Ilmeisesti kaikki laihdutuspyrkimykset ensi lauantain Tuska-festaria ajatellen ovat turhia. Viidessä päivässä ei Roomaa rakenneta, saati tätä maallista tomumajaani. Onneksi sain kuitenkin varatuksi itselleni kynsihuollon. Nyt riitti jatkuva kynsistä stressaaminen. Käyn laittamassa geelilakkauksen omiin kynsiini. Pienen lapsen äidille ei tavallinen lakkaus riitä, kun jatkuvasti saa pestä pyllyä, tiskata lautasia ja tuttipulloja ynnä muuta.
Hakaniemessä toimiva Studio White on uusi tuttavuus, mutta siskoni ja muutama kaveri ovat kehuneet paikkaa ja palvelua kovasti, joten uskaltaudunpa itsekin kokeilemaan.
Tuskan suhteen odotan erityisesti Stam1naa. Mielenkiintoista kuulla, iskeekö bändi edelleen samalla tavalla kuin muutamia vuosia sitten. Toivottavasti säät suosivat festarikävijää, sateessa bändien kuuntelu palellen ei kuulu suosikkiasioihini, vaikka musiikki olisi miten hyvää tahansa.
Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.
En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.
Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!
Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.
Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.
Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.
En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.
Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.
Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.
Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.
Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu.
Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.
Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin.
Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys?
Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?
Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.
Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?
Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!
Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää.
Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.
Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.
Ja sen minä vaan sanon tuosta äitiydestä, nyt kun kerran aloitin (vaikka vieläkin elättelen toiveita siitä, ettei tässä miksikään mammabloggaajaksi ruveta...).
Että turvaverkkoja pitää olla. Meillä on onnellinen tilanne, on siskoni, äitini sekä lukuisia ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia. Jos näitä ei olisi, olisivat meikäläisen marmorikuulat levinneet jo toisen viikon kohdalla.
Äitiys on tunteiden vuoristorataa enemmän kuin olen koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Omaan aiempaan tunneskaalaansa oli tottunut, mutta nyt tuntuu, että asteikolle on lisätty isoja loikkia kumpaankin suuntaan. En ole kuuna päivänä ollut niin onnellinen, enkä ikimaailmassa niin turhautunut, raivoissani ja loukkaantunut kuin viimeisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei olisi vertaistukea, ihmisiä sanomassa että tämä kuuluu asiaan, ajattelisin ilman muuta tulleeni hulluksi.
Nyt voin sentään lohduttautua sillä ajatuksella, että en ole hullu, tämä vain tuntuu siltä. Ja on ohimenevää. Kaikenlaista jaksaa, kun tietää että se on vain vaihe ja menee kyllä ajallaan ohi.
Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Päiväkirja riipustaa itseään pääni sisällä, mutta sormistani se ei kipinöi, koska arki pyörittää meitä niin hurjaa vauhtia.
Synnytyksestä selvittiin. Elämäni suurin kipu ja karmein koettelemus. Kun ei nuku kolmeen vuorokauteen, kun synnytys käynnistetään ja se päättyy välilihan leikkaukseen sekä imukuppiavustukseen, ei hetkeen hymyilytä. Sinä, joka kännipäissäsi paasasit mulle lääkkeettömän luomusynnytyksen ainutlaatuisesta paremmuudesta ja jonka lapset putkahtivat maailmaan alle 6 tunnissa, haista paska.
Vauva on kyllä ihana. Hän on ollut omamme ja tärkeimpämme heti syntymästään lähtien. Vauvanhoidon tuoksinassa ja uudenlaisen perhe-elämän opettelussa on seilattu niin monenkirjavissa tunnelmissa, että niitä on mahdotonta pukea sanoiksi. Tunnekuohuja on riittänyt niin hyvässä kuin pahassakin. En vielä osaa sanoa, mitä elämä lapsen kanssa tuo tullessaan, millaiseksi arki muotoutuu. Seitsemänviikkoisen kanssa ei vielä ole mahdollista toteuttaa kasvatuksellisia ambitioitaan, vaan päivät soljuvat kuin huomaamatta, lapsen huoltotoimenpiteiden lomassa.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; Onneksi lapsettomat ihmiset eivät voi tietää, mitä menettävät. Kiintymyssuhteen intensiteetin ja syvyyden voi ymmärtää vain toinen vanhempi. Lapsen liikuttava avuttomuus ja luottamus vanhempaansa on käsittämättömän huikea kokemus. Tunne siitä, että pystyy huolehtimaan jostakusta niin pienestä ja luotsaamaan häntä kohti itsenäisempää elämää hyvin kuoppaisella ja pitkällä tiellä... Vielä nyt vauva on äitinsä sylissä ja turvassa vaaroilta ja sydänsurulta, mutta jokainen viikko ja kuukausi tuo lähemmäs sen päivän, kun äiti ei voi enää suojata lasta kaikelta, mitä maailma tarjoaakaan.
Ristiäiset vietimme kodin rauhassa, perheenjäsenten ja kummien läsnäollessa.
Vaikka äitiyden onnenkuplassa ei kai pitäisi puhua henkilökohtaisista tarpeistaan ja haluistaan (uhrautuva äiti ja mitänäitänyton), sanon silti. Ikävöin työkavereita ja töitäni. Pidän työelämästä. Odotin kyllä äitiysloman alkua, ja nautin lapseni seurasta ja iloitsen, kun saan seurata hänen kasvuaan. Mutta kaipaan myös omaa elämääni, enkä halua hukkua äitimössöön. Kuten lapsi, olen minäkin oma persoonani, erillinen muista. Ihminen, jolla on urasuunnitelmia ja unelmia oman itseni varalle. Haaveilen kauniista vaatteista ja vilkkaasta työelämästä, sosiaalisesta elämästäkin, samoin kuin tasaisesta perhearjesta, jossa lapsi muodostaa oman yksikkönsä. Uskon, että nämä kaikki voi saavuttaa, kun ei unohda itseään. Itseään ei enää voi asettaa prioriteetiksi kuten ennen, mutta on huomattava, että äitiyskin on laadukkaampaa, kun äiti huolehtii myös omista tarpeistaan. Ei lapsi siitä kärsi.
Tammikuu on jälleen jännittävää aikaa; saamme viettää kuukauden päivät yhdessä koko perhe. Joulunpyhistä alkavat vapaat starttaavat isän lapsenhoitovapaat, jotka jatkuvat koko tammikuun ajan. Toivottavasti ehdin haaveilla joulun alennusmyynneissä hitusen, ja toivottavasti löydämme säntillisen arkirytmin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että rutiinit tarttuvat jo.
P.s. Rutiineista puheenollen, on eräitä, joita perheenlisäyksemme on horjuttanut toden teolla. Rakkaat chihuahuamme ovat kyllä hyväksyneet lapsen osaksi laumaa ja tarkkailevat sitä ja osallistuvat hoitamiseenkin imetystukihenkilön ominaisuudessa, mutta silti heidän käytöksessään on jotain muuttunutta. Nuorempi osoittaa vauvalle rakkautta, mutta vaikuttaa myös mustasukkaiselta, kun perheen vauvan asema on otettu häneltä pois. Aiempi pentumainen iloisuus on toistaiseksi kateissa, mutta toivoaksemme eläinlääkäri osaa auttaa, sillä hänellä on ilmennyt lievä terveydellinen ongelma. Odotan, että sen ratkaiseminen ilostuttaa kultaisen hauvamme jälleen. Vanhempi koira puolestaan on vauvan suhteen välinpitämättömämpi, mutta kiertää asunnon nurkkia, seiniä pitkin ja ilmeisesti tutkii reviirinsä rajoja.
En aio potkaista tyhjää, mutta näillä kaiken maailman tehtävälistoilla ajattelin pyyhkiä pyllyni.
On jo joitain vuosia ollut trendikästä kirjoittaa tehtävälista, niin kutsuttu Bucket List. Lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin heittää lusikan nurkkaan tai pyyhkeen kehään, potkaisee tyhjää - no siis, ennen kuin kuolee.
Sehän on hieno ajatus. Laitetaan listalle asiat, jotteivät unohdu elämää suorittaessa. Kahdeksankymppisenä voi sitten lueskella listaa ja ruksia yli kohdat, jotka on tehty, ja kenties toteuttaa vielä muutaman haaveensa. Tai jäädä harmittelemaan kun muistaa yhtäkkiä, että hitsinpimpulat, benji-hyppy jäi tekemättä, eikä se enää onnistu.
Kilin kellit. En ymmärrä. Rakastan kauppalistoja, kirjalistoja ja muuta mukavaa, mutta tämä trendi menee yli ymmärrykseni. Eikö ihmisen elämä tänä päivänä ole riittävän aikataulutettu ja riittävästi suorittamista ilmankin, että miettii elämänsä kohokohtien toteuttamista päivänsä pääksytysten ja tekee niistä listoja?
Jos unelmiaan ei muista ilman jonkinlaista listaa, ovatko nuo unelmat niitä tärkeimpiä, niitä, joita eniten haluat elämässäsi tehdä? Vai ovatko ne kenties jotakin ulkokultaista, mitä ihmisen mielestäsi, syystä tai toisesta, pitäisi saavuttaa ennen tiettyä ikää tai vaihetta?
No, otetaan huomioon, että jokaisen bucket list voi tietenkin näyttää sellaiselta, jolta sen haluaa näyttävän. Toisilla listalle kuuluu eksoottisiin kohteisiin matkustamista, luksusravintoloissa syömistä, itsensä ylittämistä fyysisin tai henkisin suorittein (esim. valmistuminen johonkin tiettyyn unelma-ammattiin), unelmien laukun ostaminen tai jonkun hengellisen johtajan tapaaminen, vapaaehtoistyö tai muuta sellaista. Toisellehan bucket list voi tarkoittaa syksyistä marjaretkeä, omistusasunnon hankkimista, lapsen viemistä Linnanmäelle kerran vuodessa, takkatulen tuijottelua tai parhaan kirjan lukemista oman kodin rauhassa, rakkaudentunnustusta ihanalle ihmiselle, läheisen auttamista tiukassa tilanteessa tai muuta sellaista.
Mielestäni yllämainitut passaavat kyllä jotakuinkin asioiksi, joista voisin ajatella unelmoivani. Mutta ymmärrän samalla, ettei yksi ihminen voi saavuttaa kaikkea, tehdä kaikkea, osallistua kaikkeen, opiskella kaikkea, tehdä kaikkia töitä ja ymmärtää kaikkia asioita. Kaltaistani suorittajaluonnetta tällaisen listan olemassaolo vaivaisi. Mihin kaikkeen pystyn, montako näistä asioista jää kesken tai kokonaan elämästäni puuttumaan?
Ja toisaalta, vaikka listan jokainen kohta tulisi ruksituksi; Millaista olisikaan elämä, jos kaikki unelmat toteutuisivat, eikä jäljellä olisi enää unelmoitavaa?
Saattaa olla, että mielipiteestäni heijastuu mustavalkoisuus tai suorituskeskeinen tapa tarttua asioihin. Siitä huolimatta peräänkuulutan armollisuutta, lempeyttä ja asia kerrallaan -mentaliteettia.
Unelmiensa ei saa antaa valua kylmäksi suoritusten listaksi, edes otsalohkossaan. Huikeista kokemuksista kannattaa nauttia sitä mukaa kun niitä tulee vastaan - ja meille kaikille tulee, kun kyse on niistä asioista, joita Todella Haluamme.
Jos jonkinlaisen listan voisin tehdä, se koskisi niitä ihania asioita, joissa olen saanut olla mukana, asioita, jotka ovat elämässäni toteutuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitollisuuslistan tekeminen onkin mielestäni terveempi tapa kuin aina epävarman tulevaisuutensa jossittelu.
Parhaita asioita sattumanvaraisessa järjestyksessä: - mahtava lähipiiri; perhe ja ystävät - kaksi suloista koiraa, joita saan rakastaa ja helliä
- avioliitto rakastettavan, ihanan ja kunnollisen ihmisen kanssa - monet matkat ja seikkailut; ulkomailla ja kotimaassa hyvässä seurassa - mökkielämä ja sen tuoma tasapaino muuten hektisessä arjessa - syksyn värit, joihin en kyllästy
Sanovat, että lapsen saaminen muuttaa elämän täydellisesti. Voi olla, mutta siitä meikäläinen ei toistaiseksi tiedä paljoakaan. Koska laskettuun aikaan on enää reilu viikko, olen kuitenkin saanut muistutuksia siitä, että moni asia muuttuu tai on jo muuttunut.
Muutokset eivät ole vahvinta aluettani joten päänsisäiset solmut alkavat kiristyä ja ahdistus kuplia. Jos tässä vaiheessa ylipäätään on mahdollista antaa kenellekään neuvoja (sen sijaan että itse vastaanottaa niitä jatkuvalla syötöllä, koska ilmeisesti olen taantunut siihen tilaan että tarvitsen niitä), ainoa neuvoni kuuluu: Älä muuta kaikkea kerralla.
Riittää, että työelämä jää äitiysloman takia ulottumattomiin hetkeksi.
Jos muutat raskausaikana toiseen kotiin, älä vaihda kaupunkia tai olosuhteitasi radikaalisti.
Muuttuneita asioita, jotka horjuttavat hyvinvointiani:
1. Asunnon vaihto. Raskausviikolla 37 muuttaminen on raskasta. Muuton viimeistely ei tahdo onnistua, koska energiaa ja voimia siirrellä tavaroita on rajallisesti. Laatikoita on siis joka paikassa vielä raskausviikolla 39. Mattoja puuttuu. Tässä vaiheessa pesänrakennusvietti on voimakas, mutta kotiutuminen uuteen paikkaan ei tapahdu hetkessä. Koen siis kuljeskelevani puolivieraassa paikassa, vaikka talo onkin jo kaukaa tuttu.
2. Olosuhteiden muuttuminen. Kun äitiysloma nielaisee työorientoituneen ihmisen, muutaman viikon haahuilun jälkeen iskee tyhjyys.
Puolison elämä jatkuu entisellään, kavereiden samoin, mutta mammalomailija lipsahtaa johonkin näkymättömyyden ja kykenemättömyyden tilaan. Liikkuminen on kivuliasta, ja ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää, että viimeisillään raskaana oleva jää vangiksi kotiinsa. "Lähi"kauppa puolentoista kilometrin päässä ei yhtäkkiä olekaan lähellä. Bussissa istuminen on tuskaista, eikä pyöräily onnistu. Itsenäisen menemisen ja asioiden hoitamisen sijaan on jäätävä kotiin ja luotettava toisten apuun.
3. Neuvolan vaihtuminen. Neuvolassa asiointi ei muutenkaan ole erityisen mieltäylentävää. Rumbaan kuitenkin tottuu raskauden aikana, ja kun asiat saa sujumaan, käynnit ovat rutiininomaisia ja oman terveydenhoitajan kanssa asiointi on miellyttävääkin.
Paitsi, jos muuton yhteydessä vaihtuu neuvola ja terveydenhoitaja (kaupungin vaihdon vuoksi). Ja jos uusi terveydenhoitaja on lässyttävä, hymistelevä nainen ja uusi neuvola kuin ikivanha koulun hammashoitola, sinapinkeltaisine ovineen. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, ja loppuraskaudesta olisi muutakin ajateltavaa kuin sopeutuminen uusiin tiloihin ja menettelytapoihin ja terveydenhoitajaan, jonka kanssa menee hermot.
Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että perheemme pääluku kasvaa, on omiaan aiheuttamaan pieniä oikosulkuja. Synnytyksen lähestyessä lienee luonnollista miettiä kaikkia niitä muutoksia, joita lapsi tuo tullessaan. Vastuu toisesta ihmisestä, kokemattomuus pienen vauvan hoitamisesta, tärkeysjärjestyksen muuttuminen, parisuhde ja omien tarpeiden ja halujen laittaminen syrjään ovat vain muutamia niistä asioista, joita miettii, kun lapsi on valmis syntymään päivänä minä hyvänsä.
Sitä, onko ahdistukseni todellisiin ongelmiin perustuvaa vai hormonien aikaansaamaa hysteriaa, on vaikea arvioida. Ainakin täällä maaseudun rauhassa, yksin kotona ilman autoa, on aikaa pyöritellä asioita mielin määrin. Olisi ilmeisen tärkeää yrittää pitäytyä rentoutuneessa tilassa ja välttää ylimääräistä riehumista. Saan runsaasti neuvoja nukkumisesta, kirjojen lukemisesta (ilmeisesti sitä ei tule tehtyä vähään aikaan...) ja rentoutumisesta. Relaksoituminen ei vain taida kuulua repertuaariini. No, yritetään.
Ihan pian takana on koko heinäkuun kestänyt vapaa-aika ja lomailu. Vaikka Suomen kesäsää on ollut kylmin ja kurjin 50 vuoteen, vakuutan, että mennyt kuukausi on mahdollisesti elämäni paras. Huippuhetkiä on toki koettu ennenkin, mutta olen erityisen iloinen Juuri Tästä Heinäkuusta.
Pohdin kuumeisesti, onko taikakeinoista hyötyä: Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Meneekö onni pois, jos sitä hitusen sanoittaa? Lehdissä kerrotaan kesäisin parisuhteen sudenkuopista sekä elokuun avioeroaallosta, kun pariskunnat pysähtyvät lomillaan nenäkkäin ja huomaavat, etteivät enää oikeastaan tunne puolisoaan tai haluakaan tuntea. Meillä takana ei ole vielä kymmeniä vuosia, mutta kymmentä vuotta lähestyessä sitä miettii väkisinkin elämää, jota yhdessä on eletty ja mihin se riittää.
Häämatkamme Kroatian Dubrovnikissa oli ihana. Kiireisen kevään ja alkukesän
jälkeen tietysti jännitti, kuinka nopeasti yhteinen sävel jälleen
löytyisi. Jännitys oli turha; meillä oli aivan fantastisen hauskaa ja
rentoa yhdessä. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Ehdimme pitkästä aikaa nauttia kiireettä toistemme seurasta, jutella asioista pitkän kaavan mukaan, keskittyä romantiikkaan ja tallentaa mieliimme ihania maisemia, lämmintä etelän ilmastoa, yhteisiä kokemuksia. Ehdimme pitää kädestä ja katsella toisiamme silmiin.
Kroatian matkan lisäksi kävimme perheemme mökillä äitini, hänen puolisonsa, siskoni & avomiehensä, veljeni & tyttöystävänsä ja isovanhempieni kanssa. Tämäkin reissu oli erinomainen; uimme, saunoimme, söimme hyvää. Koirat nauttivat mökkielämän vapaudesta ja ottivat siitä kaiken irti. Saimme metsästä mukaamme myös tuoreita mustikoita, pakastin on nyt täynnä kotimaisia, itse poimittuja herkkuja (jos nyt vähän ostomansikoitakin).
Raskaus etenee nähdäkseni normaalisti. Vauva kasvaa ja potkut kovenevat. Nyt hän mellastaa jo selkeästi ja useaan kertaan päivässä. Massu on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin. Siitä ei varsinaisesti ole mitään haittaa ja pärjään hyvin - mutta toki fyysinen suorituskyky on 7. kuulla eri luokkaa kuin vielä hetki sitten.
Vatsan kasvun huomasin selkeästi ensimmäistä kertaa Dubrovnikissa, kun liikkuminen alkoi käydä selvästi työläämmäksi. Sama kehitys on jatkunut yhä, ja jatkunee edelleen, sillä vauvan olisi tarkoitus kasvaa ja lihoa ja voimistua seuraavan kuukauden ajan ripeään tahtiin. Odotamme vauvaa jo uteliaina.
Jännää nähdä, millainen tyyppi on syntymässä perheemme jäseneksi. Aluksi raskaus ei ole tuntunut juuri miltään henkisellä tasolla, mutta totesimme jo häämatkan alkupuolella, että nyt kun ajatukseen vauvasta on jotenkin kasvanut ja äitiyspakkauksen myötä asia on alkanut konkretisoitua, olisi kamalaa, jos jotain sattuisi. Toivomme siis parasta, ja yritämme suojella syntymätöntä lasta parhaan kykymme mukaan.
Kuinka elämääni tupsahtikin näin paljon kaikkea, mistä olla onnellinen? Olen onnellinen ja kiitollinen. Elämässä on ollut ja tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin onnentunteita saa kaapia syvältä sangosta. Nyt kun asiat ovat kertakaikkisen mallillaan, on syytä tunnustaa se nöyryydellä, kiitollisuudella, ottaa vastaan mitä annetaan ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tuottaa iloa ja onnea myös läheisille.
Ajattelin, että blogi toimittaisi sähköisen päiväkirjan virkaa. Luulo ei tälläkään kertaa ole tiedon väärti, sillä aikaa ja viitseliäisyyttä tuntuu olevan rajoitetusti.
Hääraportti on tynkä, kuvat säilyvät edelleen muistitikulla, tänään alkaa kesäloma ja ensi viikolla on kaksikin reissua koto-Suomen ulkopuolelle. Ensin työporukan kanssa Tukholmaan ja sieltä kotiuduttua heti seuraavana päivänä häämatkalle Dubrovnikiin, Kroatiaan.
Kovasti tapahtumia, kovin vähän tekstiä.
Vähän sellainen fiilis, että tekis mieli soitella Leevi & the Leavingsin Pohjois-Karjalaa tai jotain muuta rötkötysbiisiä, mutta ehkäpä teeskentelen ahkeraa vielä hetken.
