lauantai 4. toukokuuta 2013

Apartment issues

Kevättä rinnassa ja toiveita ilmassa; etsimme uutta asuntoa koko neljän hengen vahvuudella. Oikotieltä löytyikin erittäin mieluisalta vaikuttava kolmio ihanteelliselta sijainnilta. Vuokranantajillakin on erilaisia toiveita vuokralaistensa suhteen. Meidän pieni perheemme on aina suoriutunut vuokralaisen velvoitteistaan moitteitta, mutta toivomme nyt kiihkeästi, että tähtäimessä oleva asunto osoittautuisi näytössäkin yhtä lupaavaksi kuin kuvien ja vuokranantajan mainospuheen perusteella vaikuttaa.

Olen erityisen sähinöissäni asunnon sijainnista; se on suosikkiasuinaluettani koko Helsingissä. Tuntuisi uskomattomalta muuttaa sinne, kun olin jo vaipumassa epätoivoon ja luulin, että joudun kenties muuttamaan Espoon epätoivoisimpaan kolkkaan (joka jääköön tässä yhteydessä nimeämättä). Toivomme myös, että koirulaisemme eivät muodostaisi vuokrasopimuksen solmimisen kannalta ongelmaa; toiset eivät halua vuokrata asuntoaan koiranomistajille. Ymmärrän tämän tietyin perustein; suuret koirat voivat vaurioittaa asuntoa pahastikin, jos niiden tarpeista ei huolehdita riittävästi. Pienetkin koirat voivat aiheuttaa meteliä kokonaisessa rapussa, jos ne jätetään liian pitkiksi ajoiksi tai liian vähän aktivoinnin jälkeen yksin. Jos ja jos. Onneksi voin puhtain omintunnoin sanoa, että meidän tinteistä ei ole tullut valituksia - koskaan. Enkä myöskään ole itse kuullut niiden pitävän minkäänlaista mekkalaa suljettujen ovien takana. Siispä sormet ja varpaat ristissä...

Kaunistautumista urakkahommina

No nyt on melko perinaisellinen (pirunaisellinen?) olo.

Työviikkoni ohessa olen onnistunut viettämään muutamankin ihanaisen iltapäivän kaupungilla. Eilen tapasin ystävää, kiitos M, kävimme syömässä ja shoppailemassa. Löysin viimeinkin etsimäni laadukkaat kesä/kevätjuhlakengät. Aleksi 13:n mallikappalemyynti suosi, ja Gaborin puupohjaiset remmisandaalit tarttuivat mukaan hyvään hintaan.


Tuntui hyvältä kierrellä kaupungilla kun aurinko paistoi ja kevät näyttäytyy vihdoinkin koko kauneudessaan. Jos pientä viilausta vielä kärsii toivoa, niin saisiko vielä koivut hiirenkorville?

Tämän päivän aurinkoinen ilma lämmitti jälleen mieltä, mutta mukaan mahtui kokemus, jonka etukäteen ajattelin lisäävän naisellisuuttani tai ainakin auttavan ..krhm, naiseuteni käsittelyssä. Ostin jo kuukausia aiemmin siskoni kanssa GroupOnin diilin - sokerointi (brasilialainen ja kainalot) vain 35 €! Diili oli edullinen, enkä ole koskaan käynyt sokeroinnissa, vaikka olen siitä pitkään haaveillut, alituisesta sheivaamisesta päästäkseni.
Tänään marssin toimenpiteeseen. Putiikki sijaitsee Kalliossa ja heti sisään astuessani ajattelin, että olen tehnyt isohkon virheen. Liike oli vanha kampaamotila, sottainen, pölyinen, eikä myynnissä ollut ammattilaistuotteiden armeijaa, kuten useimmissa oikeissa kosmetologiliikkeissä. "Kosmetologi" oli vahvasti tatuoitu (korvanlehdetkin), hieman epäsiistin oloinen nuori nainen, ja minut ohjattiin peremmälle toimenpidehuoneeseen. Osasin odottaa kipua ja nipistelyä, mutta jo sokerimassan levittäminen iholle sattui enemmän kuin kuvittelin. Repäisyvaihe sattui hirvittävästi. Vertailun vuoksi, minua on tatuoitu kahdesti, eikä tatuoinnin värityskään tuottanut näin järkyttävää kipua. Kymmenen minuutin retuuttamisen jälkeen kasvoiltani VALUI tuskanhiki, eikä kokonaisesta brasilialaisesta voinut haaveillakaan. Kainalot sokeroitiin ja bikinirajat siistittiin, mutta loput hoidan vanhalla konstilla. Jälkeenpäin ajatellen olen melko varma, ettei tuo "kosmetologi" piitannut vähääkään karvankasvusuunnista tai oikeaoppisesta sokeroinnista. Voi olla, että rohkaistun joskus kokeilemaan toimenpidettä uudestaan, mutta tulen kiinnittämään erityistä huomiota paikan ja kosmetologin valintaan, enkä toiste pihtaile rahasta - maksoin vain 35 €, mutta palvelu oli sen mukaista. Huomasin myös kotiin päästyäni, että työn jälki kainaloissani on varsin epäsiisti (intiimialuettani en ole näin läheisesti vielä tarkastellut). Iho on kärsinyt ja siitä on tihkunut verta, ja yksittäisiä, katkenneita karvoja pilkottaa sieltä täältä.
Jatkossa muistisäännöksi kelvannee seuraava: Aina, kun joku työskentelee jalkovälissäsi, tuo henkilö on syytä valita huolellisesti.

Viikko aikaa, mutta nyt on jo hyvä aika tehdä jalkahoito ja pedikyyri. On aika valita kynsilakka, joka saa pilkistää Gaboreistani ensi viikonlopun hääjuhlissa. Ja pitäisihän sen lakan sopia värikkääseen mekkooni... Olisiko näistä mihinkään?


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Signed, sealed, delivered....

Hienoa suomalaiset!

Kyllä saa olla ylpeä, että vihdoinkin otetaan askelia tasa-arvoisemman Suomen puolesta. Onpa tätä odotettukin! On myös mahtavaa olla edes nimensä verran mukana kyseisessä kampanjassa, mukana muuttamassa lainsäädäntöä ihmisystävällisempään ja syrjinnänvastaiseen suuntaan. Tahdon 2013 -kampanja on huikea menestys jo alkumetreillään. Se on hyvin rakennettu kampanja, täyttä asiaa. Loistavaa, että perisuomalaisen nurkissavalittamisen sijasta on ryhdytty toimimaan. Kiitän ja kumarran kansalaisaloitteen alullepanijoita. Kansalaisaloitetta oli mahdollista kannattaa 19.3.13 alkaen, eli aloite on ollut auki 15 tuntia. Siinä on jo nyt reilusti yli 50 000 nimeä, mikä on alaraja lakiehdotuksen/muutoksen käsittelyynsaamiseksi. Itse asiassa nimiä on jo melkein 60 000.

On noloa, että Suomi pitää itseään hyvinvointivaltiona ja edelläkävijänä, mutta on Pohjoismaista viimeinen, jossa avioliittoa ei saa solmia kenen kanssa haluaa. Myös Kanadassa ja osassa Yhdysvaltain osavaltioita samansukupuolisten avioliitto on sallittu, kuten myös Espanjassa ja Portugalissa, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on ihmisoikeuskysymys. On kapeakatseista ja itsekeskeistä väittää, ettei se ole. Avioliiton puute ei varmaankaan tapa ketään, mutta näin räikeä erottelu lain silmissä on omiaan muokkaamaan ihmisten asenteita. Vaikka avioliitto ja rekisteröity parisuhde sisältäisivätkin samat oikeudet (esimerkiksi sukunimiasia, adoptio jne), olisi erottelevaa ja epätasa-arvoista sekä pikkumielistä kieltää toisilta avioliiton suoma, yhteiskunnan laajasti hyväksymä instituutio ja väittää, että rekisteröity parisuhde tai mikä tahansa muu nimike voisi ajaa saman asian.

On törkeää, ettei kaksi vapaata, aikuista ihmistä saa solmia avioliittoa vain siksi, että sattuvat olemaan keskenään samaa sukupuolta. Aiheesta on käyty niin käsittämättömällä logiikalla maustettuja keskusteluja, että heikoimpia ja vähän vahvempiakin hirvittää. En edes viitsi tässä yhteydessä lähteä kaivelemaan näitä Jumalan luomat (ihmiset tai lait)- tai avioliiton tarkoitus on suvun jatkaminen -tyyppisiä "argumentteja". Olen kuitenkin saanut ns. rautaisannoksen ja ahdistavan selvän käsityksen siitä, että osa suomalaisista on takapajuisia heinähattuja, joille ihmisarvo, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat kaukaisia asioita, koska he itse elävät enemmän tai vähemmän onnellista elämää normikansalaisina, joille tie on raivattu sileäksi kuin persikan nukkaiset posket. Toivon vain, että nämäkin saisivat joskus kokea, miltä tuntuu, kun enemmistön suoja rakoilee ja joutuukin turvautumaan omaan itseen tai vertaisiinsa voidakseen elää omannäköistään elämää. On avartavaa joutua epäilemään tai kyseenalaistamaan omaa kelpaamistaan, omaa agendaansa ja (ihmis)arvoaan, kun itse huomaa olevansa erilainen, keskiarvosta poikkeava yksilö.

Onneksi näyttää siltä, että äänioikeutettujen aikuisten maailmassa on sympatiaa, oikeudentuntoa ja tasa-arvolle kannatusta. Tasa-arvon vaatiminen ja toivominen ei ole sinisilmäistä haihattelua, vaikka lienee tosiasia, että ihmiset tulevat aina arvottamaan toisiaan joillakin kriteereillä. Nämä kriteerit eivät kuitenkaan saisi olla syntymässä annettuja asioita, kuten ihonväri, sukupuoli, kansalaisuus tai seksuaalinen suuntautuminen. Vaikka täydellinen tasa-arvo olisikin utopia, siihen tulisi silti kaikin keinoin pyrkiä.

Siispä: Tahdon 2013!

torstai 14. maaliskuuta 2013

Pikku Naisia

Soundtrack: Stella - Totuuden Henki

Naiset ovat ystäviä.
Naiset ovat siskoja, äitejä ja tätejä.
Tuuliviirejä.
Huolehtijoita ja terapeutteja, eivätkä vain ammatin puolesta.
Naiset ovat selkäänpuukottajia.
Seläntakanapuhujia.
Vahvoja.
Rasittavia.
Kieroilevia.
Helliä.
Hymyileviä.
Naiset ovat pehmeitä ja suloisia.

Ihmisyys on niin moniulotteista, että on vaikea käsittää kaikkien näiden ominaisuuksien löytyvän omasta itsestä. Haluamme kantaa mukanamme ihanteilla kuorrutettua kuvaa itsestämme reiluuden perikuvina, parhaina ystävinä, siskohengen ylläpitäjinä ja tasa-arvoaatteen edelläkävijöinä. Syntimme ja pienet heikkoutemme lakaistaan tilanteen tullen mieluusti maton alle. Omasta ja samanhenkisten sisarten toimesta.

Kun seesteistä porvariselämäämme sohitaan riittävästi, meistä kuoriutuu kostonhimoisia syöjättäriä. Loukkaannumme helposti vereslihalle, ja vaikka ensin vetäydymme parantelemaan haavoja poteroihimme, alkaa pieni sisäinen Pahatar nostaa päätään.

Savu nousee korvista, sieraimet syöksevät tulta, kun materiaalia kerätään ja se lopulta syljetään pilkkakirveen niskaan. Taistelu omasta reviiristä ei ole reilua, eikä mikään ole enää pyhää. Ystävyys, luottamus ja arvostus rikkoutuvat pieniksi sirusiksi, kun juorujen pitkät lonkerot vapautetaan tekemään sitä, mitä ne parhaiten osaavat.

Useimmiten naiseudestaan saa olla ylpeä. Voi kaikella ymmärryksellään iloita siitä, että on syntynyt myötätuntoiseksi ihmiseksi, ja kasvanut ystävien ja rakkaiden keskellä. Joinain päivinä tunnen kuitenkin vastustamatonta halua luoda nahkani kaikesta pahasta, mihin tiedän olevani kykenevä. On helppoa unohtaa, että kolikolla on kaksi puolta. Valitsemalla yhden hylkään väistämättä toisen.

Kieriskelen rakkaudessa, suojeluhalussa, ystävyydessä, kostossa, juoruilussa ja hävyttömän likapyykin pesuvedessä niin, että koko asetelma kuvottaa itseänikin. Silti jaksan hämmästellä, miten monia erilaisia tunteita ja hämmennyksiä aina vain tulee eteen. Toisina päivinä sitä luulee, että on itkenyt ja nauranut riittävästi yhdelle elämälle, eikä mikään enää jaksa yllättää. Ja heti seuraavana päivänä huomaan hämmästyväni ja ilahtuvani syvästi asioista, jotka jälkikäteen ajatellen tuntuvat vain loogisilta käännöksiltä universumin suuressa suunnitelmassa, mutta joita pieni ihminen ei ole osannut ennustaa.

"Mikään ei ole sitä miltä näyttää". Luulisi, että kaikkien kirjojen, elokuvien ja muiden tajuntaa laajentavien tarinoiden jälkeen ei olisi yllätys, että naamioiden takaa paljastuu vaikka ja mitä, hyvässä ja huonossa. Silti fraasi saa täyden merkityksensä vasta kun omalle kohdalle jysähtää tilanne, josta ei päästä vilauttelemalla vain kaunista kantta.
Pitäisikö tästä ihmisyytensä sekamelskasta ahdistua, vai voiko sen kanssa oppia elämään, voiko sen hyväksyä?

perjantai 11. tammikuuta 2013

Ka-POW

Teemabiisi: PMMP: Rakkaalleni

Joulun aika vilahtaa aina niin nopeasti, ettei sitä ehdi muuttaa tekstiksi. Jälleen on takana leppoisa joulu perheen kanssa ja herkkukaukaloiden äärellä. Mukana menossa olivat minun ja puolisoni lisäksi äitini miehineen, siskoni, isovanhemmat ja äidin täti, velipuoli ja tämän tyttöystävä. Tässä joulussa oli erityispiirteensä: Läsnä ei ollut enää alaikäisiä, kun velikin täytti viimein nuo maagiset kahdeksantoista vuotta. Tästä joulusta mieleen jää aito tunnelma ja erityinen lämminhenkisyys: Ihmiset todella arvostivat aikaansa yhdessä läheisten kanssa.

Saimme kivasti joulukortteja ystäviltä...
Vuotta vaihdettiin kotosalla koirain kanssa, jotta kenellekään ei pääsisi syntymään traumoja ilotulitteiden äänistä. Rauhallista ja mukavaa, sekä ehkä pieni protesti pakkojuhlintaa vastaan. Jos ihmiset haluavat vaihtaa vuotta umpihumalassa lumihangessa, se heille suotakoon. Ilotulitteet ja niiden yksinkertaiset räjäyttelijät sen sijaan saavat täältä täyslaidallisen: Räjäyttelevät rahansa ilmaan kalliilla tulitteilla, säikäyttäen tällä toiminnallaan kaiken elollisen puoleksi vuorokaudeksi täyteen paniikkiin. Eikä tämä ilonpito todellakaan rajoitu sille sallittuun aikaan, vaan paukuttelu alkaa hyvissäajoin ennen sallittua ja päättyy kokonaan vasta puolentoista viikon jälkeen. Sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi asiaa oravien, lintujen, kissojen, koirien ja muiden "yhteiseläjien" kannalta, en olisi enää kuunaan voinut räjäyttää yhtään rakettia. Lisäksi asiassa on rumuusaspekti: Rakettielämys ei voi korvata sitä vitutuksen määrää, mikä seuraa tammikuun roskissakahlaamisesta. Mustuneita, taivaaltapudonneita ja ainakin osin hajoamattomia räjähteitä löytyy kaikilta nurmikentiltä, pusikoista ja pihoilta vielä juhannuksenakin.

Vuoden pimein aika on nyt kuitenkin selätetty, ja pikkuhiljaa odotellaan kevättä. Luvassa on vaikka mitä ja mukavaa, joten onni on vain olla ja yrittää parhaansa mukaan oppia töissä ja töiden ulkopuolella. Haistelen, että työrintamalla koittavat vielä haastavat ajat, mutta tätähän olen odottanut, tilaisuutta näyttää taistelijan luontoa, realisoida potentiaalini. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä juuri nyt tapahtuu. Huomaan, että asenteeni on alkanut kehittyä, enkä enää voisi kuvitella palaavani sinne mistä tulin ja siihen, kuinka paha olo minulla on ollut. Muistan sen tunteen, mutten enää voi nähdä suostuvani siihen. Vaikka syyt ovatkin tiedossani, mietin silti, miten ikinä jaksoin kaikki ne vuodet. Annan itselleni pisteitä pitkäpinnaisuudesta ja kärsivällisyydestä, mutta toisaalta ruoskin itseäni saamattomuudesta ja kärsimykseen alistumisesta. Opettavaista se kaikki on ollut, ja se on parasta, mitä voin aiheesta sanoa.

Viikonloppu, ihanata. Tänään heitän huoleni, ja kerään niistä tärkeimmät taas mukaani maanantaina, jos sen tarpeelliseksi katson.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Ensimmäinen adventti



On olemassa paljon sellaista kauneutta, mihin ei ole aikaa keskittyä maallisen mammonan ohjailemassa maailmassa. Sietokykyni tätä kauneutta tiedostamattomia ihmisiä kohtaan on merkittävästi alenemassa.

Olen iloinen viime viikonloppuna siskoni kanssa käymästäni keskustelusta. Puhuimme siitä, mikä on musiikin perimmäinen tarkoitus, mitä artisti tekee, mikä on esiintymisen motivaatio. Artistin tarkoitus on kertoa tarinoita, välittää tunteita ja luoda tunnelmia. Esiintymisessä ei ole kyse tekniikasta, vaan tarkoituksesta. Tekniikan ja harjoittelun tarkoituksena on oppia kaivamaan itsestään niitä pyhimpiä, herkimpiä tunteita ja käyttämään niitä niin, että muutkin voivat niihin samastua. Olen onnekkaassa asemassa, kun olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa tälle pohdinnalle on ollut sijaa.

Tekisi jokaiselle oikein hyvää kaivaa toisinaan niitä henkisyytensä lukittuja lippaita ja havaita jollakin tapaa kaikki ne todellisuudet, jotka maailmassa yhdistyvät ja joihin ihmisellä on ainakin osittainen pääsy. Maailma ei ole mustavalkoinen. Ymmärryksellä on monia tasoja. Toiset meistä osaavat yhdistää näitä tasoja luovilla tavoilla ja saavat kokonaisvaltaisemman elämänkokemuksen ja -näkemyksen, toisten osaamatta ylistä ja alista maailmaansa edes kaivata. Jotkut jopa kieltäytyvät uskomasta mitään, mitä eivät näe. Tämä on surullisista surullisinta.

Uskon, että perheessäni on jotain ainutlaatuista tässä suhteessa. Meillä tunteita on aina kunnioitettu, arvostettu, juhlistettu. Meillä on takuulla käyty samat taistelut kuin suurimmassa osassa perheitä, mutta juhlahetkiä on aina osattu arvostaa ja niiden kohdalla on pysähdytty.

En jaksa innostua pinnallisuudesta ja "käytännön arkijärjestä" kuten ennen. Haluan mieluummin pysyttäytyä tunnemaailmassa, jonkinlaisen puhtauden tavoittelussa. Haluan nähdä kauneutta ja luoda sitä. Haluan maailman muuttuvan.

Onnekseni lähipiirissäni on muutama ihana perheeni lisäksi, jotka ymmärtävät mitä tällä tavoittelen. Kun aina en itsekään sitä ymmärrä... On osattava avautua aina kun mahdollista. On purkauduttava kuorestaan ja annettava oman energian vaikuttaa ja järjestää maailmaa sellaiseksi kuin sen haluamme. On peräänkuulutettava aitoutta, rehellisyyttä ja rakkautta, kaikkia sopivassa suhteessa.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Viikonloppu ja ensilumi




Kylläpä väsyttää. Viikonloppu on taas koittanut, ja tuntuu lohdulliselta tietää, ettei huomenna kutsu toimisto, vaan kotona saa nyhjätä niin paljon kuin sielu sietää.
Viikko oli raskas, ja työt vaativat veronsa. Melkein kolme kuukautta uutta työtä on jo takana. Huomasin ensimmäistä kertaa viime viikon lopulla, että jonkinlaista ammattiosaamista alkaa jo kerääntyä. Työkaverit ja esimies intoutuivat sanomaan, että olen päässyt todella hyvin töihini kiinni ja pärjään hyvin. Itse näen tilanteen niin, että sen alun ison kysymysmerkin jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää kenestä milloinkin puhutaan, enkä enää ole NIIN kiinni kaikkien kollegoitteni hihoissa kuin alussa.

Varsinaiseen ammattitaitoon on vielä matkaa, mutta on palkitsevaa huomata, että pieniä asioita on jo tarttunut plakkariin, ja ennen kaikkea kasvuni on henkistä sorttia. Työntekijän identiteettini muokkautuu koko ajan, mutta ensimmäistä kertaa huomasin edistysaskeleen selvästi. Olen tuhlannut oletettua potentiaaliani niin monta vuotta. Pelkäsin, että kenties siinä on kaikki mitä osaan. Kenties minun oli tarkoitus jäädä vanhaan työhöni ja tyytyä haaveilemaan siitä, että jonain päivänä voisin kutsua itseäni jonkin alan ammattilaiseksi. Tuntuu huikean helpottavalta huomata vihdoin, että olin haaveineni sittenkin oikeassa.

Odotin viikonlopun alkamista, jotta pääsisin viimein siivoamaan asuntoamme. Näyttää kuitenkin siltä, etten jaksa tänään liikauttaa eväänikään. Ei kai heti tarvitsekaan kaikkea tehdä. Puoliso kyläilee maakunnissa viikonlopun, joten siivousaikataulut on järjesteltävä ainoastaan karvakuonojen ulkoilureissujen mukaan.
Alma ja Hansu, pienet mukavuudenhaluiset ystäväiseni.
Ai juu, viime yönä satoi ensilumi. Ei sitä paljon ole, mutta sai aikaan iloista mieltä ja joulun odotustakin. Pimein syksy lienee ohitse.

Nostalginen vanha biisi, jonka muistan vuosien takaa - se tuntuu jotenkin liittyvän talviseen vuodenaikaan ja jäiseen maahan, vaikkei siitä millään tavalla kerro. Teini-ikäisenä tämä oli loistava biisi, ja kyllä sitä vieläkin mielellään kuuntelee. Maisema tätä kuunnellessa, mielessäni, on pimeä talvi-ilta. Hengitys höyryää kun kurkotan huoneeni ikkunasta ulos. Mietin, tuleeko minusta koskaan aikuista ymmärtämään tarkemmin laulun sanoja.

Translation: It's been a tough week. I'm so glad I got the opportunity to work here, it's lifted my spirits and made me feel like I might actually be worth a decent job without te constant humiliation... Today is my day off and I'm not going to move a muscle. Cleaning up can wait, so can everything else.
The song is an oldie from the late 90's and for some reason it brings me memories of frosty winters, dreaming on my window sill at home. Oh, good times.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!
Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

maanantai 1. lokakuuta 2012

Ihana, ihanampi, Elsa

Ihanainen kissamme Elsa on saavuttanut korkeahkon 17,5 vuoden iän.
Elsa on ihana kisu. Koko elämänsä se on nauttinut hyvästä ruuasta sekä ulkoilusta, ajoittaisesta hiirestyksestäkin. Elsa on viisas, kiltti ja hyväntahtoinen. Se on myös aina ollut leikkisä ja seurankipeä.
Valitettavasti Elsa on sairastunut. Sillä on munuaisten vajaatoiminta, eikä lääkitys ole tehonnut toivotulla tavalla. Muutamassa viikossa sen kunto on heikentynyt niin, että kissan liikkeet ovat hitaita ja epävarmoja, Elsa ei enää syö, ja näyttää vain odottavan...
Kävimme siippani sekä koirasten kanssa eilen jättämässä Elsalle jäähyväiset äitini luona. Se kehräsi, kun silitimme.
Huomenna Elsan on aika siirtyä kisujen taivaaseen. Päätös on raskas, sillä Elsa on perheenjäsen. Se on ollut sitä yli puolet eliniästäni. On vaikea suhtautua siihen, että rakkaan lemmikkinsä joutuu nukuttamaan. Täytyy vain muistaa, että se on tuolle ihanalle kissavanhukselle viimeinen, rakkaudellinen teko. Meidän tunteemme ovat toissijaisia, tärkeintä on se, että Elsa saa arvokkaan lopun arvokkaalle elämälleen.

Elsa Amanda, 8.6.1995 - 2.10.2012
Toivon, että Elsa tietää, kuinka paljon sitä on rakastettu, ja kuinka toivomme, että ratkaisu on hänen parhaakseen.

Rest in peace, kaunis, rakas kisunen. Muistamme sinut.

Heureka!

 
Vaatii näköjään jonkinlaisia elämänhallinnan aakkosia olla pillastumatta pienessä vastatuulessa. Alan kai vihdoinkin päästä käsiksi niihin työkaluihin, joita jokainen meistä kantaa mukanaan, mutta joihin vain osalla meistä on riittävästi aikaa perehtyä.

On kivinen tie opetella uuteen työhön, on opettavaista nöyrtyä kyselemään, kuuntelemaan, imemään itseensä oppia viisaammiltaan. Nyt jo täydet kaksi kuukautta uutta uraputkea takana, ja toivottavasti tällä viikolla onnistun säilyttämään zeniläisen tyyneyteni: vain siten olen tehokas ja pystyn työskentelemään tarvittavalla teholla.
Alan ymmärtää, että menneiden vatvominen ja ongelmiin keskittyminen vie huiman paljon kapasiteettia. Aivot ovat kuin mikä tahansa muu tallennusväline: Käytössä on rajallinen määrä informaatiota, ja infotulvaa kannattaa säädellä tarpeen ja tarkoituksen mukaan.

Olen jo törmännyt tilanteisiin, joissa ensireaktio on täydellinen paniikki ja siitä johtuva hermostuminen. Viime päivien paineessa olen kuitenkin alkanut huomata, että asioiden välttely, hermostuminen ja tilanteesta peruuttaminen eivät ratkaise itse ongelmia, eivätkä myöskään opeta mitään. Olen onnistunut löytämään nöyrän asenteen työhön. Nyt menen ongelmia kohti pragmaattisemmin kuin ennen. Kaikki selviää, kun ottaa selvää. Jostain pienestä kohti jotain suurempaa, ja kas: Problem solved!



No, onpas tylsää. Päänsisäisten työkalujeni käyttöjärjestelmän päivitys lienee kiinnostavaa vain itselleni. But what are diaries for...



Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...