Winds of Change

 Hupsista.

On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä.

Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten vuosien varrella ollut oleellista.

Hölmöä; Blogin keskeisin idea ja mielenkiintoisin sisältö rakentuu siitä, että jonkun elämää ja ajatuksia pääsee seuraamaan suhteellisen reaaliaikaisesti ja niiden ajatusten ja oivallusten rakentumista näkyy viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tässäkin blogissa aikajanalla on ollut oleellista se, että olen kypsynyt menevästä kaupunkilaistytöstä äidiksi, ja sitten sukeltanut toisen lapsen toivossa turhien haaveiden laaksoon, pitkän kaavan mukaan. Ja töks. End of story?

Aikahyppy kahden vuoden takaa tähän päivään ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta edes omissa korvissani, vaikka kyse on omasta elämästäni. Silti, koska viimeisin käsitelty aihepiiri on ollut niin raskas, koen tarpeelliseksi täydentää tarinaa, joka tuolloin jäi kesken.

Tärkeimpänä asiana täytyy mainita, että kolmen kuukauden hoitotauon jälkeen, joulukuussa 2018, sain aivan yllätyksekseni positiivisen raskaustestin. Olimme uutenavuonna menossa ivf-hoitoihin ja valmistava lääkitys oli juuri aloitettu. Kun yksien kuukautisten piti vielä tulla ennen seuraavaa vaihetta... Niitä ei tullutkaan. Luulin, että lääkitys on sotkenut kiertoni, ja tämäkin vastamäki pitäisi vielä selvittää, tehdä uudet aikataulut hoidoille ja lykätä taas jokusen kierron verran ivf:ää....

Ihmeitä tapahtuu kun todella päästää irti ja luopuu toivosta. Sitä ei voi huijata. Vasta pohjakosketuksen kautta asiat loksahtivat kohdalleen.

Siitä testistä alkoi melko uskomaton mielen (ja ruumiin) vuoristorata, joka onneksemme ja siunaukseksemme johti terveen pienen voittajapojan syntymään elokuussa 2019. Raskaus ei ollut helppo eikä kivuton, mutta synnytys oli valtavan korjaava ja eheyttävä kokemus esikoisen maailmaantuloon verrattuna.

Nyt veljessettimme on täydellinen ja ihana. Olen mittaamattoman kiitollinen ja onnellinen lapsistani, enkä haaveile enää perheenlisäyksestä. Alan olla siihen hommaan hieman iäkäs, ja toivoisin seuraavassa elämänvaiheessa pystyväni keskittymään omaan terveyteeni ja sen kohentamiseen, perheen eteenpäinviemiseen, uraan ja tasapainoiseen elämään. Tuntuu mahtavalta, kun niskassa ei enää roiku epäusko, toivottomuus ja epävarmuus.

Maailmassa on jälleen sijaa uusille unelmille. Tämä kappale soi paljon raskausaikanani, kun ajattelin pientä syntyvää lasta, joka oli ja on niin valtava aarre meille kaikille perheenjäsenille. Se soitettiin myös hänen ristiäisissään.

A Jar of Hearts

Jotenkin pirstoutunut olo.

Olen huolissani oikeastaan vain siitä, että se ei tunnu väistyvän kuten hetkittäiset melankolian päivät tai tunnit. Väsymys on mennyt ytimiin, eikä yöuni paranna.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat tainneet olla liikaa psyykelleni. Pysyn kasassa ja hoidan velvoitteeni, mutta sisäisesti olen muusina ja sirpaleina yhtä aikaa.

Aiemmin itkin, enää en. Siitäkin olen hieman huolissani, koska tunnetila ei suinkaan ole keventynyt, mutta nyt patoan kaiken piiloon. Liian kipeää käsitellä, joten laitan sen pois. Ja pelkään, että kontrollini pettää - että sillä hetkellä kun unohdan kaiken hetkeksi, koko massa ryöpsähtää tuhantena tulikivenä ulos suustani, korvistani, silmistäni.

Taisteluun en jaksa tätä vastaan käydä, mutta periksikään ei voisi antaa. Lillun välitilassa ja eltaannun.

Edit:

Luulin, että 2017 oli paska vuosi mulle henkilökohtaisesti. Vähänpä tiesin.

Tänä vuonna on tapahtunut paljon ihaniakin asioita ja varsinkin kesällä toteutui moni upea juttu, joista hädin tuskin uskalsin unelmoida: Siskoni meni naimisiin upean miehen kanssa ja sain siten parhaista parhaimman lainaveljen. Pääsin reissaamaan ystävän kanssa valloittavaan Lontooseen ja kuulin Alanis Morissetten konsertin. Työsopimukseni vakinaistettiin.

Vuoden aikana lapseni on kasvanut paljon ja kehittynyt valloittavaksi ja ihanaksi pieneksi ihmiseksi, jota rakastan yli kaiken, ja joka on hullaannuttanut monta muutakin lähipiirissämme.

Silti sisimmällä ja henkilökohtaisimmalla tasolla olen loppuunrutistettu. Enkö vain osaa tai suostu olemaan mistään kiitollinen?

Kiitokset ystävä ihmeellinen

Tarina tulee pahasti myöhässä, mutta asia on itselleni niin tärkeä, etten voi jättää sitä kirjoittamatta. Pienen koiran elämä tuskin kiinnostaa perheeni lisäksi ketään, mutta tulkoon hänen stoorinsa silti kerrotuksi.

Onnekseni Jarkko Martikainen luotettuine miehineen on juuri julkaissut kappaleen, joka auttaa osaltaan sanoittamaan tuntemuksiani. Istun pitkään sanatonna, lauseitani punniten, koska nyt liikutaan alueella, josta ei kyyneleittä selvitä alkua pidemmälle. En haluaisi kirjoittaa mitään sekavaa tai ankeaa, mutta tunteen tarkka sanoittaminen on yllättävän haastavaa.

Hansu tuli elämääni sattuman suosiollisella avustuksella. Tiedustelin pentukoiraa virallisen ilmoituksen kautta, mutta kuulin että pennut olivat jo löytäneet kotinsa. Kasvattaja oli kuitenkin jo päättänyt, että emokoira, vajaa kaksivuotias hyväkuntoinen ja kaunis Hani, Hansu, täytyisi sijoittaa toiseen kotiin, sillä siitä ei hännän murtuman vuoksi ollut enää näyttelykoiraksi, eikä perheeseen sopinut enempää lemmikkejä.

Kävimme katsomassa Hansua, ja taisimme molemmat ujostella hitusen. Päätin antaa hänelle kodin, ja Hanin omistaja luotti koiran hoiviini. Hansu oli jo "valmis", sisäsiisti ja aikuinen. Se osasi kulkea remmissä, vaikka tuntuikin ottavan aina kierroksia toisia koiria tavatessa. Pienen koiran nouto oli tunteikas reissu. Hauvaseni pelkäsi autossa, ja eron hetki vanhasta kodista oli haikea. Illalla tihkusateessa, ensimmäisellä ulkoilulla mietin, miten oppisimme elämään yhdessä. Oppisimmeko tuntemaan toisemme, osaisinko huolehtia koirasta, vaikka perheessäni ei koskaan aiemmin ollut koiraeläintä.

Opimme hyvin. Hansu kotiutui opiskelija-asuntooni vaikeuksitta. Kuljimme yhdessä töissäkin. Kävelimme ympäri Etelä-Haagaa, reissasimme tuoreen parisuhteeni perässä Jyväskylässä. Hansu nukkui leveässä sängyssäni peiton alla, pää viereisellä tyynyllä. Parisuhteen muututtua vakituiseksi yhdessäasumiseksi koira joutui siirtymään koriin sängyn viereen, mutta siitä ei onneksi kannettu kaunaa.

Hansu oli aina mun koirani, vaikka perheeseen tuli toinenkin hauveli vuonna 2012. Koirat olivat myös keskenään erilaisia ja joskus nekin taistelivat keskenään.

Hansun sydänsairaus oli tiedossa pitkään, ja muutaman viimeisen vuoden se eli säännöllisen lääkityksen avulla. Oireet eivät olleet erillisinä kovin pahoja, mutta niitä alkoi kerääntyä eri puolille koiraa.

Pikkuhiljaa Hansun oireet olivat sellaiset, ettei sille enää suositeltu pitkiä (tai juuri lainkaan) kävelyitä. Onneksi asuimme tuolloin jo omakotitalossa ja Hansu sai ulkoilla pihalla vapaasti sen verran kuin jaksamista riitti. Syöminen kävi pikkuhiljaa vaikeammaksi, sillä hampaita ei voinut enää sydänvian takia hoidattaa kunnolla. Suurimman osan ajastaan Hansu nukkui, mutta vaikutti kuitenkin iloiselta, eikä perustoiminnoissa ollut vaikeuksia. Hansu jaksoi aina kerjätä rapsutuksia ja nameja ja seurata mitä kotona tapahtuu.

 

Tarinamme nopea päätös

Itsenäisyyspäivänä 2017 Hansu liukastui noustuaan koristaan lattialle. Näin heti, että sitä sattui. Koira alkoi ontua ja vaikutti todella kivuliaalta. Vein sen heti eläinlääkäriin, jossa todettiin että tassussa on jonkin sortin venähdys. Olin jo kotona antanut Hansulle kipulääkettä, ja sitä suositti eläinlääkärikin. Samalla todettiin kuitenkin, että sydänvika on todella huomattava ja vakava, hampaiden tilanne koiralle todennäköisesti kivulias, ja lisäksi takajaloissa oli nivelrikkoa, joka teki liikkumisesta varovaista ja mahdollisesti kivuliasta. Olin jo aiemmin huomioinut, että Hansun asettautuminen makuulle kesti kauemmin kuin ennen, eikä se tapahtunut vaivattomasti kuten ennen.

Kysyin Hansun kuntoutumismahdollisuuksista ja mainitsin eutanasian mahdollisuuden, sillä pahin painajaiseni olisi pitää Hansu liian kauan luonani vain omia tunteitani säästääkseni.

Eläinlääkäri sanoi, että yksittäin mikään edellämainituista ei vaatisi koiran lopettamista, mutta koska vaivoja alkoi olla paljon ja nyt tassussa vielä akuutti, kuntoutusta (pitkää lääkitystä) vaativa venähdys, voisi olla Hansulle armollisempaa päästää hänet pois. Vein Hansun kotiin ja jätin sen lääkittynä lepäämään. Soitin kaupungineläinlääkärille, ja varasin ajan Hansun eutanasiaan seuraavalle aamulle. Sovittiin, että Hansun kunto tarkistettaisiin vielä tämän toisen eläinlääkärin toimesta ennen toimenpidettä.

Ilta meni kuin sumussa, ja Hansu sai nukkua viimeisen kotiyönsä isossa sängyssä, välissämme, peittoni alla kuten ennen vanhaan. Annoimme sille herkkuja ja paijasimme. Seuraavana aamuna lapsi sai sanoa koiralle hei hei, otimme muutaman viimeisen perhekuvan ja itkimme yhdessä. Lapselle kerrottiin, että Hansu lähtee koirien taivaaseen, missä sillä on hyvä olla.

Veimme Hansun sovitulle lääkärikäynnille ja tämä eläinlääkäri oli samaa mieltä kuin edellisenkin päivän; Mikään ei vaatinut Hansun välitöntä lopettamista, mutta poispäästäminen voisi olla vanhalle, 13-vuotiaalle koiralle armollista. Sanat eivät meinanneet tulla suustani, mutta pusersin väkisin. Päätös oli vaikein, mutta olin sen lemmikilleni ja ystävälleni velkaa kaikista rakkauden vuosista. Sanoisin Hansulle haikeat hyvästit.

Rakkaan koirani nukahtaessa kuiskutin sille uudestaan ja uudestaan kuinka hieno koira se oli. Kiitin sitä 11 yhteisestä vuodesta, silitin ja suukotin, pidin tiukasti sylissä, kunnes Hansu uinahti päättymättömään uneen. Silitin Hansun sileää, kaunista turkkia kunnes pieni sydän lakkasi lyömästä.

Hansu tuhkattiin pienen lempilelunsa kanssa. Tuhkat hain itkien K-marketin paketinnoutopisteestä, mutta varsinaista hautaamista uurna odotti puolisen vuotta. Juhannuksena 2018 Hansu haudattiin Ruokolahden mökin pihalle, lempipaikkansa kupeeseen.

Hansun kuolemasta tulee pian vuosi, mutta muistellessa tulee aina itku. Hani oli sielunkoirani, rakas ystäväni. Hansu oli unelmieni koira. Iloinen, osallistuva, aina rakastava. Menetyksen kipu on edelleen tuore. Kaikkien koirien kanssa ei synny samanlaista suhdetta; sen huomaan Hansun lähdettyä. Alma on ihana monella omalla tavallaan, mutta se ei ole Hansu. 

Toista samanlaista tuskin saankaan, joten harkitsen vakavasti, voinko koskaan ottaa uutta koiraa. Tällä hetkellä riski tuntuu turhan raskaalta.

On aina varhaista
Kun luopuu parhaista
Jos vierii kyynel
Sen pois pyyhkäisen
Niin nostan naulaan
Sen kaipuun ja laulan
Kiitokset ystävä ihmeellinen
                           -Jarkko Martikainen & Luotetut miehet

It is what it is

“The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing.”

A case of me

Viimeisen inseminaatiohoidon viimeinen kitupäivä.

Pientä vuotoa on alkanut tulla hissukseen runsastuvaan tahtiin ja tämä on niin monta kertaa jo koettu, että en tiedä miten päin olisin. Sydämeni murtuu pala kerrallaan, mutta samaan aikaan yritän hillitä itseni. Enhän tiedä, vaikka vuodosta huolimatta jokin jatkaisi kasvamistaan. Joka päivä tarkastelen tilannetta: Onko tämä menoa? Voisiko alkio vielä selvitä? Onko tässä mitään erilaista?

Dear Lord, if you exist. I'm so ready, and I'll do anything. Voin tehdä mitä tahansa. Olen syönyt hyvin ja terveellisesti. Olen liikkunut ja hikoillut. Ollut positiivinen ja hörppinyt greippimehuni. Ottanut lääkkeet ja vitamiinit. Mutta se kaikki voi olla täysin turhaa. Merkityksetöntä. Hukkaan heitettyä rahaa, aikaa ja vaivaa. Määrättömästi ristiriitaisia toiveita ja ajatustyötä.

Pahinta ei silti ole tekeminen, vaan tekemättömyys. Kituviikoilla ei auta kuin odottaa ja kestää. Vaihtoehtoja ei ole. Olen lukenut kaiken mahdollisen, ja muistan jo ulkoa nettipalstojen ohjeet ja vinkit, ihmisten kertomukset. Yritän kierrosta toiseen googlaamalla selittää parhain päin oireet ja vuodon alkamisen, kunnes ei enää ole jäljellä kuin lopullisesti negatiivinen raskaustesti. Samaa luisua ollaan menossa tälläkin kertaa, vaikka olin jo varma, että toisin kävisi. Ei tässä mikään tiedonhankinta auta. Ei ole mitään, mitä voisin avukseni googlata, ei mitään tehtävissä, jos raskaus ei ota alkaakseen.

En jaksa enää edes miettiä hakusanoja. Vaikka löytäisin kohtalotovereita, he eivät ole minä, kohtalomme ovat erilaiset ja erilliset. Vaikka haluaisin toisin, kukaan ei tiedä, miten solut sisuksissani jakaantuvat ja kiinnittyvät, tai eivät jakaannu ja kiinnity. Tietoa ei vain saa, mikä on tässä nopean tiedon universumissa täysin sietämätön ajatus. Myös yksilöllisyys tuntuu tässä asiassa yksinäisyydeltä. Olen kroppani kanssa ainutlaatuinen. Muutkin ihmiset toki painivat samanlaisten ongelmien kanssa, mutta ongelma on jokaisella omanlaisensa, kokemukset henkilökohtaisia.

Olen aivan lamaantunut, itkuinen, riekaleina sisältä. Ja vähän ulkoakin, purskahdin itkuun kesken työpäivän, täpötäydessä ruokalassa. 

Pahinta on, että huomenna aamulla on pakko testata, jotta saan selville lopullisen tuloksen. Tuntuu kuin odottaisin pääsyä teuraalle. Ei todellakaan ole sellainen olo, että innosta punertavin ruusuposkin hyppelehtisin vessaan tikkua tuijottamaan. Testillä kun on tarkoitus lyödä viimeinen naula tähän arkkuun, ja taputella kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi hoidot jäihin. Kenties jopa lopullisesti, sillä mietin yhä enemmän ikääni, ja sitä haluanko vielä lähes 40-vuotiaana pyyhkiä pyllyjä ja vaihtaa vaippoja.

Riskit raskauden suhteen lisääntyvät vuosi vuodelta, väsymys lapsiarkeen tuntunee 37-vuotiaana kuitenkin erilaiselta kuin 32-vuotiaana. Lisäksi tuntuu, etten jaksa tätä vuoristorataa enää montaa kertaa. En pysty vetämään itseäni tämän myllyn läpi enää. It's not worth the shit and a whole lot of nothing.

Rome wasn't built in a day...

Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.

Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.

Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?

Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!

Bitches

Erilaisia lapsiaiheita googlatessa löytää väkisinkin tiensä keskustelupalstoille, joilla mm. kysytään, miksi äiti laittaa lapsensa päivähoitoon toisen lapsen saadessaan. Ollaan oikein joukolla lynkkaamassa, että siinä se on vasta paskamutsi, kun haluaa isommasta lapsesta eroon kun uusi tulee taloon, ja noinkohan niistä nyt kavereitakaan tulee keskenään kun ovat päivätkin eri paikoissa.

Voi jumalauta, ämmät. Lopettakaa!

Miten kehtaatte juoksuttaa sormianne näppiksillä ja kusta vertaistenne äitien nilkoille! Voitte hiljaa mielessänne olla mitä mieltä haluatte, mutta lopettakaa toisten päivähoitoratkaisujen puiminen netissä välittömästi.

Fakta on se, että te ette tiedä, mitä toisissa perheissä tapahtuu, joten huolehtikaa, että omassa perheessänne teette ratkaisut jotka teille parhaiten sopivat, ja antakaa muiden tehdä omansa.

Muissa perheissä voi olla paljon syitä, miksi kahden lapsen kotihoito ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Kotona oleva vanhempi voi olla loputtoman väsynyt, ahdistunut ja masentunut, tai vaikka tehdä töitä tai opiskella lapsenhoidon ohessa tuodakseen perheelle ruokarahat pöytään. Varmaa on ainoastaan se, että te ette tiedä asiasta mitään, eikä teillä ole vauvan vanhemmuuteen sen kummempia avaimia kuin muillakaan.

Tässä keskustelussa uskomatonta on myös se, että syyllinen kaikkeen perheen turmioon on luonnollisesti äiti. Isiä keskusteluissa ei edes sivuta, vaikka lasten hoitoratkaisut lienevät perheen yhteisiä päätöksiä, oli kotiin jäävä henkilö sitten äiti tai isä.

Äitinä ei voi voittaa. Jos lähdet töihin, hylkäät lapsesi, olet huono äiti ja uraorientoitunut sekä kylmä. Jos jäät kotiin, olet helikopterivanhempi, huono äiti ja läheisriippuvainen yhteiskunnan elätti.

Isänä sen sijaan et voi kuin voittaa. Jos pidät isyyslomaa tai *gasp* jaat vanhempainvapaajakson lapsen äidin kanssa, olet superisä, ja äärettömän sitoutunut perheeseesi. Mikä tahansa osallistuminen perheen elämään lasketaan. Jos taas vaimoke ja lapsi ovat kotona ja itse liihotat kokouksesta toiseen, niin yhteiskunta kyllä muistaa muistuttaa, että olisit akka kiitollinen kun miehesi tuo leivän pöytään ja tekee niin paljon töitä kun sinä vaan kotona imettää lussutat, siinä vasta on kunnollinen perheenisä.

Tarttis vissiin tehrä tälle jotain. Ja ensimmäinen mitä itse kukin voi tehdä, on tukkia turpansa toisten perhe-elämän asioista ja päivähoitoratkaisuista. Niin naamatusten kuin internetsissä.

Sing for the dead

Kauniita päiviä on pidellyt. Suomea on lämmittänyt ennätysmäinen lämpöaalto muutaman viikon ajan. Tämän ylellisyyden on tosin kerrottu olevan lähellä loppuaan, parahiksi koululaisten loman alkuun. Jos viime kesän perusteella saa ennustaa, loppukesä homehduttaneen jälleen 10 ja 15 asteen lämpötiloissa. Onnea on silti lämmin toukokuu, ja uskomaton kukkaloisto, jonka kesäkelit toivat mukanaan.

Tänään ahdistaa. Stella-yhtyeen laulaja Marja Tahvanainen on kuollut eilen, ja iltapäivälehdet kirkuvat aiheesta jo aamusta alkaen. Äkilliseen sairaskohtaukseen menehtynyt Tahvanainen oli vain 38-vuotias. Kaksi vuotta vanhempi kuin minä. Mieheni ikäinen.

Stellan musiikki on ollut voimakkaasti läsnä aikuistumisessani ja festarireissuissani. Siitä on onnellisia muistoja, ja on kamalaa, että kuolema korjaa ihmisen näin sattumanvaraisesti. Laulajalta jäi alaikäinen poika. Tuntuu kohtuuttomalta, että nuoren pojan piti näin varoittamatta luopua äidistään, turvastaan ja rakkaudestaan.

Emme elä ikuisesti, eikä kukaan meistä ole harjoituskierroksella. Tämä on ainoa elämä, jonka kukin meistä saa. Oppisimmepa ymmärtämään sen toisten kokemusten kautta, ettei aina tarvitsisi uida itse jokaisessa tragediassa ja ymmärtää vasta kun on myöhäistä, vasta kun jotakin rikkoutuu.

Tänään tavalliset asiat ärsyttävät eilistä vahvemmin. Varallisuuden epätasainen jakautuminen maailmassa, epätasa-arvo yhteiskunnassa, etuoikeutettujen täydellinen kupla, jossa huonompiosaisuus ei käy mielessäkään. Kupla, jossa jokainen on oman onnensa ansainnut.

Elämä on paljon enemmän tuuripeliä kuin annamme itsemme ymmärtää.

P.s. keskenmenon ja sitä seuranneen hoidottoman kuukauden jälkeen odotellaan kuukautisten alkamista, jotta uusi lääkekierros voidaan tehdä.

Didn't we almost have it all

Niinpä niin.

Viikko sitten kysyin, kuinka paljon syvempään täytyy vielä kumartaa. Mikä on pahempaa kuin se, että tiputtelu alkaa kerta toisensa jälkeen?

Se, että tiputtelusta huolimatta saa positiivisen raskaustestin. Se, että tiputtelu yltyy niagaramittaiseksi vuodoksi, ja viiva raskaustestissä heikkenee päivä päivältä.

Keskenmeno. Hyvin varhainen keskenmeno, mutta sellainen yhtäkaikki. It almost worked. Tottakai ehdin käydä päässäni läpi kaikkea mahdollista. Äitiysloman alkamisaikaa, milloin kertoa töissä, missä vaiheessa olen sisareni häissä, hyvästi joulun kala- ja mätiruuat.

Mutta sitä korttia ei ole taaskaan minulle jaettu.

Olen onnellinen siitä, että raskaus ei keskeytynyt esim. 12. viikolla (saati myöhemmin!), vaan jo hyvin aikaisin. En ehtinyt iloita enkä asennoitua päivää enempää. Sen jälkeen on eletty päiväkausia pelossa ja surussa, väistämättömän odotuksessa, kun testiviiva haalenee.
En voi kuvitella, miltä tilanne tuntuisi, jos odotus olisi ehtinyt pidemmälle. Toivottavasti säästyn edes siltä surulta.

Positiivista on tavallaan sekin, että raskaus käynnistyi. Se VOI siis näemmä onnistua. Haluan yrittää uudestaan, this just can't be all there is!

Näin aikaisessa vaiheessa raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen ei voi itse vaikuttaa. Jos lukemani pitää paikkansa, suuri osa näistä keskeytyneistä on kromosomipoikkeavuuksia, ja luonto ratkaisee asian armollisesti, säästää meitä päätökseltä ja potentiaaliselta lapselta mahdollista suurta kipua ja tuskaa.

Silti mietin tietenkin, mitä tein väärin. Olenko liian lihava? Huonokuntoinen kantamaan toisen lapsen? Joinko liikaa teetä (kofeiini)? Söinkö jotain väärää?

The word is infertility

Vuoto alkaa taas. Samaa kaavaa kuin viimeksi. Tiputtelu alkaa, juuri kun ehti luulemaan, että ehkäpä ei alakaan.

Eihän tämä onnistu.
En oikein tiedä, kuinka suhtautua. Sormet lepäävät näppäimistöllä lamaantuneina, paikallaan. Mitään ei tapahdu.

Mieleni pyörittelee jo luopumista. Ei luovuttamista. Luopumista jostain, jota ei ole koskaan ollut. Oman suruni lisäksi olen löytänyt lisää asioita, joihin sekundäärinen lapsettomuus vaikuttaa.

Miehen suru. Ongelma ei ole miehessä, joten täytyykö hänen minun takiani tyytyä yhteen lapseen? Miten hän käsittelee asian? Tyytyykö hän tilanteeseen?

Voi olla, että lapsestani ei tule sisarusta toiselle lapselle. Hän ei ehkä saa kokea, millainen voimavara ja rikkaus sisarus elämässä on. Hänestä tulisi mahtava isoveli, tiedän sen. Ehkä hänestä voi tulla mahtava serkku sisareni tuleville lapsille, mutta omaa sisarusta hän ei ehkä saa koskaan.

Mitä vastaan, kun lapseni alkaa ymmärtää olevansa ainokainen? Mitä kerron, kun hän kysyy miksi naapureilla on veljiä ja siskoja, mutta hänellä ei? On tietenkin kerrottava, että meille ei sellaista suotu. Mutta sen sanominen saattaa rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ihmiset sanovat, että toivoa ei pitäisi menettää. Pitäisi jaksaa pysytellä positiivisin mielin ja uskoa siihen, että asiat kyllä ajallaan onnistuvat.

Vaan kun eivät onnistu.

Tekisi lähinnä mieli huutaa, ettei tässä nyt fakiireja olla. Voin jäädä bussin alle huomenna. Ja mitenkäs ne asiat sitten olisivat järjestyneet. Yhtä vähän tai vähemmän voin vaikuttaa siihen, ettei raskaus ala hoidoista huolimatta. Päätös lienee tehty puolestani. Tavallaan toivoinkin, että niin olisi: Herran haltuun. Jos minun on "tarkoitus" saada toinen lapsi, sen saan. Jos yläkerran herran mielestä tämä yksi näyttää riittävän, tapahtukoon niin. Voin vain tehdä mitä teen ja yrittää parhaani, ja lopputulos on jonkun toisen käsissä. Tuo toinen olkoon sattuma, elämä, jumala, luonto tai mikä hyvänsä.

Juuri tällä hetkellä olen melko voimaton luonnon päätöksen edessä. Mietin, onko tarkoitus nöyrtyä, onko tarkoitus kumartaa vielä paljonkin syvempään? Mistä tiedän, mikä on riittävästi?

Filosofian lisäksi minua kiusaa käytäntö: Milloin alan myydä ainokaiseni pieneksi jääneitä vaatteita ja vaunuja pois. Ja tuleeko siitä suurikin surutyö - aavistan, mutta en halua ajatella asiaa, juuri nyt ei pysty.

You live, you learn

Asioita, jotka olen oppinut vasta pitkälti sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä:

Että baarien ja kaupungin kihisevän yöelämän kimallus ei kiinnosta ikuisesti.

Että lasta voi toivoa niin että sattuu.

Että pesukarhun toinen suomenkielinen nimi on supi, mutta supikoira on eri asia.

One for all and all for nothing really

Raskaustesti: Negatiivinen.
Mieli: Niin ikään.

Jos räkäisen, kuumeisen flunssan kanssa kotona ei ole riittävän kurjaa, voi tähän hupiin aina yhdistää kuukautiset kramppeineen sekä mieltäylentävät puhelinsoitot hormonipoliklinikalle. Saa oikein ääneen tunnustaa, että pieleen meni. Viemäristä alas veret ja toivo.

Uusi yritys lähtee ensi viikolla, mutta sitä ennen tarvitsee vetää vähän henkeä ja  mietiskellä syntyjä syviä. Myös kuumeilu saisi loppua, mieluusti ennemmin kuin myöhemmin.

Hanging on to last shreds of hope

Ensimmäisen inseminaation jälkeen odotellaan ja odotellaan. Kaksi viikkoa on pitkä aika tarkkailla jokaista lirahdusta, kipua, jomotusta, pistelyä.
Vaikka raskausuutisestahan se odottelu vasta alkaisikin. Sitten ainakin tietäisi, että odottelulla on päämäärä ja todennäköinen positiivinen lopputulos. Nyt en tiedä mitään. En tiedä, odotanko kuukausien ajan turhaan.

Ajoittain saan kiinni siitä mielenmaisemasta, että kuukaudesta kiinni tämä ei ole, ja jos ei nyt, niin ehkä ensi kerralla. Tänään, huhtikuisen lumisateen vittuunnutett yllätettyä koko Etelä-Suomen, olo on kuitenkin haikea ja lohduton.

Tiputteluvuoto alkaa, loppukierron tukilääkityksestä huolimatta. Siitä huolimatta, että munasolun piti olla kohdillaan, ja siittiöt on laitettu uimaan oikeaan suuntaan. Vaan kun heitä ei voi pakottaa. Luonto hoitelee hommiaan siltikin sattumanvaraisesti, ihmisten toiveille ja suunnitelmille naureskellen.

Mielessäni kuvittelen perheeni kokonaiseksi, kuvittelen kaikkea sitä, mihin suuntaan elämää voisi rakentaa, jos sattuma soisi kaksi tervettä lasta. Näen onnen yhdessäkin, eikä lasten määrä elämän suuntaa määritä, mutta koen tällä hetkellä jonkin puuttuvan. Osanen vielä odottaa.

Ylihuomenna meillä pitäisi olla enemmän tietoa, ellei punainen lippu liehu voimalla jo tänään tai huomenna merkiksi siitä, ettei mikään ole selviytynyt. Vihoviimeinen mahdollisuus edes uneksia, että vuonna 2018 perheeseemme syntyisi lisäystä.

Perheenlisäysteemaa lukuunottamatta olo on ollut viime aikoina seesteinen ja hyvä. Energiaa tuntuu olevan tavallista enemmän, ja pelkään kevään huumaa haistettuani, että muutun vanhemmiten äitini kaltaiseksi optimistiksi.

Tähän mennessä kevät on tiennyt ihmisille valoa ja virkistystä - siis kaikille paitsi minulle, joka olen valon lisääntyessä menettänyt viimeisenkin elämänhaluni ja hautautunut kotiin. Nyt suorastaan hingun ulkoilmaan ja lenkkipolulle. Sääli, että minikoira ei ole asiasta lainkaan innostunut, vaan luikkii sohvan alle, kun houkuttelen häntä kävelemään.

Äitiäni seuraan siinäkin, että nuorempana en koskaan välittänyt tulppaaneista - pliisuja kukkia, joista liian suuri osa on lehtiä. Nyt olen suorastaan hurahtanut. Tulppaaneja, kaikissa eri väreissä! Ihania, erilaatuisia tulppaaneja rispaantuneilla terälehdillä, tai kerrotut kukinnot! Kevättä, kevättä kaikille!

P.S. tomaatintaimet itävät hyvin, ja olen siirtänyt ne juurtumaan paremmin uusiin purkkeihin.

P.P.S. Minikoirasta mieleeni juolahti joulukuun suuri suru, kun jouduin tekemään vaikeimman päätöksen 13-vuotiaan esikoiskarvakuononi kohtalosta. Siitä en ole vielä kirjoittanut mitään, mutta aika ei ole oikea. Lähtö oli hiljainen ja kaunis, eikä siihen liity dramatiikkaa. Ei vain ole sanoja sille ikävälle, enkä pysty palaamaan siihen tekstimuodossa ainakaan vielä. Muistosanani sosiaalisessa mediassa olivat turtuneet ja kuivat, koska sitä sydämeni rikkoutumisen ääntä on mahdotonta kuvailla ilman, että työntää universumiin entistä loputtomampaa, kivuliasta kaipuuta.

Total eclipse of the heart

Ristiriitaisuuksien viikko.

Olen yleisesti voinut hyvin ja iloisesti monta viikkoa. Kevätkö sen tekee, tiedä häntä. On vain ollut mukavampi olla ja elää.

Taustalla kuitenkin tapahtuu; lapsettomuushoidot jatkuvat hitaasti.

Vaikea edes ajatella, että sillä välin kun itse olen pyörinyt vinhasti toivon ja epätoivon kehällä, on kaverini tehnyt ja synnyttänyt lapsen.

Ajankulua on itse niin vaikea huomata kun joka kuukausi elämä pyörii saman kaavan mukaan, eikä mikään etene. Sen tajuaa vasta kun miettii isompia kuvia. Sillä aikaa kun itse olen toivonut toista lasta, lähipiiriini on syntynyt jo kolme muuta vauvaa. Tämä viimeisin ottaa koville, sillä koko raskaus ja sen kaari on tuntunut siltä kuin se tekisi minusta pilkkaa. Kohtalon ivaa tämä kaikki, eivätkä voimat riitä siitä enempää kirjoittamaan. Sanon vain, että sinä kauniina, aurinkoisena päivänä kun tuo pieni ihminen syntyi, minulla alkoivat TAAS kuukautiset. Jos se ei ole universumin vittuilua, en tiedä mikä on.

Huomenna alkaa hedelmällisyyshoitojen toinen vaihe. Siirrytään suun kautta otettavista lääkkeistä vahvempiin, jotka pistetään mahanahkaan. Lisäksi kuvioon tulee inseminaatio.

En tiedä mitä ajatella. Haluaisin suhtautua positiivisesti ja luottaa, että nyt ollaan taas askel lähempänä toivottua lopputulosta. Että ehkä nyt alkaa tapahtua. Mutta heti iskee turnausväsymys. Tekisi mieli heittää seinään kaikki lääkkeet, kaikki testit, turhaumat. Maalata kuukautisverellä seinät ja istua vessassa maailman tappiin asti. Mutta mitä se auttaisi?

Toisaalta ajattelen myös, että ei tämä voi olla vaikeinta mitä ihmiset kokevat. Lapsen saatuahan se sirkus vasta alkaa. Olen saanut siitä esimakua, ja siinäkin suhteessa olen onnekas: Minulla on jo ihana, terve lapsi. Mitä siis mökötän? Onko edes oikeutta mököttää ja pahoittaa mieltään? Jotkut eivät koskaan saa sitä mitä minulla jo on. Mutta nakkaanko minä hittojakaan mistään oikeuksista? Reiluudesta? Mistään.

P.s. Tänään istutin kesän 2018 tomaatit purkkeihinsa.
P.p.s. Muitakin hyviä uutisia on (tomaattien lisäksi), mutta niistä - eli siis kesän supersuunnitelmista sekä kaikesta tähän vuoteen mahtuvasta upeudesta - toisen kerran. Tänään piti avautua.

Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.

In the wrong world

Taitoluistelun MM-kilpailut takana, ja takki tyhjää täynnä.

Uskomattomat kisat. Uskomattomat urheilijat, mielettömät suoritukset. Maailmanennätyksiä, säihkettä, kansainvälistä tähtisadetta. Huikeita tunteita, joista olen ikuisesti kiitollinen. En löydä sanoja kuvailla, kuinka fantastinen tilaisuus ja inspiroiva ympäristö Hartwall Areenan kilpailu oli koko viime viikon. Kai ymmärrykseni taipuu siihen vasta jälkikäteen.
Ohessa kuva täpötäydestä kilpailuareenasta.

Yleisesti olotilani ei ole parantumaan päin. Harvojen kirjoitusteni sarjasta voi lukea, etten ole voinut hyvin pitkään aikaan.

Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen väärässä paikassa. Jos tietäisin mitä haluan, olisi suuntaa helpompi korjata. Tunnen vain, että voimat ehtyvät, ja joka puolella olen väärässä maailmassa. Ympärillä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ja joita en ymmärrä. Koen, ettei minulla ole heille mitään annettavaa, eikä heidän maailmansa kiinnosta minua. Mielisairauttako tämä on, vai vain yksinäistä oleskelua?

Viime viikolla sain myös suru-uutisen, jonka vuoksi tunnelma on tavallistakin synkeämpi. Hyviä ihmisiä poistuu keskuudestamme, eikä mitään ole tehtävissä.

Viikon biisi, joka ei jätä mua rauhaan:

Wounded but still alive

Kohta on lähtö lääkäriin. Tällä viikolla erilaisia auttajia tulee tavattua muutamakin kappale. Tänään työterveyslääkärille, huomenna psykologin juttusille. 

Olen henkisesti niin haavoittuva ja suojaton. Kun jaoin eilen somessa kuvan, se tuntui henkilökohtaiselta, vaikkei kuvassa näkynyt juuri mitään, mitä voisi luvan kanssa arvostella tai mistä olla eri mieltä. Kas tässä:

Silti kuvan jakaminen tuntui henkilökohtaisimmalta, mitä olen päästänyt "julki" pitkään aikaan. Tekee mieli kääriytyä sisäänpäin ja lukita ovet. Haluan sulkea kaikki ulkopuolelle, sillä en pysty käsittelemään sitä, että kukaan tunkisi reviirilleni viemään viimeisetkin voimani. Vedenkeitin, tuo epäseksikkäin esine päällä maan, paljastaa jotain sosiaalisen median takaisesta elämästäni. Muuthan eivät sitä tiedä, mutta minulle tuo keitin kertoo tarinaa, ja sen lataaminen internetiin tuntuu tarinan luovuttamiselta kaikkien silmille ja korville. Ja se meteli on minulle liikaa. Hassua sinänsä, että henkilökohtaisimmalta tuntuu vedenkeitin - kertooko sekin siitä, kuinka sekaisin olen? Luulisi, että enemmän minusta kertoisi lukemani kirja tai kasvattamani koira...

Poliittisia mielipiteitä olen kyllä jakanut, mutta ne ovat vain mielipiteitä, eivätkä paljasta arkeani. Niin, tiedoksi vain, että en kannata tätä "työkokeiluiksi" naamioitua orjatyöpolitiikkaa ja työttömien kyykytystä. En arvosta vähääkään, että työttömät nähdään kykenemättöminä tai saamattomina, joita tarvitsee näin "kannustaa" tekemään ilmaista työtä. Ja että tästä "mahdollisuudesta" pitäisi vielä olla kiitollinenkin! Jestas, mitä hevonpaskaa.

Samoin olen pohtinut lastenkasvatusta. Syyllistämättä ketään tai puuttumatta mihinkään yksittäiseen asiaan toivoisin, että ihmiset kasvattaisivat lapsiaan eivätkä keksisi tekosyitä luistaa perusvaatimuksista. Lapset ovat tottakai erilaisia ja jokainen tilanne tulee katsoa lapsikohtaisesti. Silti olen sitä mieltä, että tervehtimisen oppiminen ja perustavanlaatuiset käytöstavat eivät vahingoita ketään. Sanomattakin (olkaa hyvät, älkää aloittako tästä!) on selvää, että lasta ei saa savustaa, kiristää tai pakottaa. Silti asioita, jotka ovat hitusen verran epämukavuusalueella ensialkuun, ei kannata vältellä vain siksi, ettei herkän pirjopetterin heiveröinen itsetunto vaurioituisi. Siitä se itsetunto vaurioituu, jos vanhemmat eivät luo lapselleen tilanteita ja opettaen anna lapselle sosiaalisen kanssakäymisen eväitä. Opettaa voi monin tavoin, ja lapsesta huomaa kyllä, jos jokin asia tuottaa hänelle erityistä tuskaa. Siinä tapauksessa tilanteita voi koettaa lähestyä toisin, lapsentahtisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvun annetaan mellastaa kuin pellossa, vailla opastusta tai vaatimuksia.

Onpa näköjään patoutunut kiukkuakin. Mistä päästä tätäkin nyt lähtisi kerimään....

New Year

Uusi vuosi. Uutta edessä. Vanhaa takana ja tuoretta kasvamassa. Kaikki kesken ja sen sietämisen vaikeus.

Saisiko tänä vuonna taas voimia järjestellä elämää kohti unelmiaan?

Olen saanut niin paljon. Kyse ei ole kiitollisuuden puutteesta. Olenko vain pohjattoman utelias? Liian ahne? Olenko jollain tapaa loputtomasti rikki, korjauksen tuolla puolen. Ainutlaatuinen elämäni kuluu, enkä tiedä osaanko arvostaa sitä riittävästi.

Miten minusta tuli näin epävarma? Kykenemätön määrittämään omia tunteitani, hieman haluton ilmaisemaan omia ajatuksiani, vastahankainen tavoittelemaan omia unelmiani.

Vaikuttaa varmaan käsittämättömältä, että joku jaksaa kärsiä vuodesta toiseen. Harteilla painaa niin syvä suru, että siitä voi hädin tuskin kirjoittaa. Mitä virkaa on elää surun kanssa, elää negatiivisten ajatusten vallassa ja kantaa maailman ja ihmisten murheita?

En tiedä. Koen vain, että se on osani. Synnynnäistä, kenties. Jotkut ovat iloisia, käsittelevät asiansa ilon kautta ja kääntävät voimavaroikseen kaiken mikä tuntuu haastavalta. Toiset taas särkyvät vuosi vuodelta hieman lisää, pirstaloituen lopulta niin, ettei viattomasta lapsenuskosta, perusluottamuksesta ja tulevaisuudentoiveista ole jäljellä kuin hento häivähdys.

Hello

Lost.

On raskasta olla friikki.

Eilen oli ihanaa. Osallistuin seminaariin, joka käsitteli urheilun takapuolta. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta urheilun ja liikunnan kentässä. Mielettömän mielenkiintoinen aihe, tunsin kerrankin olevani kaltaisteni parissa. Ei pelkkää tekstiä internetissä, vaan oikeaa keskustelua, julkisessa tilassa. Tasa-arvosta, sen ongelmista, yksinkertaisia toteamuksia siitä, miten tasa-arvo ei ulotu kaikkiin ja millaisia ongelmat tämän päivän urheilun maailmassa ovat. Oli mahtavaa kuunnella puheenvuoroja ja huomata, että feminismi todellakin elää ja hengittää monessa. Kerrankin muut ottivat keskustelun feminismistä vastuun, olin paikalla vain kuuntelijana ja oppimassa.

Tilaisuuden jälkeen ja varsinkin töihin palattuani olen laskeutunut maan pinnalle. Täällä feminismi on vain sana, eikä useinkaan parhaasta päästä. Se ei kiinnosta ketään, ja jos sana herättää jonkinlaisia tunteita, ne ovat yleensä negatiivisia tai vähintäänkin varauksellisia. Lisäkseni kukaan ei uskalla sanoa selvin sanoin olevansa feministi. Lauseessa on aina varaus. "Olen samaa mieltä feministien kanssa, mutta..." "En ole feministi, kannatan tasa-arvoa.." "Feminismistä tulee mieleen sellainen rintsikoidenpoltto..." Huoh. Mistä tätä skeidaa riittää.

Tuntuu, että täällä ollaan mestareita hiljentymään henkilökohtaisista mielipiteistä. Koska suurin osa työyhteisöstä koostuu parempiosaisista, ns. ylemmän keskiluokan edustajista, vallalla on jonkinlainen hiljaisuuden koodi. Rahasta ei puhuta. Tasa-arvosta ei puhuta, sillä raha mahdollistaa ihmisille elintason, josta käsin katsoessa ei tarvitse puuttuvan tasa-arvon perään itkeskellä. Yhdenvertaisuuskysymykset on helppo lakaista designermaton alle, kun ei itse joudu jatkuvasti yhteiskunnan haastamaksi.

Olen jatkuvasti jonkinlaisessa välitilassa, en koskaan kokonaan kotonani. Kaikkien maailmojen välissä. Ei niin, että kukaan muukaan olisi vain yhtä asiaa kerrallaan, koskaan. Silti tuntuu, että olen väärässä paikassa enemmän kuin oikeassa.

Ymmärsin muutama viikko sitten, että paikkani ei ole täällä. En vielä tiedä missä paikkani lopulta on, mutta tämä luu on pian kaluttu poikki. Olen kyllästynyt olemaan friikki ja sirkushevonen silkoisen porvariston huvitukseksi. Kiva, että intohimoni naurattaa ja viihdyttää.

Nykyään kaikki vaikuttaminen tai edes sen yritys tuntuu olevan jonkinlaista ääriliikettä. On mahdollista ja helppoa unohtaa "arkadianmäen" päätökset ja elää pienessä kuplassaan. Se on jopa sallittua, ja maailmantuskaa kokevat leimataan ankeilijoiksi. Kun voisi vain elää ja keskittyä omiin asioihinsa, olla onnellinen siitä mitä meillä on!

Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, keskustelujen päättymättömän keveitä. Maailmassa tapahtuu niin paljon paskaa, että sen unohtaminen on epäilemättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta onko se todellinen?

FOMO

Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.

Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.

Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.

Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?

Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.

Kai ihmisen kohtalo on aina vain kaivata.