Kesä kaunehin kymmenistä

Ihan pian takana on koko heinäkuun kestänyt vapaa-aika ja lomailu. Vaikka Suomen kesäsää on ollut kylmin ja kurjin 50 vuoteen, vakuutan, että mennyt kuukausi on mahdollisesti elämäni paras. Huippuhetkiä on toki koettu ennenkin, mutta olen erityisen iloinen Juuri Tästä Heinäkuusta.

Pohdin kuumeisesti, onko taikakeinoista hyötyä: Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Meneekö onni pois, jos sitä hitusen sanoittaa? Lehdissä kerrotaan kesäisin parisuhteen sudenkuopista sekä elokuun avioeroaallosta, kun pariskunnat pysähtyvät lomillaan nenäkkäin ja huomaavat, etteivät enää oikeastaan tunne puolisoaan tai haluakaan tuntea. Meillä takana ei ole vielä kymmeniä vuosia, mutta kymmentä vuotta lähestyessä sitä miettii väkisinkin elämää, jota yhdessä on eletty ja mihin se riittää.

Häämatkamme Kroatian Dubrovnikissa oli ihana. Kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen tietysti jännitti, kuinka nopeasti yhteinen sävel jälleen löytyisi. Jännitys oli turha; meillä oli aivan fantastisen hauskaa ja rentoa yhdessä. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Ehdimme pitkästä aikaa nauttia kiireettä toistemme seurasta, jutella asioista pitkän kaavan mukaan, keskittyä romantiikkaan ja tallentaa mieliimme ihania maisemia, lämmintä etelän ilmastoa, yhteisiä kokemuksia. Ehdimme pitää kädestä ja katsella toisiamme silmiin.

Kroatian matkan lisäksi kävimme perheemme mökillä äitini, hänen puolisonsa, siskoni & avomiehensä, veljeni & tyttöystävänsä ja isovanhempieni kanssa. Tämäkin reissu oli erinomainen; uimme, saunoimme, söimme hyvää. Koirat nauttivat mökkielämän vapaudesta ja ottivat siitä kaiken irti. Saimme metsästä mukaamme myös tuoreita mustikoita, pakastin on nyt täynnä kotimaisia, itse poimittuja herkkuja (jos nyt vähän ostomansikoitakin).

Raskaus etenee nähdäkseni normaalisti. Vauva kasvaa ja potkut kovenevat. Nyt hän mellastaa jo selkeästi ja useaan kertaan päivässä. Massu on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin. Siitä ei varsinaisesti ole mitään haittaa ja pärjään hyvin - mutta toki fyysinen suorituskyky on 7. kuulla eri luokkaa kuin vielä hetki sitten.

Vatsan kasvun huomasin selkeästi ensimmäistä kertaa Dubrovnikissa, kun liikkuminen alkoi käydä selvästi työläämmäksi. Sama kehitys on jatkunut yhä, ja jatkunee edelleen, sillä vauvan olisi tarkoitus kasvaa ja lihoa ja voimistua seuraavan kuukauden ajan ripeään tahtiin. Odotamme vauvaa jo uteliaina.

Jännää nähdä, millainen tyyppi on syntymässä perheemme jäseneksi. Aluksi raskaus ei ole tuntunut juuri miltään henkisellä tasolla, mutta totesimme jo häämatkan alkupuolella, että nyt kun ajatukseen vauvasta on jotenkin kasvanut ja äitiyspakkauksen myötä asia on alkanut konkretisoitua, olisi kamalaa, jos jotain sattuisi. Toivomme siis parasta, ja yritämme suojella syntymätöntä lasta parhaan kykymme mukaan.

Kuinka elämääni tupsahtikin näin paljon kaikkea, mistä olla onnellinen? Olen onnellinen ja kiitollinen. Elämässä on ollut ja tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin onnentunteita saa kaapia syvältä sangosta. Nyt kun asiat ovat kertakaikkisen mallillaan, on syytä tunnustaa se nöyryydellä, kiitollisuudella, ottaa vastaan mitä annetaan ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tuottaa iloa ja onnea myös läheisille.

Not the best diary

Ajattelin, että blogi toimittaisi sähköisen päiväkirjan virkaa. Luulo ei tälläkään kertaa ole tiedon väärti, sillä aikaa ja viitseliäisyyttä tuntuu olevan rajoitetusti.

Hääraportti on tynkä, kuvat säilyvät edelleen muistitikulla, tänään alkaa kesäloma ja ensi viikolla on kaksikin reissua koto-Suomen ulkopuolelle. Ensin työporukan kanssa Tukholmaan ja sieltä kotiuduttua heti seuraavana päivänä häämatkalle Dubrovnikiin, Kroatiaan.

Kovasti tapahtumia, kovin vähän tekstiä.

Vähän sellainen fiilis, että tekis mieli soitella Leevi & the Leavingsin Pohjois-Karjalaa tai jotain muuta rötkötysbiisiä, mutta ehkäpä teeskentelen ahkeraa vielä hetken.

Weird stuff happening everywhere...

Toivon, ettei tästä tule vauvablogi.

Todella toivon.

Silti tuntuu tärkeältä yrittää pukea sanoiksi raskaudenaikaisia fiiliksiä, siis niitä, joita ei kirjoitella vauvakirjaan.

Vauvakirjassa kysytään: Ajatuksianne vauvasta ennen sen syntymää? Siis mitä.

Toivon, että se oppii syömään, potalle, nukkumaan pitkiä unia, että siitä tulee täyspäinen yksilö. Toivon, että siitä tulee rehti ihminen, kaunis ja komea, menestyvä, ahkera ja terve. Että ei mitään paineita lapsukaiselle.

Kuka näitä asioita ei lapselleen toivoisi, mutta kuka näitä ajatuksia haluaa vauvakirjoihin kirjoitella? Kai lapsensaanti ajatuksia herättää, mutta pupuilla ja ankoilla täytetty vauvakirja ei suoranaisesti rohkaise kertomaan oikeista ajatuksista. Ilmeisesti kirjaan pitäisi kirjoitella, että voi pupunen, kuinka sinua tänne odotamme, ja mitä lie pinkillä tai taivaansinisellä meleerattuja haihatuksia. Mutta mistä sitä tietää, millainen helvetti synnytyksen jälkeen odottaa?

Mitäs hajua minulla on tuosta ihmisestä, joka kohdussani kasvaa. Ei mitään. Neuvolasta saatu vauvaopaskin kuiskii, että "nythän vauva on jo usean kuukauden ajan kertonut itsestään asioita". Nokunneiolekertonut. Kroppani kyllä kertoo kaikennäköistä stressinsietokyvystään ja siitä, että jonkinlainen poikkeustila on päällä, mutta vauva ei ole kertonut itsestään mitään. Jonkinlainen epeli tuolla ilmeisesti muhii.... Ja nyt näköjään potkiikin, mutta mistä minä tiedän. Saattaa olla yhtä tulinen luonne kuin äitinsäkin. Tai sitten ei.

Neuvolaopuksen sivuilta löytyi myös seuraava, ihastuttava runonpätkä: "Iloitsee kanssanne joka tuttu / Teille syntyy oma kullannuppu!" SERIOUSLY, PEOPLE. Onko ketään, joka HALUAA lukea tuollaista paskaa neuvolaoppaasta? Lässyttävätkö jotkut jo raskausmahalleen? Taantuvatko odottavat äidit pastellinvärisiksi haamuiksi, jotka sössöttävät vauvarunoja? Lähipiirissäni ei ole käynyt näin, eikä meikäläinen löydä mitään tarkoitusta sille, että tulevia äitejä tai vanhempia yritetään puhaltaa jo ennakolta muumilaakson vaaleanpunaisiin pilviin. Vauva-arjen koittaessa tunnelma voi eltaantua, ja mielestäni olisi syytä keskittää voimavaransa siihen, että nauttii viimeisistä vapauden kuukausistaan kun se vielä on mahdollista. Jos vauvamaailmaan imeytyy, se joutaa tapahtumaan kun vauva on maailmassa.

Parin viikon kuluttua on rakenneultra, ja sieltä saisimme varmaankin tiedon tulevan lapsen sukupuolesta. Olen ollut varma, että haluan selvittää sen, mutta olen jostain syystä alkanut peruuttaa. Kenties haluan tietää, mutta se, kerrotaanko asiasta lähipiirille, onkin toinen juttu. Olen alkanut ajatella, että vauvan sukupuolen kertominen oman lähiperheen ulkopuolelle tuntuu oikeastaan melko ahdistavalta ajatukselta. Kerronko lapsen sukupuolesta kavereille, tuttaville? Jotta he voivat jo valmiiksi sukupuolittaa lapseni ja kuvitella hänet mielessään valmiiksi sukupuolensa edustajaksi?

Olemme kaikki stereotyyppisen ajattelun vankeja. En haluaisi, että lapselleni pedataan samanlainen maailma. Se, mitä hän itse haluaa ihmisenä tehdä, oli se sitten prinsessaleikit tai dinosaurussodat, on lapseni asia. Mutten haluaisi, että hänet identifioidaan valmiiksi. Me kaikki teemme sitä, vahingossa, vaikka kuinka yrittäisimme suhtautua neutraalisti. Silti tyttö on tyttö ja poika on poika. Syntymäänsä asti minulla on mahdollisuus suojella lastani muiden ihmisten jaottelulta. Käytänkö sen mahdollisuuden, vai paljastanko lapsen todennäköisen sukupuoli-identiteetin kaikille jo ennen hänen ensihenkäystään?

End of an era, beginning of a ...heaven knows what!?

... ja niin sitä ihminen oppii.

Häät vietettiin onnellisissa merkeissä, ja lopulta kaikki loksahti paikalleen. Päivämme oli tunnelmallinen ja ihana, juhlapaikka oli kaunis ja sulhanen ah, niin komea.

Hääkuvistamme vastasi erittäin suureksi iloksemme Elämyskuvaaja Jones Eriksson.

Edelliseen tekstiin viitaten; Irrationaalisten, häitä edeltävien raivonpuuskien syykin selvisi. Kirjoitustaukoa kertyi melkein kolme kuukautta, mutta kas, elämä jatkuu. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin raskaana. Hääviinit jäivät siis minun osaltani juomatta, mutta Lehtikuohu ajoi asiansa, ja kun asiat laittaa mittasuhteisiin, "viinitakaisku" tuntuu varsin pieneltä myönnytykseltä.

Muutama päivä edellisen kirjoituksen jälkeen tein raskaustestin, ja kuten toisinaan ihmisille käy, se näytti positiivista. Nyt on jo ensimmäiset kriittiset kuukaudet takana, ja parin viikon kuluttua koittaa raskauden puoliväli. Pohdinnat siitä, tehdäkö lapsi vai eikö tehdä, tulivat tiensä päähän ja luonto ratkaisi asian meidän suosiollisella avustuksellamme.

Kaikki tämä tarkoittaa, että paljon uutta ja ehkä jännittävääkin on edessä. Minkäänlaisia ylenmääräisiä innostuksenpurkauksia tai ylimääräistä hässäkkää uutinen ei ole aviopuolisoiden kesken aiheuttanut, lähipiiri on reagoinut äänekkäämmin. Muutaman kerran olen tuntenut suurehkoa tyytyväisyyttä, ensimmäisessä ultrassa jopa liikutusta, mutta muuten tunnelma on samankaltainen kuin ennenkin.

Maa ei siis ole mullistunut, mitä nyt helvetti ehkä vähän huurtui, kun tajusin, että olen kovaa vauhtia matkalla äidiksi. Ei olis uskonut...

Tired.... oh so tired

Päällisin puolin kaikki asiat on ihan ok.

Siis sikäli kun näen.

Tuntuu kuin päästäni olisi kirjaimellisesti tipahtanut ruuvi tai pari.

Itkettää, raivostuttaa, lamaannuttaa.

Väsyttää niin ettei sanotuksi saa, mutta betonimyllystä ei voi nyt hypätä pois. Periksi ei saa antaa, mutta eteenpäinkään ei pääse.

Masennus on tutumpi tunne, mutta nyt on käsillä suuren luokan ahdistus. Pitkästä aikaa kaikki mentaaliset työkalut tuntuvat kadonneen - en tiedä mitä tehdä. Yritän rauhoittua, rauhoittaa itseäni, tehdä turvallisia asioita. Mutta olosta ei tule turvallinen eikä rauha palaa.

Siippa on ihmeissään, enkä syytä häntä: Jos en itsekään osaa sanoa mikä on, miten hän voisi auttaa?

Rainbow in the dark

Tekipäs hyvää käydä kuuntelemassa erinomaisia muusikoita On the Rocksin 80-luvun hevi-illassa.

Muusikot olivat erinomaisia, yleisön joukossa sen sijaan piti välillä ottaa taka- ja sivuaskelia, ettei saanut nokkiinsa keski-ikäisiltä hevihirmuilta. Ne puivat nyrkkiä, hyppivät ja heittivät tukkaa niin, että musiikin tauottua rasvaiset kiehkurat olivat hiestä märät ja klimpeiksi ryhmittyneet, ja silmien ympärillä oli menossa jonkinlainen opossumiutuminen, kun maskarat olivat levinneet niin ylä- kuin alaluomillekin. Ei ihan jokapäiväinen näky, mutta ei siitä sen enempää...

Mun täytyy päästä ulos useammin. Kuuntelemaan jotain pientä keikkaa johonkin, ilman suurta suunnitelmaa, ilman kiirettä. Nykyään kaikki on niin pirun aikataulutettua.

Eilen huomasin, että vaikka saisin olla hetken rauhassa paikallani, täytän joka hetken työllä tai puuhastelulla. Mua suorastaan ahdistaa ajatus siitä, että jonain viikonloppuna ei olisikaan suunnitelmaa, vaan istuisin kotona, kuuntelisin kellon tikitystä ja olisin vaan. Kaipaan sitä, mutta pelkään myös. En osaa rentoutua. Käytän kiirettä myös tekosyynä sille, etten ehdi elää elämääni. Kiire on todellinen, mutta se on valittu asiaintila, huolellisesti vaalittu konstruktio. On kai muodikasta tehdä itsensä tärkeäksi valittamalla, kuinka kauhea kiire on. Kenties olen joskus kadehtinut tuttavien tai ystävien hektistä elämää, ja alitajuisesti rakennellut itselleni ainakin yhtä monimutkaisen kuvion. Paljon iloa siitä onkin, kun kaljuunnun ja muistini takkuilee stressin vuoksi jo kolmikymppisenä.

Kun työviikosta selvitään, täytyisi siivota asunto. Kun kotia siivoaa, täytyy pestä pyykkiä. Täytyy pestä vessat, imuroida lattiat, vaihtaa lakanat, harjata koirat, leikata niiden kynnet. Sitten on vuorossa koulutehtävien teko, jonka jälkeen, jos aikaa jää, suunnitellaan tulevia häitä. Ja jos joskus saisin valmiiksi kaiken tämän, alkaisi siivoaminen alusta. Siivousprojekteihin saa myös hukutettua itsensä, jos vain haluaa: Siivoa vaatekaapit, pese mattoja, lipaston laatikot, käy läpi meikit, puhdista ja kiillota kengät ja tuikkukipot. Puistele verhot ja sohvatyynyt.

Tätä on jatkunut koko tammikuun. Pelkään, että jos pysähdyn, hajoan atomeiksi. Purskahdan itkuun (ei niin paha), enkä selviä siitä takaisin ruotuun riittävän nopeasti (paha). Riittävän nopeaksi toipumiseksi voitaisiin laskea mitä tahansa kahdesta tunnista kahteen päivään. Mutta ennustaminen on vaikea laji. Siksi jatkan rimpuilua oravanpyörässä.

Onhan tästä opiksikin; huomaan olevani suorittajaluonne. Pahempi ja kroonisempi kuin luulin. Odotan aina, että tulee rauhallisempi aika. Silti en salli sen tapahtua, vaan kerään ympärilleni hirveät kasat tekemistä. Miksi? Eikö normaalielämä riitä, vai eikö siitä saa riittävästi kiksejä? Ketä varten suoritan? Tulenko siten paremmaksi ihmiseksi? Haenko hyväksyntää? Kenen? Vai onko kyse siitä, että oloni on onneton, ja rakentelen sille oikeutusta väsyttämällä itseäni tolkuttomasti, ilman armoa. Ruoskin itseäni, koska jostain syystä en salli itselleni onnellisuutta, vaikka siihen olisi kaikki eväät.

Olenko onnellinen? Miksi odotan aina jotain toista vaihetta saapuvaksi? Tiedänkö edes, mitä onnellisuus on, tai tunnistaisinko sitä, jos se tökkäisi multa silmän puhki?

Hupsutuksia

Häät lähestyvät hurjaa kyytiä. Isot linjat ovat suht koht selvillä, mutta vielä on paljon pientä ja pienempää tehtävälistalla. Kukat ja kattaukset hoitunevat, mutta päänvaivaa tuottavat morsiamen hiushaaveet ja alkava kaljuuntuminen (stressi!), sekä päättämättömyys ja osaamattomuus meikkauksen saralla.

En ole toivoton meikkaaja, osaanpa tehdä hyvääkin jälkeä, mutta haluaisin hääpäivänä meikkiini jotain "pientä ekstraa". Olen hamstrannut ihonhoitotuotteita ja täydentänyt meikkivarastoja.

Testailen erilaisia rajaustapoja ja arvon voimakkaan smoky eyes-meikin ja luonnollisemman morsiusmeikin välillä. Yritän erilaisten apukeinojen avulla loihtia kasvoilleni juhlalookin, joka ei illan mittaan valahda poskilleni tai häivyty olemattomiin. Värisävyt ovat mielestäni nyt kohdallaan, haaveilemaani violettia silmämeikkiä ajatellen.

Sulhasen yksityisyyttä suojellaan ovelan naamioinnin avulla.

Sulkasatoa aiheuttaa tällä haavaa vain ripsiväri tai irtoripset. Kokeilin viikonloppuna irtoripsiä, ja kokemuksesta jäi paljon patoutunutta raivoa sekä ripsitukkoja keittiön pöydälle. Ripsitupsut kuulostavat hyvältä teorian tasolla, mutta ovat käytännön kokeilussa Saatanasta seuraavat. Totesin, että erinomaisen ripsivärin metsästys jatkukoon - valkoinen ripsiraivo ei sovi suunnittelemani häävalmistautumisen tunnelmaan.

Jaa miksikö en teetä kunnon kestoripsiä? Paitsi, että hääbudjetti on tiukka eikä salli tämäntyyppistä irrottelua, kyseessä on ensisijaisesti periaate:

Käsittääkseni toistaiseksi ei ole olemassa (tai ainakaan niitä ei monesta paikkaa ole saatavilla) synteettisiä kestoripsiä. En käytä turkiksia, joten polttavinkaan ulkonäköunelma ei salli mun kävellä alttarille turkiseläimen karvat ripsiini liimattuna. Olen ehkä imeytynyt materialistiseen häähumuun, mutta joku tolkku se on tässäkin touhussa.

There is a light that never goes out

Havahduin tenttiinlukiessa pohtimaan omaa asemaani sosiaalityötä opiskelevana, poliittisista aatteista ja tasa-arvosta kiinnostuneena yhteiskunnan jäsenenä. Tenttikirjassa Human Rights and Social work -towards rights-based practice Jim Ife kirjoittaa melko itsestäänselvän asian; Sosiaalityö ei ole koskaan poliittisesti neutraalia.

Melko tyypillisestä keskiluokkaisesta perheestä lähtevänä olen nähnyt paljon kokoomustyyppistä ajattelumallia ympärilläni. Tunnistan itsekin piirteitä siitä ajattelussani. Sosiaalityön poliittinen lataus on kuitenkin voimakkaan vasemmistolainen, joka korostaa yhteiskunnan ja valtion vastuuta ihmisten hyvinvoinnista. Sosiaalityö on sydämeltään ja ideologialtaan kollektivistista, vaikka julkisen sektorin vastuu voi tarkoittaa monta eri asiaa riippuen siitä, liikutaanko kylän, kaupungin, valtion vai kenties globaalilla tasolla. Ihmisoikeuksien ylläpitäminen, suojelu ja rakentaminen vaatii yhteisöllisyyttä ja yhteistä vastuuta.

Poliittiset kannat ovat ainakin Suomessa hyvin henkilökohtaisia asioita. Puoluekantaansa ei halua julistaa turuilla ja toreilla, ja politiikka ei ole pöytäkeskusteluaiheena suosittu (jos virvokkeina ei ole vettä väkevämpää). Jos kuitenkin on niin, että sosiaalityö on väistämättä poliittista, on minun poliittinen kantani avattu kaikelle kansalle pelkästään siksi, että opiskelen sosiaalityötä. Sosiaalityö on vasemmistolainen ammatti?

En usko, että poliittiset mielipiteeni ovat niistä kiinnostuneille vaikeaselkoisia muutenkaan, sillä liputan sosiaalisessa mediassa voimakkaasti tasa-arvoasioiden puolesta, kun käsillä on äänestyksiä tai uutiskynnyksen ylittäviä tapauksia. On kuitenkin jännä katsella maailmaa siitä näkökulmasta, että jotkut (suoraan politiikassa työskenteleviä lukuunottamatta) paljastavat ammatinvalinnallaan voimakkaasti poliittisen kantansa. Esimerkiksi opettajat voivat (ja osittain heidän täytyykin) pitää kantansa omana tietonaan, samoin monen muun ammattikunnan edustajat. Sosiaalityö on aika kokonaisvaltaista työtä, ja näyttää siltä, että siinä joutuu paljastamaan omista periaatteistaan yllättävän paljon.

Ei minulla ole tarvetta salata elämänkatsomustani tai ideologiaani, mutta toisaalta en ollut aiemmin ajatellut, kuinka ammatinvalinta on avoin portti henkilökohtaisiin arvoihini. Enkä siltä pohjalta ole varma, onko tämä poliittisen kannan julkisuus ns. hällä väliä - aivan sama vai kenties joskus taakaksi muodostuva ammatin välttämätön sivuvaikutus.

Happy New Year 2015

Ihanaa uutta vuotta 2015!

Tästä onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä kaikkien aikojen paras.

Onnellisia aikojahan tässä on eletty jo muutama vuosi, kun kaiken murinan, kitinän ja rimpuilun kautta ovat onnistuneet sellaiset projektit kuin yliopistosta valmistuminen, työpaikan saaminen (ja seuraavan työpaikan saaminen, ja seuraavan, ...ja vihdoin pysyvän työpaikan saaminen), kihlautuminen ja kohta kilisevät hääkellotkin. Ei voi valittaa, mutta tuulta purjeisiin tässä puhallellaan jo, uudet unelmat horisontissa kimmeltäen.

Totta puhuen, taas painetaan täyttä höyryä. Häävalmistelut ovat kesken, opinnot täydessä vauhdissa, työssä räpiköidään kohti orastavaa asiantuntijuutta. Olisi tietysti hauskaa, jos tästä onnellisesta vaiheesta jäisi muutamia muistikuviakin, mutta kiireessä tuppaa unohtumaan, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkanteko....

Vai miten se meni. Ei ainakaan noin, koska meikäläiselle tärkeintä on, että määränpäitä saavutetaan säännöllisin väliajoin. Inhoan päämäärätöntä haahuilua, vaikka kuinka ehtisin syleillä universumia downshiftaillessani. 

Suunnitelmista tekoihin - tai sitten ei

Kaikkea touhua suunnitellessa ja säveltäessä tulee huomattua, että suunnitelmat ovat eri asia kuin toteutus. Ei suuret sanat suuta halkaise, niin sanoakseni. Inhoan matkalla muuttuvia suunnitelmia, kun puhutaan, aikataulutetaan ja jauhetaan ko. aikatauluista viikkokausia, ja tiedän jo lähtökohtaisesti, että suunnitelma ei tule käymään toteen. Kun on aika tarttua härkää sarvista, luistetaan takavasemmalle ja todetaan, että eipä onnistunut tämäkään asia. 

Eipä onnistunut tälläkään kertaa. Tämä fakta ärsyttää, vaikka kyse on vain sekundäärisesti minua koskevista asioista. Olen kyllästynyt kuuntelemaan turhia puheita suunnitelmista, jotka eivät toteudu. Haaveet, jotka ihminen tietää mahdottomiksi, ovat eri asioita. Haluan tietää, mitä ihmiset toivovat, mitä haluavat, mistä haaveilevat. Mutta realististen asioiden kyseessäollen en halua kuulla epärealistisia haihatuksia asioista, jotka vaativat vain istumalihaksia.

Olen poikkeuksellisesti (?) suivaantunut. Ihmisillä on erilaisia tilanteita, mutta toista on vaikea ymmärtää silloin, kun itsellä on tuhat rautaa enemmän tulessa, ja yrittää silti selvitä kaikesta, koska mitään ei olisi varaa pudottaa. Toivoin myös, että saisin yhdellä osa-alueella pientä sparrausapua, mutta ko. sparrausapu luistelee käsistäni kuin märkä saippua.

Tästäpä juohtui mieleeni, että onko meininki entisestään amerikkalaistumassa? Puhutaanko ympärilläni entistä useammin vain jotain sanoaksemme, ilman aikomustakaan tehdä mitään puheen sisällön realisoimiseksi? Huomaan syyllistyneeni tähän syntiin muutaman kerran viime kuukausien aikana, ja vaikka se aina tuntuu ikävältä, tunnen kynnyksen madaltuneen omallakin kohdallani. Tikku toisen silmässä, norsu omassa. Vai kuinka se nyt oli. Tänään ei nämä aforismit irtoa alkuunkaan.

Marry Me, Baby!

Ajattelin, että kirjoittaisin hassunhauskan postauksen häävalmisteluista. Siitä, kuinka häistä on tehty valtava, rahaanielevä koneisto, jollei halua tyytyä menemään naimisiin kahden todistajan läsnäollessa ja ilman juhlamenoja.

En pysty. Kirjoitin ensimmäisen kappaleen, ja uuvahdin täysin. Häihin liittyy niin paljon turhaa ja materialistista, että sitä on vaikea käsittää. Kaikkien järkytykseksi en ehkä aiokaan julkaista blogissa tai facebookissa esimerkiksi animoitua countdown-laskuria, joka hempeästi tikittäisi ja ilmaisisi kaikille keskustelukumppaneilleni, kuinka monta päivää häihin vielä onkaan...

Kaikki maksaa. Tämä oli toki tiedossa, mutta omakohtainen seilaaminen kaikessa turhanaikaisessa häämarkkinahattarassa on valaissut tilannetta entisestään. Häitään valmistelevia myös ohjataan voimakkaasti tiettyyn muottiin, koska ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että häiden täytyy olla valkoiset, höttöiset ja ällömakeat. Vaihtoehtoja on kyllä runsaasti, mutta lopputulos tunnelmaltaan samanlainen.

Haaveilin värillisestä hääpuvusta, mutta jouduin pian huomaamaan, että vaihtoehdot ovat joko halpoja teini-iltapukuja tai muuten mauttomia, jäykkiä, materiaaliltaan ja tyyliltään. Hääpuvun mallisia, laadukkaista kankaista valmistettuja pukuja ei ole saatavilla kovin helposti. Ja pitsi! Pitsi on varattu valkoisiin morsiuspukuihin, pitsisiä yläosia tai helmoja ei muissa väreissä morsiamelle ollut tarjolla. Halusin ehdottomasti, että pukuni olisi jollain tavalla romanttinen, joten pitsi kuului suunnitelmiini, eikä mikään määrä tylliä, hyttysverkkoa, organzaa ja taftia voinut korvata sitä. 

Arvannette; päädyin kaiken purnauksen ja hampaidenkiristyksen jälkeen valkoiseen mekkoon. Onneksi sentään löysin itselleni sopivan mallin, ja siinä on tyyliini sopivaa pientä säpinää, toivomani romanttisen pitsiyläosan lisäksi. Kas niin, meikäläinenkin saatiin markkinavoimain hampaisiin, kun imeydyin pikkuhiljaa anarkistisista aatoksistani kohti mainstream-häitä, joita alitajuisesti ehkä olen halunnut kymmenvuotiaasta.

Puvun olisi myös voinut teettää -ah, ja taas uuvun. Morsiusmaailma pyörii aivan omissa sfääreissään. Nopeasti oppii, että hääpukuliikkeissä ei saa kuvata, kengät jätetään liikkeen eteiseen, ja joissain liikkeissä pukuja saa hipelöidä vain hanskat kädessä. Hitaammin hahmottaa sitä, kuinka paljon vaihtoehtoja on. Ja kuinka paljon häiden järjestelyssä on työtä. 

Kun pelkkä morsiuspuvun metsästys on niin läkähdyttävää hommaa, ette edes halua, että aloitan aiheista teemaväri, kutsujen teettäminen vs. askartelu, hääpaikan valinta ja erilaisten paikkojen vertailu hintojen koostuessa täysin erilaisista osasista, koristeluista, hääkukista, kampauksesta, autosta, bändistä, lahjalistoista, kengistä, sormuksista jotka nekin voi ostaa tai teettää miljoonasta eri tyylistä, joista kuitenkin kaikissa on sama idea - rinkula sormeen ja menoksi.

Toivon monellakin tasolla, että nämä ovat (ensimmäiset ja) viimeiset häät, jotka itselleni järjestän.