Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.

In the wrong world

Taitoluistelun MM-kilpailut takana, ja takki tyhjää täynnä.

Uskomattomat kisat. Uskomattomat urheilijat, mielettömät suoritukset. Maailmanennätyksiä, säihkettä, kansainvälistä tähtisadetta. Huikeita tunteita, joista olen ikuisesti kiitollinen. En löydä sanoja kuvailla, kuinka fantastinen tilaisuus ja inspiroiva ympäristö Hartwall Areenan kilpailu oli koko viime viikon. Kai ymmärrykseni taipuu siihen vasta jälkikäteen.
Ohessa kuva täpötäydestä kilpailuareenasta.

Yleisesti olotilani ei ole parantumaan päin. Harvojen kirjoitusteni sarjasta voi lukea, etten ole voinut hyvin pitkään aikaan.

Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen väärässä paikassa. Jos tietäisin mitä haluan, olisi suuntaa helpompi korjata. Tunnen vain, että voimat ehtyvät, ja joka puolella olen väärässä maailmassa. Ympärillä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä ja joita en ymmärrä. Koen, ettei minulla ole heille mitään annettavaa, eikä heidän maailmansa kiinnosta minua. Mielisairauttako tämä on, vai vain yksinäistä oleskelua?

Viime viikolla sain myös suru-uutisen, jonka vuoksi tunnelma on tavallistakin synkeämpi. Hyviä ihmisiä poistuu keskuudestamme, eikä mitään ole tehtävissä.

Viikon biisi, joka ei jätä mua rauhaan:

Wounded but still alive

Kohta on lähtö lääkäriin. Tällä viikolla erilaisia auttajia tulee tavattua muutamakin kappale. Tänään työterveyslääkärille, huomenna psykologin juttusille. 

Olen henkisesti niin haavoittuva ja suojaton. Kun jaoin eilen somessa kuvan, se tuntui henkilökohtaiselta, vaikkei kuvassa näkynyt juuri mitään, mitä voisi luvan kanssa arvostella tai mistä olla eri mieltä. Kas tässä:

Silti kuvan jakaminen tuntui henkilökohtaisimmalta, mitä olen päästänyt "julki" pitkään aikaan. Tekee mieli kääriytyä sisäänpäin ja lukita ovet. Haluan sulkea kaikki ulkopuolelle, sillä en pysty käsittelemään sitä, että kukaan tunkisi reviirilleni viemään viimeisetkin voimani. Vedenkeitin, tuo epäseksikkäin esine päällä maan, paljastaa jotain sosiaalisen median takaisesta elämästäni. Muuthan eivät sitä tiedä, mutta minulle tuo keitin kertoo tarinaa, ja sen lataaminen internetiin tuntuu tarinan luovuttamiselta kaikkien silmille ja korville. Ja se meteli on minulle liikaa. Hassua sinänsä, että henkilökohtaisimmalta tuntuu vedenkeitin - kertooko sekin siitä, kuinka sekaisin olen? Luulisi, että enemmän minusta kertoisi lukemani kirja tai kasvattamani koira...

Poliittisia mielipiteitä olen kyllä jakanut, mutta ne ovat vain mielipiteitä, eivätkä paljasta arkeani. Niin, tiedoksi vain, että en kannata tätä "työkokeiluiksi" naamioitua orjatyöpolitiikkaa ja työttömien kyykytystä. En arvosta vähääkään, että työttömät nähdään kykenemättöminä tai saamattomina, joita tarvitsee näin "kannustaa" tekemään ilmaista työtä. Ja että tästä "mahdollisuudesta" pitäisi vielä olla kiitollinenkin! Jestas, mitä hevonpaskaa.

Samoin olen pohtinut lastenkasvatusta. Syyllistämättä ketään tai puuttumatta mihinkään yksittäiseen asiaan toivoisin, että ihmiset kasvattaisivat lapsiaan eivätkä keksisi tekosyitä luistaa perusvaatimuksista. Lapset ovat tottakai erilaisia ja jokainen tilanne tulee katsoa lapsikohtaisesti. Silti olen sitä mieltä, että tervehtimisen oppiminen ja perustavanlaatuiset käytöstavat eivät vahingoita ketään. Sanomattakin (olkaa hyvät, älkää aloittako tästä!) on selvää, että lasta ei saa savustaa, kiristää tai pakottaa. Silti asioita, jotka ovat hitusen verran epämukavuusalueella ensialkuun, ei kannata vältellä vain siksi, ettei herkän pirjopetterin heiveröinen itsetunto vaurioituisi. Siitä se itsetunto vaurioituu, jos vanhemmat eivät luo lapselleen tilanteita ja opettaen anna lapselle sosiaalisen kanssakäymisen eväitä. Opettaa voi monin tavoin, ja lapsesta huomaa kyllä, jos jokin asia tuottaa hänelle erityistä tuskaa. Siinä tapauksessa tilanteita voi koettaa lähestyä toisin, lapsentahtisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvun annetaan mellastaa kuin pellossa, vailla opastusta tai vaatimuksia.

Onpa näköjään patoutunut kiukkuakin. Mistä päästä tätäkin nyt lähtisi kerimään....

New Year

Uusi vuosi. Uutta edessä. Vanhaa takana ja tuoretta kasvamassa. Kaikki kesken ja sen sietämisen vaikeus.

Saisiko tänä vuonna taas voimia järjestellä elämää kohti unelmiaan?

Olen saanut niin paljon. Kyse ei ole kiitollisuuden puutteesta. Olenko vain pohjattoman utelias? Liian ahne? Olenko jollain tapaa loputtomasti rikki, korjauksen tuolla puolen. Ainutlaatuinen elämäni kuluu, enkä tiedä osaanko arvostaa sitä riittävästi.

Miten minusta tuli näin epävarma? Kykenemätön määrittämään omia tunteitani, hieman haluton ilmaisemaan omia ajatuksiani, vastahankainen tavoittelemaan omia unelmiani.

Vaikuttaa varmaan käsittämättömältä, että joku jaksaa kärsiä vuodesta toiseen. Harteilla painaa niin syvä suru, että siitä voi hädin tuskin kirjoittaa. Mitä virkaa on elää surun kanssa, elää negatiivisten ajatusten vallassa ja kantaa maailman ja ihmisten murheita?

En tiedä. Koen vain, että se on osani. Synnynnäistä, kenties. Jotkut ovat iloisia, käsittelevät asiansa ilon kautta ja kääntävät voimavaroikseen kaiken mikä tuntuu haastavalta. Toiset taas särkyvät vuosi vuodelta hieman lisää, pirstaloituen lopulta niin, ettei viattomasta lapsenuskosta, perusluottamuksesta ja tulevaisuudentoiveista ole jäljellä kuin hento häivähdys.