Kirkan sanoin

Hetki lyö....

Yön tunnit ovat suosikkejani, vaikka useimmiten vietänkin ne syvässä unessa kuin pieni karhu. Jostain syystä huominen jännittää. Näistä viimeisistä, kiduttavan hitaista tunneista haluaisi ottaa kaiken irti, vaikka olenkin odottanut, että kello lyö 17. Siis huomenna. Tai no, tänäänhän se jo tapahtuu.

15 tuntia, ja olen vapaa. No, jos en vapaa, niin ainakin turvaton ja irrallinen. Mutta sitä on toivottu jo niin kauan. On aika uskaltaa ottaa vastuu elämästään ja tehdä ratkaisuja pienellä riskillä. 

Kellohan on jo vaikka mitä. Ei ihme, että olen levoton. Olen nyt ollut hereillä 20 tuntia, mikä on meikäläisen unenlahjoilla valtava saavutus (tai törkeä univaje). Josko sitä nukkuisi seuraavat seitsemän tuntia, ja jatkaisi sitten fiilistelyä?

Yöllinen fiilisbiisi: Evanescence - Hello

True revelation

Kuinka saavutetaan zeniläinen tyyneys?

Pohditaan kaikkea, mikä saattaa ahdistaa ja kerätään eksistentiaalinen kriisi. Tähän tarkoitukseen sopivat hyvin esimerkiksi erilaiset ikävaiheet (kolmikymppisyys) sekä meneillään oleva ihmissuhdetilanne. Jos ei vielä kiristä tarpeeksi, suosittelen lisäämään keitokseen esimerkiksi päätökset lastentekemisestä ja ammatillisista, toistaiseksi toteutumattomista tavoitteista. Kun tunne-elämä on täydellisessä kaaoksessa, soitellaan puolisolle töihin ja jaetaan tuntemukset niin, että toinenkin hitusen hermostuu.

Onneksi muutaman tunnin harkinta-aika (jäljellä ollut työaika) tyynnytti ajatuksiani. Kaiken kaaoksen keskellä palasin peruslähtökohtiin. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Parisuhde on kunnossa, asumme hyvässä asunnossa ja meillä on kaksi ihanaa koiraa. Lisäksi aloitan reilun viikon kuluttua unelmatyöni. Tämä on niitä harvoja hetkiä elämässäni, kun elämäni näyttää, ei vain hyvältä, vaan loistavalta. Niin hyvältä kuin voin vain toivoa. 

Ilmeisesti hermojärjestelmääni ei ole piuhoitettu toimimaan pelkästään rentouttavilla faktoilla. Kun kaikki on hyvin, kiskaisen hepulit siitä, että kaikki on kunnossa. Olen tottunut siihen, että johonkin sattuu - joko ruumiillisesti tai henkisesti, yleensä molempia. On hämmentävää istua junassa ja tajuta yhtäkkiä, että asiat eivät ole olleet näin hyvin yhdeksään vuoteen. No sanotaan suoraan. Ikinä. 

Voisikohan sitä heittäytyä täysin holtittomaksi ja ... nauttia tästä? Hetken?

Viikon biisi: Alanis Morissette - Guardian

Kunnes kuolema korjaa

Eilen illalla oli vaikea saada unta. Muutaman päivän sisällä on tullut kaveripiirissä useampiakin uutisia kihloista ja vauvoista. Tätähän se nyt on, kun ystäväpiirin ikähaarukka on kahdestakymmenestäkuudesta kolmeenkymmeneenviiteen. Opiskelut ovat loppusuoralla tai valmiit, ja kun töihin on päästy, on aika alkaa miettiä elämän suuria kysymyksiä. 

Vituttaa koko aikuistumisen konsepti. Vetääkö ihmisen biologia vieläkin niin vahvasti, että suurin osa katsoo tarpeelliseksi hurauttaa naimisiin ja tehdä lapsia heti, kun päästään "siihen ikään" ja turvallisen aikuisuuden puolelle? Se tuntuu konseptilta, joka oli suotava vaihtoehto vanhempieni sukupolvelle, mutta jostain syystä ei tunnu minusta lainkaan kiinnostavalta enää 2010-luvulla.

Turtumus. Sitähän tämä on. Ihmisten kihlajais-, hää- ja lapsiuutiset eivät oikeastaan enää nostata kulmakarvojani, saati sitten suupieliäni. Yksi sun toinenhan tässä nyt naimisiin menee. Ja niitä lapsia. Plop plop. Toivon tottakai, että ystäväni löytävät itselleen unelmiensa kumppanit ja elävät elämänsä onnellisina hamaan loppuun asti. Jokainen saa tietenkin tehdä omat ratkaisunsa, ja jokainen kantaa niistä oman vastuunsa. Ystävänä voin vain toivoa, että kaikki menee hyvin.

Olen kuitenkin tullut kyyniseksi. Tiedän, että joka toinen avioliitto päättyy eroon. Onko siis mitään mieltä tavoitella parisuhdetta, joka kestäisi "kunnes kuolema meidät erottaa"? Tuntuu valheelliselta edes hypätä sellaiseen instituutioon. Ajatus avioliiton pysyvyydestä ja onnellisuudesta on toiveajattelua. Lasten saaminen tuntuu ajatuksena ansalta, jolla sidotaan suhteen toinen osapuoli ikuisiksi ajoiksi kiinni omaan elämään. Vaikka aviomies tai -vaimo osoittautuisi täydelliseksi paskiaiseksi, on välissä silti lapsi tai useampi, joiden vuoksi ja joiden kautta yhteiselämää on pakko jatkaa, vaikka avioliiton purkaisikin.

Onko angstin taustalla jotain muuta? Olen itse haluton tekemään elämääni koskevia suuria ratkaisuja. En halua kihloihin, en uskaltaisi vannoa vihkivaloja. Jos lapsen tekee, se on loppuelämän projekti. Lapsesta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisikin, ei huolehtiminen loppuisi koskaan. Haluan olla vapaa, mutta mitä oikeastaan sillä vapaudella teen? Ja miksi muut uskaltavat tehdä näin suuria päätöksiä? Ovatko he varmoja? Kuinka tunteistaan ylipäänsä voisi olla varma? Onko mikään koskaan varmaa? 

Mutta eikö maailma ole liian laaja ja suuri siihen, että itse rakentaisi elämänsä ja pesänsä yhteen kaupunginosaan? On niin paljon nähtävää ja tehtävää. En halua jakaa päätöksiäni tai valtaa omaan itseeni. Jos sanon meneväni jonnekin, en halua neuvotella asiasta, enkä olla kiinni kenessäkään. Itsekästä? Varmasti. Mutta se on tasa-arvoinen vaihtoehto, johon minulla yhtäkaikki on oikeus.

Muutosta ilmassa

Uusi työ! Uusi työ!

Mahdottoman tärkeitä uutisia. 

Sain kuin sainkin havittelemani pestin. Tuntuu uskomattomalta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on ensimmäistä kertaa työ, josta voin olla ylpeä! Kun kahden viikon kuluttua aloitan uudessa työssäni, loppuu vuosia jatkunut alemmuudentuntoinen pyöriskely sekä ajoittainen toivottomuus. Ensimmäistä kertaa ei hävetä kertoa, missä työskentelen, eikä sitä kertoessa tarvitse selitellä. Bim! Olen yhtäkkiä kunnon kansalainen, en enää haahuileva opiskelijanplanttu tai epäonnistunut maisteri.

Niinhän se on, että kaikki työ on arvokasta. Jos syvemmälle mennään, ei arvostukseen ja arvokkuuteen ansiotyötä tarvita lainkaan. Mutta se on toinen juttu se, eikä sillä ole ihmisten arkitodellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä, väitän ma. 

Aiempi työni sattui olemaan sellainen, joka on erittäin kelpoinen työ nuorelle työelämää aloittelevalle tai opiskelijalle. On vain pakko sanoa, ettei se ole koskaan ollut millään tavalla alaa, jolla halusin työskennellä, eikä urasuunnitelmani ole koskaan liipannut läheltäkään. Siksi on niin tärkeää, että hampaat irvessä kärvistely on vihdoin päättynyt. Toivon, että tästä alkaa jonkinlainen urantynkä, joka toisi elämääni laatua ja mielekkyyttä. Elämänlaatu ja sen mielekkyys eivät tietenkään ole sidoksissa vain työhön, mutta kuten todettua: Niin suuri osa elämästä vietetään työpaikalla, että sen soisi olevan vähintäänkin tyydyttävää aikaa.

Noh, asiastapa kirjaimellisesti kukkaruukkuun: Tomaatit kasvavat humisten parvekkeellamme. Paprikantaimissa on jo vihreitä minipaprikoita! Elokuussa taitaa olla sadonkorjuun aika.... 

Tomaatintaimet parvekkeella

Kesä 2012. Uusia asioita tapahtuu, vähitellen kullakin osa-alueella. Sain viimein tarpeekseni keskiluokkaisesta, tai sanoisinko keski-ikäisestä, asumismuodosta. Muutin siippoineni ja koirineni rauhallisesta lähiöstä lähemmäs pääkaupungin melskettä. Täällä kaupungin laitamilla, junaradan varrella on helppoa ja mukavaa asua. Koiraset ovat sopeutuneet hyvin ja asuntokin alkaa muotoutua mukavaksi.

Työkuvioissa olen taistellut muutoksen puolesta, jumittamista vastaan. Pari rohkaisevaa haastattelua takana. Vielä elää toivo, että näistä ura urkenee. Kirjoitushommiin en tällä kertaa tähyä, mutta tiedossa olisi mieleinen työ, fantastisten asiantuntijoiden keskellä kiinnostavassa työympäristössä. Ensi viikko tuo valoa asiaan.

Mitäpä sitä kesäloman kunniaksi touhuilisi. Taidanpa kastella parvekkeelle sijoitetut hyötykasvimme. Tomaattia, paprikaa ja makeaa chilipaprikaa. Sopivan kokoinen puutarha. Rajatut neliöt ja kasvit ruukuissa. Oi onnea!

Paprikat kelpaisivat jo ruuanlaittoon...?

Tomaatit ovat pieniä ja erittäin raakoja...

Erin Brockovich ...tai sitten ei?

"I'm smart. I'm hardworking, I'll do anything. And I'm not leaving without a job."

Kävisipä kuten Erin Brockovichille. Pääsisin pinoamaan kansioita, arkistoimaan papereita. Pikkuhiljaa ajan kuluessa pääsisin todistamaan arvoni työnantajalleni ja saisin työn, josta minua ei haluttaisi päästää pois. Työn, jota rakastaisin ja jota haluaisin tehdä eläkepäiviini asti. Tai ainakin seitsemän vuotta.

Elokuvat eivät kuvaa todellista elämää. Elokuvien käsikirjoittajat haaveilevat, toivovat ja kuvittelevat erilaisia elämänkohtaloita. Jokunen niistä, kuten edellämainittu Brockovich, on todellisiin tapahtumiin perustuva sankaritarina. Elokuvissa kerrotaan tarinoita, jollaisiin jokainen toivoisi elämässään törmäävänsä. Tuhkimotarinoita, tarinoita rakkaudesta, onnettomuudesta ja uudesta onnesta. Epäonnen ja hyvän tuurin tasapainosta kerrotaan tarinoita, ja väitetään, että näillä kahdella olisi jonkinlainen määrä ja maksimi. Julistettakoon tässä vaiheessa Turussa ja toreilla, että tällaiset toivoa antavat budjettimallit ovat täyttä potaskaa. Ei ole niin huonoa asiaa, ettei sitä voisi jollain tapaa huonontaa. Epäonnesta ei automaattisesti seuraa euforista onnea, kärsimyksistä ei kirkasta kruunua saa.

Kun olet synkkänä ja luulet, ettei tämä tästä mustene, muista seuraava: Aina voi sataa. Vettä tai räntää. Viemäriluukku voi unohtua auki päiväkävelysi reitillä. Kengänpohjaan voi tarttua yhtä sun toista riesaa, kulkupelistä puhjeta rengas. Ja hassua tässä on se, että niin todennäköisesti käy.

Sanokoon Jari Sarasvuo mitä tahansa, oman elämänsä sankarit ovat vähissä täälläpäin.

"That's all you've got, lady. Two wrong feet and fucking ugly shoes."

In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)

Terapeuttinen vuodatus

No mutta. Sehän on kevät! Kotipiha alkaa taas näyttää parempaa puoltaan. Lumi ja jää ovat sulaneet juuri ja juuri sen verran, että nurmikon ja pihakivetyksen hahmottaa jo selvästi. Pikkukoira Alma ihmettelee nurmikkoa ja kuivaa maata, kun ei ole vielä koskaan sellaista nähnyt. Hansu ottaa tyynemmin, mutta sekin vaikuttaa iloiselta uuden vuodenajan alkaessa.

I'm only just starting to realise what I've lived without for so many years. Sometimes I can clearly see, where it all went wrong. I became fragile, so much weaker than many. I long for so many things, but it's not in me to make them happen. It's difficult to understand and settle for the cards I was dealt.

You can tell me not to settle for anything less than I want and always aim higher. But haven't I already made myself miserable enough? Would it be more valuable to find my "league" and aim for the best possible inside the box?

It was something a doctor said. I told her I was depressed and frustrated about my non-existent career. Nobody seems to want to hire me, even though I've applied for many different jobs. No interviews. She looked at my medical history and she said... "with your medical condition it's quite an amazing thing that you graduated at all. Not many people (like you) do."

Honestly, that never crossed my mind before. Ever. For the first time in a long time I felt surprised. I like feeling that way, it's like opening a door to a new possibility I never thought existed. Like there's somewhere else to go outside my own head and thoughts I've gone through a million times. But this time the door opened, and there was nothing behind it. I felt (and sort of still feel) like this is the end of the road for me. The last stop. This is as far as I can go, and there's nothing for me out there. Out there, in the world of real people, adults, who have decent jobs and can pay their bills without selling their souls every day.

Tästä tulee ihan hemmetin masentava blogi. Noh. Ainakin siitä tulee näköiseni. Hehheh. Saattaapi olla, että tekstit jäävät verkkoon killumaan omaksi ilokseni tai surukseni, mutta onhan aina mahdollisuus, että pilaan jonkun toisenkin päivän. Kirjoittaminen on joka tapauksessa terapeuttista, ja kenties onkin vain oikein ja kohtuullista, ettei siitä tule koskaan ammattiani. Joten. Ei muuta kuin päänsärkyisiä öitä teille muillekin. Jossain siellä.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

No Balance

Kas niin,

tammikuu on suhahtanut ohi uutta elämää odotellessa. Koska tilaukseni on jostain syystä ilmeisesti jäänyt matkalle, ostin itseni onnellisemmaksi: Pieni koiranpentutyttö Alma on kotiutunut loistavasti. Se on vielä pieni, mutta kehittyy hurjaa vauhtia. Kaikeksi onneksi yhteiselämä myös perheen prinsessan kanssa on alkanut hyvin: koirat leikkivät paljon ja vaikuttavat vilpittömän iloisilta toistensa seurasta.

Koiranpennun lisäksi hemmottelin itseäni vaihtamalla puhelinliittymäni halvempaan. Kärsivällinen puolisoni oli tässä asiassa liikkeellepaneva voima, joten ette voi syyttää tästä minua... Huomasin kuitenkin, että kun puhelinlaskuni pienenee lähes olemattomaksi (*höm*), voin tyytyä maksamaan saman hinnan kuin tähänkin asti -ja saada siinä kaupassa uusimman älypuhelimen kytkykauppana. Odotankin nyt kieli pitkällä, että pakettini kilahtaisi lähipostin noutohyllylle.

Koska vuosi on muutoinkin käynnistynyt muutosteemaisena presidentinvaaleineen, koiranpentuineen, puhelimineen ja työnhakuineen, tein linjaan sopivasti myös elämäntapapäätöksen. Päätin panostaa omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini ja ottaa sen prioriteetikseni alkavana vuonna. Tapaan kuntosalijäsenyyden oheistuotteena tulleen personal trainerini ensi viikon alussa.

Noh, kytkyt ja jytkyt. Ja erityisesti vastajytkyt.

Tapasin tänään ystäväni lounaan merkeissä. Kevät näyttää olevan enemmän tai vähemmän vaikeaa aikaa meille kaikille. Ystäväni hautautuu työnsä alle ja tuntee olonsa yksinäiseksi. Masennus vaivaa, eikä tunnelin päässä toistaiseksi näy valoa. Kotimatkalla tulin pohtineeksi sitä, millaisina ihmiset hahmottavat elämänkaarensa, sen pitkän tai lyhyen, kukin kokemustensa mukaan. Onko elämä ollut oman arvion mukaan pääosin onnellinen vai onneton? Pohdinta muistuttaa puolitäyden ja puolityhjän lasin tarinaa; optimistin ja pessimistin näkökulmia.

Kenties olen pessimisti (kiistän!), mutta kaikista runsaista ilonhetkistä huolimatta tekisi mieleni sanoa, että olen elämässäni ollut suurimman osan ajasta surullinen. Se kuulostaa kiittämättömältä, mutta en usko siihen, että ihminen voisi tahtoessaan vaihtaa sitä, miten elämänsä hahmottaa. Elämäänsä voi tarkastella monesta näkökulmasta - minäkin, "hyvän" perheen lapsi, koulutettu, työssäkäyvä ja sosiaalinen, musikaalinen ihminen. Toisaalta olen myös koulukiusattu, neuroottinen, masentunut ja elämänsuunnastani eksynyt tai siitä täysin tietämätön. Se, kuinka elämänsä (ja itsensä) yleisesti ottaen näkee, on jossain niin syvällä, että sen vinksauttaminen edellyttäisi kai selkäydinnesteen vaihtoa ja verenkierron kiepsauttamista toiseen suuntaan.

No, helmikuu on toivoa täynnä... Ja ystävänpäiväkin tulossa. Millähän siltä suojaudutaan, kysyy hän.