cleaning up can wait, so can everything else.
The song is an oldie from the late 90's and for some reason it brings me memories of frosty winters, dreaming on my window sill at home. Oh, good times.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!
Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

maanantai 1. lokakuuta 2012

Ihana, ihanampi, Elsa

Ihanainen kissamme Elsa on saavuttanut korkeahkon 17,5 vuoden iän.
Elsa on ihana kisu. Koko elämänsä se on nauttinut hyvästä ruuasta sekä ulkoilusta, ajoittaisesta hiirestyksestäkin. Elsa on viisas, kiltti ja hyväntahtoinen. Se on myös aina ollut leikkisä ja seurankipeä.
Valitettavasti Elsa on sairastunut. Sillä on munuaisten vajaatoiminta, eikä lääkitys ole tehonnut toivotulla tavalla. Muutamassa viikossa sen kunto on heikentynyt niin, että kissan liikkeet ovat hitaita ja epävarmoja, Elsa ei enää syö, ja näyttää vain odottavan...
Kävimme siippani sekä koirasten kanssa eilen jättämässä Elsalle jäähyväiset äitini luona. Se kehräsi, kun silitimme.
Huomenna Elsan on aika siirtyä kisujen taivaaseen. Päätös on raskas, sillä Elsa on perheenjäsen. Se on ollut sitä yli puolet eliniästäni. On vaikea suhtautua siihen, että rakkaan lemmikkinsä joutuu nukuttamaan. Täytyy vain muistaa, että se on tuolle ihanalle kissavanhukselle viimeinen, rakkaudellinen teko. Meidän tunteemme ovat toissijaisia, tärkeintä on se, että Elsa saa arvokkaan lopun arvokkaalle elämälleen.

Elsa Amanda, 8.6.1995 - 2.10.2012
Toivon, että Elsa tietää, kuinka paljon sitä on rakastettu, ja kuinka toivomme, että ratkaisu on hänen parhaakseen.

Rest in peace, kaunis, rakas kisunen. Muistamme sinut.

Heureka!

 
Vaatii näköjään jonkinlaisia elämänhallinnan aakkosia olla pillastumatta pienessä vastatuulessa. Alan kai vihdoinkin päästä käsiksi niihin työkaluihin, joita jokainen meistä kantaa mukanaan, mutta joihin vain osalla meistä on riittävästi aikaa perehtyä.

On kivinen tie opetella uuteen työhön, on opettavaista nöyrtyä kyselemään, kuuntelemaan, imemään itseensä oppia viisaammiltaan. Nyt jo täydet kaksi kuukautta uutta uraputkea takana, ja toivottavasti tällä viikolla onnistun säilyttämään zeniläisen tyyneyteni: vain siten olen tehokas ja pystyn työskentelemään tarvittavalla teholla.
Alan ymmärtää, että menneiden vatvominen ja ongelmiin keskittyminen vie huiman paljon kapasiteettia. Aivot ovat kuin mikä tahansa muu tallennusväline: Käytössä on rajallinen määrä informaatiota, ja infotulvaa kannattaa säädellä tarpeen ja tarkoituksen mukaan.

Olen jo törmännyt tilanteisiin, joissa ensireaktio on täydellinen paniikki ja siitä johtuva hermostuminen. Viime päivien paineessa olen kuitenkin alkanut huomata, että asioiden välttely, hermostuminen ja tilanteesta peruuttaminen eivät ratkaise itse ongelmia, eivätkä myöskään opeta mitään. Olen onnistunut löytämään nöyrän asenteen työhön. Nyt menen ongelmia kohti pragmaattisemmin kuin ennen. Kaikki selviää, kun ottaa selvää. Jostain pienestä kohti jotain suurempaa, ja kas: Problem solved!



No, onpas tylsää. Päänsisäisten työkalujeni käyttöjärjestelmän päivitys lienee kiinnostavaa vain itselleni. But what are diaries for...



maanantai 24. syyskuuta 2012

Kohta kolkyt

Tänään oli syksyn ensimmäinen kylmä päivä. Kylmä sillälailla, ettei kevättakki enää riittänyt lämmikkeeksi, ja tuuli piiskasi ihoa jokaisesta napinlävestä.

Olen väsynyt, mutta edelleen tasapainossa. Jatkuvalla syötöllä paukkuvat deadlinet ja hirvittävällä tahdilla tapahtuva uuden opettelu vievät paljon energiaa. Onneksi työkaverit ovat mukavia.

Melkoinen syksy, kaverit täyttävät pyöreitä vuosia, yksi kerrallaan. Olen joukon viimeinen alle kolmikymppinen, ja minullakin tämä askel on edessäni, hieman turhan pian. Mitäpä tiedän? Mitäpä uskon? Olen epäilemättä kypsempi, rauhallisempi ja harkitsevampi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka vieläkin kannan neuroosejani, on epävarmuuteni vähentynyt. Alan kai vihdoinkin ymmärtää, että kaltaiselleni on ehkä sittenkin paikkansa tässä maailmassa. Kenties.
30-vuotiskukat. 
Olen ollut kriisissä kolmikymppisyyteni kynnyksellä, miettinyt, että nyt pitäisi jo varmaankin olla naimisissa ja ainakin yhden lapsen äiti. Ruuhkavuodet, kuulkaa. Yhtäkkiä, ainakin tänään, tunnen täydellistä rauhaa ajatellessani, että aikaa on. Aikaa on kaikkeen, mitä haluan tehdä. Onhan?
On hassua, kuinka kymmenessä vuodessa muuttuu. Eikä sittenkään muutu. Ajan kulumisesta muistuttavat yhä kauemmas unohtuvat kouluajat, mutta myös muutokset läheisissä ihmisissä. Kymmenen vuotta on kulunut yhdessä hujauksessa, mutta jälkiä on jäänyt muihinkin kuin minuun. Vanhempani ovat yhtäkkiä melko lähellä eläkeikää. Isovanhempani ovat aina olleet virkeän nuorekkaita, mutta ikääntyminen alkaa näkyä heissäkin. Meillä on aina ollut perheen kesken läheiset suhteet.

Mummin rintasyöpä leikataan huomenna.
Ukin syöpä oli vuosia sitten. Ukin kohdalla en osannut huolestua. Ukki on teräsmies, ja oli alusta asti selvää, että hän selviää sairaudestaan voittajana. Mummin laita on toisin. Mummi on hyväkuntoinen, toimelias ja virkeä, mutta myös jollakin tapaa hauraampi ja herkempi. Ehkä olen "mummin tyttö", aina on puhuttu siitä, kuinka muistutan mummia kun hän oli nuori.

Paljon rakkautta mummille, toivottavasti kaikki menee hyvin ja suunnitelman mukaisesti. Taas seuraavat kymmenen vuotta.


keskiviikko 8. elokuuta 2012

So there is a God

Puolisentoista viikkoa häiriötöntä relaksoitumista ja uuden työn kolme ensimmäistä päivää takana. Yöunet jäävät tässä vaiheessa vähiin, kun olympialaiset riistävät iltaunet ja aamulla on raaka herätys töihin. Tämä kaikki on kuitenkin kuin linnunmaitoa, sillä olen onnellisempi kuin vuosiin!

Töissä on valtavasti kaikenlaista opeteltavaa, muistettavaa ja tarkistettavaa. Informaatiotsunami on, ei valtava, vaan käsittämätön. Pelkästään tarkistettavia sähköpostilaatikoita on kolme. Niistä jokaiseen pukkaa pitkin päivää tärkeitä, tärkeämpiä ja kiireellisiä posteja. Ensimmäisen kuukauden ajan puskurina minun ja tämän tulvan välissä toimii työpaikan nykyinen haltija, joka yrittää epätoivoisesti sulloa pieneen kallooni kaikkea sitä hiljaista ja äänekästä tietoa, jota hänelle itselleen on vuosi(kymment)en aikana karttunut. 

Nautin työtehtävieni täydellisestä muutoksesta. Entisen henkisesti kuiviin imevän, niveliä kuluttavan, fyysisesti ja psyykkisesti epämiellyttävän, epäsäännöllisen ja erittäin huonosti palkatun työn tilalle on tullut henkisiä haasteita, tasaisempi päivärytmi, vapaampi työympäristö, normaali palkka ja työskentely suosikkiasioitteni parissa. Työkaverit olivat entisessä paikassa rakkaat, mutta ensimmäisten päivien perusteella luulen, että tulen viihtymään uudessakin paikassani erinomaisesti.

Vietän nyt työpaikalla noin kymmenen tuntia enemmän viikossa kuin aiemmin, mutta tuntuu silti, että minulla on enemmän valtaa omaan elämääni. Tuntuu hassulta olla työpaikalla ja tajuta, ettei kukaan tarkkaile tekemisiäni siinä toivossa, että pääsisi huomauttamaan olemattomista virheistä tai osoittamaan "laiskalle" uutta tekemistä. Kellokorttia ei ole, huolehdin itsenäisesti siitä, että tulen työpaikalle aamupäivän aikana. Jos tulen myöhään, jatkan myöhemmälle iltaan. Työkaverini toivovat, että opin asiat mahdollisimman hyvin ja viihdyn. 

Jokaisena päivänä olen pysähtynyt hetkeksi miettimään, kuinka onnekas pirulainen olenkaan. Tunnen syvää nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastani mahdollisuudesta. Haluan jakaa iloni ja onnistumiseni, mutta en rehvastella sillä. Luoja ties, ettei mitään rehvastelun aihetta todellakaan meikäläisellä ole.   

On siitä kuitenkin kirjoitettava, kun kerrankin on niin tyytyväinen, etteivät pikkuharmit tunnu enää missään. Onhan tätä hommaa rakennettu kuin Iisakin kuuluisaa kirkkoa.  

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Alanis ja uusi unelma

Elämässä on hyvä olla tavoitteita. Joitakin superjuttuja, jotka ovat mahdollisia mutta erityisiä. Asioita, jotka vaativat oikeat olosuhteet ja suunnittelua. Kun vihdoin pääsin Alanis Morissetten konserttiin heinäkuun kymmenentenä päivänä tänä kesänä Berliinissä, täyttyi yksi pitkäaikaisimmista toiveistani.
Oli aika siistiä päästä näin mahtavalle keikalle. Linnoitus oli kaunis ja pääsimme näkemään Alanisin läheltä.

On vaikea sanoa, mikä Alanisissa niin päättymättömästi viehättää. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan vuodesta 1995, yli viisitoista vuotta. En halua ylianalysoida asiaa, Alanis on minulle kasvutarina, ystävä, ymmärtäjä, laulattaja, turva, opettaja, rakkaus ja rohkeus. Konsertti oli ainutlaatuinen, hieno kokemus. Se oli juuri sitä, mitä olin vuosikymmenen toivonut ja odottanut, sekä juuri sopivasti enemmän.
Vaikka laulajan idolisointi kuulostaa teini-ikäisten touhuilta, katson olevani onnekas saadessani tuntea näin voimakkaasti. Musiikin pitäisikin olla juovuttava, häkellyttävä, hullaannuttava kokemus.

Huomaan olleeni jonkinasteisessa kriisissä konsertin jälkeen. Tämän unelman täytyttyä ei yhtäkkiä ollutkaan mitään, mitä intohimoisesti odottaa. Onneksi viimein tänään muistin erään toivoskelemani asian. Jo vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisten aikaan haaveilin, että saisin olla osa olympiahuumaa, kisaturistina paikan päällä, kun huippuunsa trimmatut urheilijat metsästävät maailmanennätyksiä ja korkeimpia arvokisasijoituksia.

Seuraavaksi ryhdynkin siis suunnittelemaan kesäolympialaismatkaa. Lontoon kisat olisivat olleet ideaaliset tähän tarkoitukseen, sillä rakastuin kaupunkiin viime joulukuussa. Se vaati vain kolme päivää, mutta tiedän tahtovani takaisin, toivottavasti ainakin viikoksi. Tällä haavaa kisaturisteiluun ei kuitenkaan olisi ollut minkäänlaisia resursseja. Se ei kuitenkaan estä haaveilemasta, päinvastoin.

Kesäolympialaiset 2016 järjestetään Rio de Janeirossa. Etelä-Amerikassa on aiemmin järjestetty vain yhdet olympiakisat. En ole koskaan käynyt koko maanosassa, joten olympiareissu kuulostaa enemmän kuin sopivalta tarkoitukseen. Sormeni syyhyävät jo valmistelemaan, mutta lienee aavistuksen aikaista sanoa, mikä meininki on neljän vuoden kuluttua. Mutta olisihan se hienoa nähdä, kun joku voittaa olympiakultaa. Tai kuten juuri televisiossa edessäni, voittaa olympiakultaa maailmanennätysajalla. Huhhuh.

Translation: It's very hard to say what brings me back to Alanis Morissette year after year. In July one of my most treasured dreams came true, I finally saw Alanis live after 11 years of waiting. Alanis once visited Helsinki, but the day was the day I graduated from senior high and I couldn't go to the concert. This has been a nearly traumatic situation for me and I've searched an opportunity for years. And in the spring I noticed Alanis was coming to Berlin, Germany. Without knowing if I was able to get anyone go with me, I booked two tickets for the outdoor concert. I was finally an adult and capable of doing something like this without thinking twice. Yes, there was a slight problem with my budget, but this is why I got my credit card in the first place. I know it sounds like a credit card ad, but I got that friggin' card to be able to realise my dreams once in a while.
And I truly got my money's worth. She was amazing and between all the crying (very unexpected of me to burst into tears like a miserable teenager) I felt like I was never more alive. We heard all the best songs, the classics and a few more, and afterwards I felt like I had seen enough and could live my life in peace and die happy.


It's time to find new dreams. You can't possibly top Alanis, but I bet there are plenty of things for me to see and experience and get psyched about. Like the Olympics. Winter or summer. I bet it's going to be pretty cool (hot!) in 2016 Rio de Janeiro... 

lauantai 28. heinäkuuta 2012

R.I.P. Billy Allen Thomas

Vuoden (penkki)urheilullinen kohokohta on viimein täällä! Lontoon olympialaiset starttaavat tuossa tuokiossa, virallisine avajaismenoineen. Vaikka oma urheilu-urani on taaksejäänyttä elämää, olen edelleen innokas fani. Nyt edessä on tiukka pariviikkoinen. Tiedossa on huippukovaa kilpailua, jännitystä, toivottavasti muutamia ennätyksiäkin. On mieletöntä seurata huippu-urheilijoiden työskentelyä, vaikka se tapahtuukin vain television välityksellä. Kenen hermo kestää, kenen viimeistely on onnistunut? Syntyykö oma ennätys, edustusmaan uusi ennätys, jopa maailmanennätys?

Tänä kesänä pyörähdin myös Helsingin olympiastadionilla katsomassa yleisurheilun EM-kisoja. Vaikka katsomot eivät täynnä olleetkaan, oli stadikalla mahtava tunnelma. Tuntui ainutlaatuiselta nähdä niin kovia suorituksia ja huippuunsa treenattuja urheilijoita pääkaupungissamme, kotikaupungissani. Urheilussa on taikaa. Jopa penkkisellaisessa.

Saisipa Ally McBealin loput tuotantokaudet dvd:nä jostain. Vinkkejä otetaan vastaan! Puolisoni ollessa reissussa olen nauttinut viikon mittaisen työttömyysputkeni ensimmäisistä päivistä kaikessa rauhassa. Eli tuijottanut sarjan kolmatta tuotantokautta. Voi Billy, minkä teit! En koskaan itke elokuvissa. Siis teatterissa. Hillitsen itseni myös seurassa: En väännä vettä nyyttiin julkisesti. Ally McBeal on komediasarja, mutta kolmannen tuotantokauden aikana olen vollottanut kuin vesiputous. Nämä jaksot muistan ulkoa, mutta viimeisten tuotantokausien tapahtumat ovat haihtuneet mielestäni. No, sen vain sanon, että David E. Kelley on tiennyt mitä teki. Sarja on sanalla sanoen loistava, ja Calista Flockhart nainen paikallaan. 

In the end,
Love is all that matters.

Huomenna tiedossa kodinhengettäryyttä ja ulkoilua hyvässä seurassa. Olen vapaa, ja aion nauttia siitä koko viikon. Ei pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaan leppoisaa oleskelua, kiireetöntä nautiskelua ja rauhallista fiilistelyä.

Edit: Discshopista löytyy! Se kävi helpommin kuin luulin. Kaudet 4&5. Pitänee tilata, kun finanssitilanne sallii. Tahtoo!

torstai 26. heinäkuuta 2012

Kirkan sanoin

Hetki lyö....

Yön tunnit ovat suosikkejani, vaikka useimmiten vietänkin ne syvässä unessa kuin pieni karhu. Jostain syystä huominen jännittää. Näistä viimeisistä, kiduttavan hitaista tunneista haluaisi ottaa kaiken irti, vaikka olenkin odottanut, että kello lyö 17. Siis huomenna. Tai no, tänäänhän se jo tapahtuu.
15 tuntia, ja olen vapaa. No, jos en vapaa, niin ainakin turvaton ja irrallinen. Mutta sitä on toivottu jo niin kauan. On aika uskaltaa ottaa vastuu elämästään ja tehdä ratkaisuja pienellä riskillä. 

Kellohan on jo vaikka mitä. Ei ihme, että olen levoton. Olen nyt ollut hereillä 20 tuntia, mikä on meikäläisen unenlahjoilla valtava saavutus (tai törkeä univaje). Josko sitä nukkuisi seuraavat seitsemän tuntia, ja jatkaisi sitten fiilistelyä?

Yöllinen fiilisbiisi: Evanescence - Hello

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...