Didn't we almost have it all

Niinpä niin.

Viikko sitten kysyin, kuinka paljon syvempään täytyy vielä kumartaa. Mikä on pahempaa kuin se, että tiputtelu alkaa kerta toisensa jälkeen?

Se, että tiputtelusta huolimatta saa positiivisen raskaustestin. Se, että tiputtelu yltyy niagaramittaiseksi vuodoksi, ja viiva raskaustestissä heikkenee päivä päivältä.

Keskenmeno. Hyvin varhainen keskenmeno, mutta sellainen yhtäkaikki. It almost worked. Tottakai ehdin käydä päässäni läpi kaikkea mahdollista. Äitiysloman alkamisaikaa, milloin kertoa töissä, missä vaiheessa olen sisareni häissä, hyvästi joulun kala- ja mätiruuat.

Mutta sitä korttia ei ole taaskaan minulle jaettu.

Olen onnellinen siitä, että raskaus ei keskeytynyt esim. 12. viikolla (saati myöhemmin!), vaan jo hyvin aikaisin. En ehtinyt iloita enkä asennoitua päivää enempää. Sen jälkeen on eletty päiväkausia pelossa ja surussa, väistämättömän odotuksessa, kun testiviiva haalenee.
En voi kuvitella, miltä tilanne tuntuisi, jos odotus olisi ehtinyt pidemmälle. Toivottavasti säästyn edes siltä surulta.

Positiivista on tavallaan sekin, että raskaus käynnistyi. Se VOI siis näemmä onnistua. Haluan yrittää uudestaan, this just can't be all there is!

Näin aikaisessa vaiheessa raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen ei voi itse vaikuttaa. Jos lukemani pitää paikkansa, suuri osa näistä keskeytyneistä on kromosomipoikkeavuuksia, ja luonto ratkaisee asian armollisesti, säästää meitä päätökseltä ja potentiaaliselta lapselta mahdollista suurta kipua ja tuskaa.

Silti mietin tietenkin, mitä tein väärin. Olenko liian lihava? Huonokuntoinen kantamaan toisen lapsen? Joinko liikaa teetä (kofeiini)? Söinkö jotain väärää?

The word is infertility

Vuoto alkaa taas. Samaa kaavaa kuin viimeksi. Tiputtelu alkaa, juuri kun ehti luulemaan, että ehkäpä ei alakaan.

Eihän tämä onnistu.
En oikein tiedä, kuinka suhtautua. Sormet lepäävät näppäimistöllä lamaantuneina, paikallaan. Mitään ei tapahdu.

Mieleni pyörittelee jo luopumista. Ei luovuttamista. Luopumista jostain, jota ei ole koskaan ollut. Oman suruni lisäksi olen löytänyt lisää asioita, joihin sekundäärinen lapsettomuus vaikuttaa.

Miehen suru. Ongelma ei ole miehessä, joten täytyykö hänen minun takiani tyytyä yhteen lapseen? Miten hän käsittelee asian? Tyytyykö hän tilanteeseen?

Voi olla, että lapsestani ei tule sisarusta toiselle lapselle. Hän ei ehkä saa kokea, millainen voimavara ja rikkaus sisarus elämässä on. Hänestä tulisi mahtava isoveli, tiedän sen. Ehkä hänestä voi tulla mahtava serkku sisareni tuleville lapsille, mutta omaa sisarusta hän ei ehkä saa koskaan.

Mitä vastaan, kun lapseni alkaa ymmärtää olevansa ainokainen? Mitä kerron, kun hän kysyy miksi naapureilla on veljiä ja siskoja, mutta hänellä ei? On tietenkin kerrottava, että meille ei sellaista suotu. Mutta sen sanominen saattaa rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ihmiset sanovat, että toivoa ei pitäisi menettää. Pitäisi jaksaa pysytellä positiivisin mielin ja uskoa siihen, että asiat kyllä ajallaan onnistuvat.

Vaan kun eivät onnistu.

Tekisi lähinnä mieli huutaa, ettei tässä nyt fakiireja olla. Voin jäädä bussin alle huomenna. Ja mitenkäs ne asiat sitten olisivat järjestyneet. Yhtä vähän tai vähemmän voin vaikuttaa siihen, ettei raskaus ala hoidoista huolimatta. Päätös lienee tehty puolestani. Tavallaan toivoinkin, että niin olisi: Herran haltuun. Jos minun on "tarkoitus" saada toinen lapsi, sen saan. Jos yläkerran herran mielestä tämä yksi näyttää riittävän, tapahtukoon niin. Voin vain tehdä mitä teen ja yrittää parhaani, ja lopputulos on jonkun toisen käsissä. Tuo toinen olkoon sattuma, elämä, jumala, luonto tai mikä hyvänsä.

Juuri tällä hetkellä olen melko voimaton luonnon päätöksen edessä. Mietin, onko tarkoitus nöyrtyä, onko tarkoitus kumartaa vielä paljonkin syvempään? Mistä tiedän, mikä on riittävästi?

Filosofian lisäksi minua kiusaa käytäntö: Milloin alan myydä ainokaiseni pieneksi jääneitä vaatteita ja vaunuja pois. Ja tuleeko siitä suurikin surutyö - aavistan, mutta en halua ajatella asiaa, juuri nyt ei pysty.

You live, you learn

Asioita, jotka olen oppinut vasta pitkälti sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä:

Että baarien ja kaupungin kihisevän yöelämän kimallus ei kiinnosta ikuisesti.

Että lasta voi toivoa niin että sattuu.

Että pesukarhun toinen suomenkielinen nimi on supi, mutta supikoira on eri asia.

One for all and all for nothing really

Raskaustesti: Negatiivinen.
Mieli: Niin ikään.

Jos räkäisen, kuumeisen flunssan kanssa kotona ei ole riittävän kurjaa, voi tähän hupiin aina yhdistää kuukautiset kramppeineen sekä mieltäylentävät puhelinsoitot hormonipoliklinikalle. Saa oikein ääneen tunnustaa, että pieleen meni. Viemäristä alas veret ja toivo.

Uusi yritys lähtee ensi viikolla, mutta sitä ennen tarvitsee vetää vähän henkeä ja  mietiskellä syntyjä syviä. Myös kuumeilu saisi loppua, mieluusti ennemmin kuin myöhemmin.

Hanging on to last shreds of hope

Ensimmäisen inseminaation jälkeen odotellaan ja odotellaan. Kaksi viikkoa on pitkä aika tarkkailla jokaista lirahdusta, kipua, jomotusta, pistelyä.
Vaikka raskausuutisestahan se odottelu vasta alkaisikin. Sitten ainakin tietäisi, että odottelulla on päämäärä ja todennäköinen positiivinen lopputulos. Nyt en tiedä mitään. En tiedä, odotanko kuukausien ajan turhaan.

Ajoittain saan kiinni siitä mielenmaisemasta, että kuukaudesta kiinni tämä ei ole, ja jos ei nyt, niin ehkä ensi kerralla. Tänään, huhtikuisen lumisateen vittuunnutett yllätettyä koko Etelä-Suomen, olo on kuitenkin haikea ja lohduton.

Tiputteluvuoto alkaa, loppukierron tukilääkityksestä huolimatta. Siitä huolimatta, että munasolun piti olla kohdillaan, ja siittiöt on laitettu uimaan oikeaan suuntaan. Vaan kun heitä ei voi pakottaa. Luonto hoitelee hommiaan siltikin sattumanvaraisesti, ihmisten toiveille ja suunnitelmille naureskellen.

Mielessäni kuvittelen perheeni kokonaiseksi, kuvittelen kaikkea sitä, mihin suuntaan elämää voisi rakentaa, jos sattuma soisi kaksi tervettä lasta. Näen onnen yhdessäkin, eikä lasten määrä elämän suuntaa määritä, mutta koen tällä hetkellä jonkin puuttuvan. Osanen vielä odottaa.

Ylihuomenna meillä pitäisi olla enemmän tietoa, ellei punainen lippu liehu voimalla jo tänään tai huomenna merkiksi siitä, ettei mikään ole selviytynyt. Vihoviimeinen mahdollisuus edes uneksia, että vuonna 2018 perheeseemme syntyisi lisäystä.

Perheenlisäysteemaa lukuunottamatta olo on ollut viime aikoina seesteinen ja hyvä. Energiaa tuntuu olevan tavallista enemmän, ja pelkään kevään huumaa haistettuani, että muutun vanhemmiten äitini kaltaiseksi optimistiksi.

Tähän mennessä kevät on tiennyt ihmisille valoa ja virkistystä - siis kaikille paitsi minulle, joka olen valon lisääntyessä menettänyt viimeisenkin elämänhaluni ja hautautunut kotiin. Nyt suorastaan hingun ulkoilmaan ja lenkkipolulle. Sääli, että minikoira ei ole asiasta lainkaan innostunut, vaan luikkii sohvan alle, kun houkuttelen häntä kävelemään.

Äitiäni seuraan siinäkin, että nuorempana en koskaan välittänyt tulppaaneista - pliisuja kukkia, joista liian suuri osa on lehtiä. Nyt olen suorastaan hurahtanut. Tulppaaneja, kaikissa eri väreissä! Ihania, erilaatuisia tulppaaneja rispaantuneilla terälehdillä, tai kerrotut kukinnot! Kevättä, kevättä kaikille!

P.S. tomaatintaimet itävät hyvin, ja olen siirtänyt ne juurtumaan paremmin uusiin purkkeihin.

P.P.S. Minikoirasta mieleeni juolahti joulukuun suuri suru, kun jouduin tekemään vaikeimman päätöksen 13-vuotiaan esikoiskarvakuononi kohtalosta. Siitä en ole vielä kirjoittanut mitään, mutta aika ei ole oikea. Lähtö oli hiljainen ja kaunis, eikä siihen liity dramatiikkaa. Ei vain ole sanoja sille ikävälle, enkä pysty palaamaan siihen tekstimuodossa ainakaan vielä. Muistosanani sosiaalisessa mediassa olivat turtuneet ja kuivat, koska sitä sydämeni rikkoutumisen ääntä on mahdotonta kuvailla ilman, että työntää universumiin entistä loputtomampaa, kivuliasta kaipuuta.

Total eclipse of the heart

Ristiriitaisuuksien viikko.

Olen yleisesti voinut hyvin ja iloisesti monta viikkoa. Kevätkö sen tekee, tiedä häntä. On vain ollut mukavampi olla ja elää.

Taustalla kuitenkin tapahtuu; lapsettomuushoidot jatkuvat hitaasti.

Vaikea edes ajatella, että sillä välin kun itse olen pyörinyt vinhasti toivon ja epätoivon kehällä, on kaverini tehnyt ja synnyttänyt lapsen.

Ajankulua on itse niin vaikea huomata kun joka kuukausi elämä pyörii saman kaavan mukaan, eikä mikään etene. Sen tajuaa vasta kun miettii isompia kuvia. Sillä aikaa kun itse olen toivonut toista lasta, lähipiiriini on syntynyt jo kolme muuta vauvaa. Tämä viimeisin ottaa koville, sillä koko raskaus ja sen kaari on tuntunut siltä kuin se tekisi minusta pilkkaa. Kohtalon ivaa tämä kaikki, eivätkä voimat riitä siitä enempää kirjoittamaan. Sanon vain, että sinä kauniina, aurinkoisena päivänä kun tuo pieni ihminen syntyi, minulla alkoivat TAAS kuukautiset. Jos se ei ole universumin vittuilua, en tiedä mikä on.

Huomenna alkaa hedelmällisyyshoitojen toinen vaihe. Siirrytään suun kautta otettavista lääkkeistä vahvempiin, jotka pistetään mahanahkaan. Lisäksi kuvioon tulee inseminaatio.

En tiedä mitä ajatella. Haluaisin suhtautua positiivisesti ja luottaa, että nyt ollaan taas askel lähempänä toivottua lopputulosta. Että ehkä nyt alkaa tapahtua. Mutta heti iskee turnausväsymys. Tekisi mieli heittää seinään kaikki lääkkeet, kaikki testit, turhaumat. Maalata kuukautisverellä seinät ja istua vessassa maailman tappiin asti. Mutta mitä se auttaisi?

Toisaalta ajattelen myös, että ei tämä voi olla vaikeinta mitä ihmiset kokevat. Lapsen saatuahan se sirkus vasta alkaa. Olen saanut siitä esimakua, ja siinäkin suhteessa olen onnekas: Minulla on jo ihana, terve lapsi. Mitä siis mökötän? Onko edes oikeutta mököttää ja pahoittaa mieltään? Jotkut eivät koskaan saa sitä mitä minulla jo on. Mutta nakkaanko minä hittojakaan mistään oikeuksista? Reiluudesta? Mistään.

P.s. Tänään istutin kesän 2018 tomaatit purkkeihinsa.
P.p.s. Muitakin hyviä uutisia on (tomaattien lisäksi), mutta niistä - eli siis kesän supersuunnitelmista sekä kaikesta tähän vuoteen mahtuvasta upeudesta - toisen kerran. Tänään piti avautua.

Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.

In the wrong world

Taitoluistelun MM-kilpailut takana, ja takki tyhjää täynnä.

Uskomattomat kisat. Uskomattomat urheilijat, mielettömät suoritukset. Maailmanennätyksiä, säihkettä, kansainvälistä tähtisadetta. Huikeita tunteita, joista olen ikuisesti kiitollinen. En löydä sanoja kuvailla, kuinka fantastinen tilaisuus ja inspiroiva ympäristö Hartwall Areenan kilpailu oli koko viime viikon. Kai ymmärrykseni taipuu siihen vasta jälkikäteen.
Ohessa kuva täpötäydestä kilpailuareenasta.

Yleisesti olotilani ei ole parantumaan päin. Harvojen kirjoitusteni sarjasta voi lukea, etten ole voinut hyvin pitkään aikaan.

Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen väärässä paikassa. Jos tietäisin mitä haluan, olisi suuntaa helpompi korjata. Tunnen vain, että voimat ehtyvät, ja joka puolella olen väärässä maailmassa. Ympärillä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ja joita en ymmärrä. Koen, ettei minulla ole heille mitään annettavaa, eikä heidän maailmansa kiinnosta minua. Mielisairauttako tämä on, vai vain yksinäistä oleskelua?

Viime viikolla sain myös suru-uutisen, jonka vuoksi tunnelma on tavallistakin synkeämpi. Hyviä ihmisiä poistuu keskuudestamme, eikä mitään ole tehtävissä.

Viikon biisi, joka ei jätä mua rauhaan:

Wounded but still alive

Kohta on lähtö lääkäriin. Tällä viikolla erilaisia auttajia tulee tavattua muutamakin kappale. Tänään työterveyslääkärille, huomenna psykologin juttusille. 

Olen henkisesti niin haavoittuva ja suojaton. Kun jaoin eilen somessa kuvan, se tuntui henkilökohtaiselta, vaikkei kuvassa näkynyt juuri mitään, mitä voisi luvan kanssa arvostella tai mistä olla eri mieltä. Kas tässä:

Silti kuvan jakaminen tuntui henkilökohtaisimmalta, mitä olen päästänyt "julki" pitkään aikaan. Tekee mieli kääriytyä sisäänpäin ja lukita ovet. Haluan sulkea kaikki ulkopuolelle, sillä en pysty käsittelemään sitä, että kukaan tunkisi reviirilleni viemään viimeisetkin voimani. Vedenkeitin, tuo epäseksikkäin esine päällä maan, paljastaa jotain sosiaalisen median takaisesta elämästäni. Muuthan eivät sitä tiedä, mutta minulle tuo keitin kertoo tarinaa, ja sen lataaminen internetiin tuntuu tarinan luovuttamiselta kaikkien silmille ja korville. Ja se meteli on minulle liikaa. Hassua sinänsä, että henkilökohtaisimmalta tuntuu vedenkeitin - kertooko sekin siitä, kuinka sekaisin olen? Luulisi, että enemmän minusta kertoisi lukemani kirja tai kasvattamani koira...

Poliittisia mielipiteitä olen kyllä jakanut, mutta ne ovat vain mielipiteitä, eivätkä paljasta arkeani. Niin, tiedoksi vain, että en kannata tätä "työkokeiluiksi" naamioitua orjatyöpolitiikkaa ja työttömien kyykytystä. En arvosta vähääkään, että työttömät nähdään kykenemättöminä tai saamattomina, joita tarvitsee näin "kannustaa" tekemään ilmaista työtä. Ja että tästä "mahdollisuudesta" pitäisi vielä olla kiitollinenkin! Jestas, mitä hevonpaskaa.

Samoin olen pohtinut lastenkasvatusta. Syyllistämättä ketään tai puuttumatta mihinkään yksittäiseen asiaan toivoisin, että ihmiset kasvattaisivat lapsiaan eivätkä keksisi tekosyitä luistaa perusvaatimuksista. Lapset ovat tottakai erilaisia ja jokainen tilanne tulee katsoa lapsikohtaisesti. Silti olen sitä mieltä, että tervehtimisen oppiminen ja perustavanlaatuiset käytöstavat eivät vahingoita ketään. Sanomattakin (olkaa hyvät, älkää aloittako tästä!) on selvää, että lasta ei saa savustaa, kiristää tai pakottaa. Silti asioita, jotka ovat hitusen verran epämukavuusalueella ensialkuun, ei kannata vältellä vain siksi, ettei herkän pirjopetterin heiveröinen itsetunto vaurioituisi. Siitä se itsetunto vaurioituu, jos vanhemmat eivät luo lapselleen tilanteita ja opettaen anna lapselle sosiaalisen kanssakäymisen eväitä. Opettaa voi monin tavoin, ja lapsesta huomaa kyllä, jos jokin asia tuottaa hänelle erityistä tuskaa. Siinä tapauksessa tilanteita voi koettaa lähestyä toisin, lapsentahtisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvun annetaan mellastaa kuin pellossa, vailla opastusta tai vaatimuksia.

Onpa näköjään patoutunut kiukkuakin. Mistä päästä tätäkin nyt lähtisi kerimään....

New Year

Uusi vuosi. Uutta edessä. Vanhaa takana ja tuoretta kasvamassa. Kaikki kesken ja sen sietämisen vaikeus.

Saisiko tänä vuonna taas voimia järjestellä elämää kohti unelmiaan?

Olen saanut niin paljon. Kyse ei ole kiitollisuuden puutteesta. Olenko vain pohjattoman utelias? Liian ahne? Olenko jollain tapaa loputtomasti rikki, korjauksen tuolla puolen. Ainutlaatuinen elämäni kuluu, enkä tiedä osaanko arvostaa sitä riittävästi.

Miten minusta tuli näin epävarma? Kykenemätön määrittämään omia tunteitani, hieman haluton ilmaisemaan omia ajatuksiani, vastahankainen tavoittelemaan omia unelmiani.

Vaikuttaa varmaan käsittämättömältä, että joku jaksaa kärsiä vuodesta toiseen. Harteilla painaa niin syvä suru, että siitä voi hädin tuskin kirjoittaa. Mitä virkaa on elää surun kanssa, elää negatiivisten ajatusten vallassa ja kantaa maailman ja ihmisten murheita?

En tiedä. Koen vain, että se on osani. Synnynnäistä, kenties. Jotkut ovat iloisia, käsittelevät asiansa ilon kautta ja kääntävät voimavaroikseen kaiken mikä tuntuu haastavalta. Toiset taas särkyvät vuosi vuodelta hieman lisää, pirstaloituen lopulta niin, ettei viattomasta lapsenuskosta, perusluottamuksesta ja tulevaisuudentoiveista ole jäljellä kuin hento häivähdys.