torstai 17. joulukuuta 2015

It Burns, it BURNS....

Ja sen minä vaan sanon tuosta äitiydestä, nyt kun kerran aloitin (vaikka vieläkin elättelen toiveita siitä, ettei tässä miksikään mammabloggaajaksi ruveta...).

Että turvaverkkoja pitää olla. Meillä on onnellinen tilanne, on siskoni, äitini sekä lukuisia ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia. Jos näitä ei olisi, olisivat meikäläisen marmorikuulat levinneet jo toisen viikon kohdalla.

Äitiys on tunteiden vuoristorataa enemmän kuin olen koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Omaan aiempaan tunneskaalaansa oli tottunut, mutta nyt tuntuu, että asteikolle on lisätty isoja loikkia kumpaankin suuntaan. En ole kuuna päivänä ollut niin onnellinen, enkä ikimaailmassa niin turhautunut, raivoissani ja loukkaantunut kuin viimeisen kahdeksan viikon aikana. Jos ei olisi vertaistukea, ihmisiä sanomassa että tämä kuuluu asiaan, ajattelisin ilman muuta tulleeni hulluksi.

Nyt voin sentään lohduttautua sillä ajatuksella, että en ole hullu, tämä vain tuntuu siltä. Ja on ohimenevää. Kaikenlaista jaksaa, kun tietää että se on vain vaihe ja menee kyllä ajallaan ohi.

Niinkuin koliikkioireet ja univelka...

Stayin' Alive


Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Päiväkirja riipustaa itseään pääni sisällä, mutta sormistani se ei kipinöi, koska arki pyörittää meitä niin hurjaa vauhtia.

Synnytyksestä selvittiin. Elämäni suurin kipu ja karmein koettelemus. Kun ei nuku kolmeen vuorokauteen, kun synnytys käynnistetään ja se päättyy välilihan leikkaukseen sekä imukuppiavustukseen, ei hetkeen hymyilytä. Sinä, joka kännipäissäsi paasasit mulle lääkkeettömän luomusynnytyksen ainutlaatuisesta paremmuudesta ja jonka lapset putkahtivat maailmaan alle 6 tunnissa, haista paska.

Vauva on kyllä ihana. Hän on ollut omamme ja tärkeimpämme heti syntymästään lähtien. Vauvanhoidon tuoksinassa ja uudenlaisen perhe-elämän opettelussa on seilattu niin monenkirjavissa tunnelmissa, että niitä on mahdotonta pukea sanoiksi. Tunnekuohuja on riittänyt niin hyvässä kuin pahassakin. En vielä osaa sanoa, mitä elämä lapsen kanssa tuo tullessaan, millaiseksi arki muotoutuu. Seitsemänviikkoisen kanssa ei vielä ole mahdollista toteuttaa kasvatuksellisia ambitioitaan, vaan päivät soljuvat kuin huomaamatta, lapsen huoltotoimenpiteiden lomassa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; Onneksi lapsettomat ihmiset eivät voi tietää, mitä menettävät. Kiintymyssuhteen intensiteetin ja syvyyden voi ymmärtää vain toinen vanhempi. Lapsen liikuttava avuttomuus ja luottamus vanhempaansa on käsittämättömän huikea kokemus. Tunne siitä, että pystyy huolehtimaan jostakusta niin pienestä ja luotsaamaan häntä kohti itsenäisempää elämää hyvin kuoppaisella ja pitkällä tiellä... Vielä nyt vauva on äitinsä sylissä ja turvassa vaaroilta ja sydänsurulta, mutta jokainen viikko ja kuukausi tuo lähemmäs sen päivän, kun äiti ei voi enää suojata lasta kaikelta, mitä maailma tarjoaakaan.

Ristiäiset vietimme kodin rauhassa, perheenjäsenten ja kummien läsnäollessa.
Vaikka äitiyden onnenkuplassa ei kai pitäisi puhua henkilökohtaisista tarpeistaan ja haluistaan (uhrautuva äiti ja mitänäitänyton), sanon silti. Ikävöin työkavereita ja töitäni. Pidän työelämästä. Odotin kyllä äitiysloman alkua, ja nautin lapseni seurasta ja iloitsen, kun saan seurata hänen kasvuaan. Mutta kaipaan myös omaa elämääni, enkä halua hukkua äitimössöön. Kuten lapsi, olen minäkin oma persoonani, erillinen muista. Ihminen, jolla on urasuunnitelmia ja unelmia oman itseni varalle. Haaveilen kauniista vaatteista ja vilkkaasta työelämästä, sosiaalisesta elämästäkin, samoin kuin tasaisesta perhearjesta, jossa lapsi muodostaa oman yksikkönsä. Uskon, että nämä kaikki voi saavuttaa, kun ei unohda itseään. Itseään ei enää voi asettaa prioriteetiksi kuten ennen, mutta on huomattava, että äitiyskin on laadukkaampaa, kun äiti huolehtii myös omista tarpeistaan. Ei lapsi siitä kärsi.

Tammikuu on jälleen jännittävää aikaa; saamme viettää kuukauden päivät yhdessä koko perhe. Joulunpyhistä alkavat vapaat starttaavat isän lapsenhoitovapaat, jotka jatkuvat koko tammikuun ajan. Toivottavasti ehdin haaveilla joulun alennusmyynneissä hitusen, ja toivottavasti löydämme säntillisen arkirytmin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että rutiinit tarttuvat jo.

P.s. Rutiineista puheenollen, on eräitä, joita perheenlisäyksemme on horjuttanut toden teolla. Rakkaat chihuahuamme ovat kyllä hyväksyneet lapsen osaksi laumaa ja tarkkailevat sitä ja osallistuvat hoitamiseenkin imetystukihenkilön ominaisuudessa, mutta silti heidän käytöksessään on jotain muuttunutta. Nuorempi osoittaa vauvalle rakkautta, mutta vaikuttaa myös mustasukkaiselta, kun perheen vauvan asema on otettu häneltä pois. Aiempi pentumainen iloisuus on toistaiseksi kateissa, mutta toivoaksemme eläinlääkäri osaa auttaa, sillä hänellä on ilmennyt lievä terveydellinen ongelma. Odotan, että sen ratkaiseminen ilostuttaa kultaisen hauvamme jälleen. Vanhempi koira puolestaan on vauvan suhteen välinpitämättömämpi, mutta kiertää asunnon nurkkia, seiniä pitkin ja ilmeisesti tutkii reviirinsä rajoja.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kicking the Bucket List

En aio potkaista tyhjää, mutta näillä kaiken maailman tehtävälistoilla ajattelin pyyhkiä pyllyni.

On jo joitain vuosia ollut trendikästä kirjoittaa tehtävälista, niin kutsuttu Bucket List. Lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin heittää lusikan nurkkaan tai pyyhkeen kehään, potkaisee tyhjää - no siis, ennen kuin kuolee.

Sehän on hieno ajatus. Laitetaan listalle asiat, jotteivät unohdu elämää suorittaessa. Kahdeksankymppisenä voi sitten lueskella listaa ja ruksia yli kohdat, jotka on tehty, ja kenties toteuttaa vielä muutaman haaveensa. Tai jäädä harmittelemaan kun muistaa yhtäkkiä, että hitsinpimpulat, benji-hyppy jäi tekemättä, eikä se enää onnistu.

Kilin kellit. En ymmärrä. Rakastan kauppalistoja, kirjalistoja ja muuta mukavaa, mutta tämä trendi  menee yli ymmärrykseni. Eikö ihmisen elämä tänä päivänä ole riittävän aikataulutettu ja riittävästi suorittamista ilmankin, että miettii elämänsä kohokohtien toteuttamista päivänsä pääksytysten ja tekee niistä listoja?
 
Jos unelmiaan ei  muista ilman jonkinlaista listaa, ovatko nuo unelmat niitä tärkeimpiä, niitä, joita eniten haluat elämässäsi tehdä? Vai ovatko ne kenties jotakin ulkokultaista, mitä ihmisen mielestäsi, syystä tai toisesta, pitäisi saavuttaa ennen tiettyä ikää tai vaihetta?

No, otetaan huomioon, että jokaisen bucket list voi tietenkin näyttää sellaiselta, jolta sen haluaa näyttävän. Toisilla listalle kuuluu eksoottisiin kohteisiin matkustamista, luksusravintoloissa syömistä, itsensä ylittämistä fyysisin tai henkisin suorittein (esim. valmistuminen johonkin tiettyyn unelma-ammattiin), unelmien laukun ostaminen tai jonkun hengellisen johtajan tapaaminen, vapaaehtoistyö tai muuta sellaista.
Toisellehan bucket list voi tarkoittaa syksyistä marjaretkeä, omistusasunnon hankkimista, lapsen viemistä Linnanmäelle kerran vuodessa, takkatulen tuijottelua tai parhaan kirjan lukemista oman kodin rauhassa, rakkaudentunnustusta ihanalle ihmiselle, läheisen auttamista tiukassa tilanteessa tai muuta sellaista.

Mielestäni yllämainitut passaavat kyllä jotakuinkin asioiksi, joista voisin ajatella unelmoivani. Mutta ymmärrän samalla, ettei yksi ihminen voi saavuttaa kaikkea, tehdä kaikkea, osallistua kaikkeen, opiskella kaikkea, tehdä kaikkia töitä ja ymmärtää kaikkia asioita. Kaltaistani suorittajaluonnetta tällaisen listan olemassaolo vaivaisi. Mihin kaikkeen pystyn, montako näistä asioista jää kesken tai kokonaan elämästäni puuttumaan?

Ja toisaalta, vaikka listan jokainen kohta tulisi ruksituksi; Millaista olisikaan elämä, jos kaikki unelmat toteutuisivat, eikä jäljellä olisi enää unelmoitavaa?

Saattaa olla, että mielipiteestäni heijastuu mustavalkoisuus tai suorituskeskeinen tapa tarttua asioihin. Siitä huolimatta peräänkuulutan armollisuutta, lempeyttä ja asia kerrallaan -mentaliteettia.

Unelmiensa ei saa antaa valua kylmäksi suoritusten listaksi, edes otsalohkossaan. Huikeista kokemuksista kannattaa nauttia sitä mukaa kun niitä tulee vastaan - ja meille kaikille tulee, kun kyse on niistä asioista, joita Todella Haluamme.

Jos jonkinlaisen listan voisin tehdä, se koskisi niitä ihania asioita, joissa olen saanut olla mukana, asioita, jotka ovat elämässäni toteutuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitollisuuslistan tekeminen onkin mielestäni terveempi tapa kuin aina epävarman tulevaisuutensa jossittelu.

Parhaita asioita sattumanvaraisessa järjestyksessä:
- mahtava lähipiiri; perhe ja ystävät
- kaksi suloista koiraa, joita saan rakastaa ja helliä
- avioliitto rakastettavan, ihanan ja kunnollisen ihmisen kanssa
- monet matkat ja seikkailut; ulkomailla ja kotimaassa hyvässä seurassa
- mökkielämä ja sen tuoma tasapaino muuten hektisessä arjessa
- syksyn värit, joihin en kyllästy

tiistai 13. lokakuuta 2015

Baby, baby, baby ooh!



Sanovat, että lapsen saaminen muuttaa elämän täydellisesti. Voi olla, mutta siitä meikäläinen ei toistaiseksi tiedä paljoakaan. Koska laskettuun aikaan on enää reilu viikko, olen kuitenkin saanut muistutuksia siitä, että moni asia muuttuu tai on jo muuttunut.

Muutokset eivät ole vahvinta aluettani joten päänsisäiset solmut alkavat kiristyä ja ahdistus kuplia. Jos tässä vaiheessa ylipäätään on mahdollista antaa kenellekään neuvoja (sen sijaan että itse vastaanottaa niitä jatkuvalla syötöllä, koska ilmeisesti olen taantunut siihen tilaan että tarvitsen niitä), ainoa neuvoni kuuluu: Älä muuta kaikkea kerralla.

Riittää, että työelämä jää äitiysloman takia ulottumattomiin hetkeksi. 
Jos muutat raskausaikana toiseen kotiin, älä vaihda kaupunkia tai olosuhteitasi radikaalisti.

Muuttuneita asioita, jotka horjuttavat hyvinvointiani: 
1. Asunnon vaihto. Raskausviikolla 37 muuttaminen on raskasta. Muuton viimeistely ei tahdo onnistua, koska energiaa ja voimia siirrellä tavaroita on rajallisesti. Laatikoita on siis joka paikassa vielä raskausviikolla 39. Mattoja puuttuu. Tässä vaiheessa pesänrakennusvietti on voimakas, mutta kotiutuminen uuteen paikkaan ei tapahdu hetkessä. Koen siis kuljeskelevani puolivieraassa paikassa, vaikka talo onkin jo kaukaa tuttu.
2. Olosuhteiden muuttuminen. Kun äitiysloma nielaisee työorientoituneen ihmisen, muutaman viikon haahuilun jälkeen iskee tyhjyys. 
Puolison elämä jatkuu entisellään, kavereiden samoin, mutta mammalomailija lipsahtaa johonkin näkymättömyyden ja kykenemättömyyden tilaan. Liikkuminen on kivuliasta, ja ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää, että viimeisillään raskaana oleva jää vangiksi kotiinsa. "Lähi"kauppa puolentoista kilometrin päässä ei yhtäkkiä olekaan lähellä. Bussissa istuminen on tuskaista, eikä pyöräily onnistu. Itsenäisen menemisen ja asioiden hoitamisen sijaan on jäätävä kotiin ja luotettava toisten apuun.
3. Neuvolan vaihtuminen. Neuvolassa asiointi ei muutenkaan ole erityisen mieltäylentävää. Rumbaan kuitenkin tottuu raskauden aikana, ja kun asiat saa sujumaan, käynnit ovat rutiininomaisia ja oman terveydenhoitajan kanssa asiointi on miellyttävääkin. 
Paitsi, jos muuton yhteydessä vaihtuu neuvola ja terveydenhoitaja (kaupungin vaihdon vuoksi). Ja jos uusi terveydenhoitaja on lässyttävä, hymistelevä nainen ja uusi neuvola kuin ikivanha koulun hammashoitola, sinapinkeltaisine ovineen. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, ja loppuraskaudesta olisi muutakin ajateltavaa kuin sopeutuminen uusiin tiloihin ja menettelytapoihin ja terveydenhoitajaan, jonka kanssa menee hermot.

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että perheemme pääluku kasvaa, on omiaan aiheuttamaan pieniä oikosulkuja. Synnytyksen lähestyessä lienee luonnollista miettiä kaikkia niitä muutoksia, joita lapsi tuo tullessaan. Vastuu toisesta ihmisestä, kokemattomuus pienen vauvan hoitamisesta, tärkeysjärjestyksen muuttuminen, parisuhde ja omien tarpeiden ja halujen laittaminen syrjään ovat vain muutamia niistä asioista, joita miettii, kun lapsi on valmis syntymään päivänä minä hyvänsä.

Sitä, onko ahdistukseni todellisiin ongelmiin perustuvaa vai hormonien aikaansaamaa hysteriaa, on vaikea arvioida. Ainakin täällä maaseudun rauhassa, yksin kotona ilman autoa, on aikaa pyöritellä asioita mielin määrin. Olisi ilmeisen tärkeää yrittää pitäytyä rentoutuneessa tilassa ja välttää ylimääräistä riehumista. Saan runsaasti neuvoja nukkumisesta, kirjojen lukemisesta (ilmeisesti sitä ei tule tehtyä vähään aikaan...) ja rentoutumisesta. Relaksoituminen ei vain taida kuulua repertuaariini. No, yritetään.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kesä kaunehin kymmenistä


Ihan pian takana on koko heinäkuun kestänyt vapaa-aika ja lomailu. Vaikka Suomen kesäsää on ollut kylmin ja kurjin 50 vuoteen, vakuutan, että mennyt kuukausi on mahdollisesti elämäni paras. Huippuhetkiä on toki koettu ennenkin, mutta olen erityisen iloinen Juuri Tästä Heinäkuusta.

Pohdin kuumeisesti, onko taikakeinoista hyötyä: Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Meneekö onni pois, jos sitä hitusen sanoittaa? Lehdissä kerrotaan kesäisin parisuhteen sudenkuopista sekä elokuun avioeroaallosta, kun pariskunnat pysähtyvät lomillaan nenäkkäin ja huomaavat, etteivät enää oikeastaan tunne puolisoaan tai haluakaan tuntea. Meillä takana ei ole vielä kymmeniä vuosia, mutta kymmentä vuotta lähestyessä sitä miettii väkisinkin elämää, jota yhdessä on eletty ja mihin se riittää.

Häämatkamme Kroatian Dubrovnikissa oli ihana. Kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen tietysti jännitti, kuinka nopeasti yhteinen sävel jälleen löytyisi. Jännitys oli turha; meillä oli aivan fantastisen hauskaa ja rentoa yhdessä. En olisi voinut toivoa mitään enempää. Ehdimme pitkästä aikaa nauttia kiireettä toistemme seurasta, jutella asioista pitkän kaavan mukaan, keskittyä romantiikkaan ja tallentaa mieliimme ihania maisemia, lämmintä etelän ilmastoa, yhteisiä kokemuksia. Ehdimme pitää kädestä ja katsella toisiamme silmiin.


Kroatian matkan lisäksi kävimme perheemme mökillä äitini, hänen puolisonsa, siskoni & avomiehensä, veljeni & tyttöystävänsä ja isovanhempieni kanssa. Tämäkin reissu oli erinomainen; uimme, saunoimme, söimme hyvää. Koirat nauttivat mökkielämän vapaudesta ja ottivat siitä kaiken irti. Saimme metsästä mukaamme myös tuoreita mustikoita, pakastin on nyt täynnä kotimaisia, itse poimittuja herkkuja (jos nyt vähän ostomansikoitakin).

Raskaus etenee nähdäkseni normaalisti. Vauva kasvaa ja potkut kovenevat. Nyt hän mellastaa jo selkeästi ja useaan kertaan päivässä. Massu on kasvanut uusiin ulottuvuuksiin. Siitä ei varsinaisesti ole mitään haittaa ja pärjään hyvin - mutta toki fyysinen suorituskyky on 7. kuulla eri luokkaa kuin vielä hetki sitten.
Vatsan kasvun huomasin selkeästi ensimmäistä kertaa Dubrovnikissa, kun liikkuminen alkoi käydä selvästi työläämmäksi. Sama kehitys on jatkunut yhä, ja jatkunee edelleen, sillä vauvan olisi tarkoitus kasvaa ja lihoa ja voimistua seuraavan kuukauden ajan ripeään tahtiin. Odotamme vauvaa jo uteliaina.

Jännää nähdä, millainen tyyppi on syntymässä perheemme jäseneksi. Aluksi raskaus ei ole tuntunut juuri miltään henkisellä tasolla, mutta totesimme jo häämatkan alkupuolella, että nyt kun ajatukseen vauvasta on jotenkin kasvanut ja äitiyspakkauksen myötä asia on alkanut konkretisoitua, olisi kamalaa, jos jotain sattuisi. Toivomme siis parasta, ja yritämme suojella syntymätöntä lasta parhaan kykymme mukaan.

Kuinka elämääni tupsahtikin näin paljon kaikkea, mistä olla onnellinen? Olen onnellinen ja kiitollinen. Elämässä on ollut ja tulee varmasti olemaan hetkiä, jolloin onnentunteita saa kaapia syvältä sangosta. Nyt kun asiat ovat kertakaikkisen mallillaan, on syytä tunnustaa se nöyryydellä, kiitollisuudella, ottaa vastaan mitä annetaan ja yrittää mahdollisuuksien mukaan tuottaa iloa ja onnea myös läheisille.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Not the best diary


Ajattelin, että blogi toimittaisi sähköisen päiväkirjan virkaa. Luulo ei tälläkään kertaa ole tiedon väärti, sillä aikaa ja viitseliäisyyttä tuntuu olevan rajoitetusti.

Hääraportti on tynkä, kuvat säilyvät edelleen muistitikulla, tänään alkaa kesäloma ja ensi viikolla on kaksikin reissua koto-Suomen ulkopuolelle. Ensin työporukan kanssa Tukholmaan ja sieltä kotiuduttua heti seuraavana päivänä häämatkalle Dubrovnikiin, Kroatiaan.

Kovasti tapahtumia, kovin vähän tekstiä.

Vähän sellainen fiilis, että tekis mieli soitella Leevi & the Leavingsin Pohjois-Karjalaa tai jotain muuta rötkötysbiisiä, mutta ehkäpä teeskentelen ahkeraa vielä hetken.




tiistai 19. toukokuuta 2015

Weird stuff happening everywhere...

Toivon, ettei tästä tule vauvablogi.
Todella toivon.

Silti tuntuu tärkeältä yrittää pukea sanoiksi raskaudenaikaisia fiiliksiä, siis niitä, joita ei kirjoitella vauvakirjaan.

Vauvakirjassa kysytään: Ajatuksianne vauvasta ennen sen syntymää? Siis mitä.

Toivon, että se oppii syömään, potalle, nukkumaan pitkiä unia, että siitä tulee täyspäinen yksilö. Toivon, että siitä tulee rehti ihminen, kaunis ja komea, menestyvä, ahkera ja terve. Että ei mitään paineita lapsukaiselle.
Kuka näitä asioita ei lapselleen toivoisi, mutta kuka näitä ajatuksia haluaa vauvakirjoihin kirjoitella? Kai lapsensaanti ajatuksia herättää, mutta pupuilla ja ankoilla täytetty vauvakirja ei suoranaisesti rohkaise kertomaan oikeista ajatuksista. Ilmeisesti kirjaan pitäisi kirjoitella, että voi pupunen, kuinka sinua tänne odotamme, ja mitä lie pinkillä tai taivaansinisellä meleerattuja haihatuksia. Mutta mistä sitä tietää, millainen helvetti synnytyksen jälkeen odottaa?

Mitäs hajua minulla on tuosta ihmisestä, joka kohdussani kasvaa. Ei mitään. Neuvolasta saatu vauvaopaskin kuiskii, että "nythän vauva on jo usean kuukauden ajan kertonut itsestään asioita". Nokunneiolekertonut. Kroppani kyllä kertoo kaikennäköistä stressinsietokyvystään ja siitä, että jonkinlainen poikkeustila on päällä, mutta vauva ei ole kertonut itsestään mitään. Jonkinlainen epeli tuolla ilmeisesti muhii.... Ja nyt näköjään potkiikin, mutta mistä minä tiedän. Saattaa olla yhtä tulinen luonne kuin äitinsäkin. Tai sitten ei.

Neuvolaopuksen sivuilta löytyi myös seuraava, ihastuttava runonpätkä: "Iloitsee kanssanne joka tuttu / Teille syntyy oma kullannuppu!" SERIOUSLY, PEOPLE. Onko ketään, joka HALUAA lukea tuollaista paskaa neuvolaoppaasta? Lässyttävätkö jotkut jo raskausmahalleen? Taantuvatko odottavat äidit pastellinvärisiksi haamuiksi, jotka sössöttävät vauvarunoja? Lähipiirissäni ei ole käynyt näin, eikä meikäläinen löydä mitään tarkoitusta sille, että tulevia äitejä tai vanhempia yritetään puhaltaa jo ennakolta muumilaakson vaaleanpunaisiin pilviin. Vauva-arjen koittaessa tunnelma voi eltaantua, ja mielestäni olisi syytä keskittää voimavaransa siihen, että nauttii viimeisistä vapauden kuukausistaan kun se vielä on mahdollista. Jos vauvamaailmaan imeytyy, se joutaa tapahtumaan kun vauva on maailmassa.

Parin viikon kuluttua on rakenneultra, ja sieltä saisimme varmaankin tiedon tulevan lapsen sukupuolesta. Olen ollut varma, että haluan selvittää sen, mutta olen jostain syystä alkanut peruuttaa. Kenties haluan tietää, mutta se, kerrotaanko asiasta lähipiirille, onkin toinen juttu. Olen alkanut ajatella, että vauvan sukupuolen kertominen oman lähiperheen ulkopuolelle tuntuu oikeastaan melko ahdistavalta ajatukselta. Kerronko lapsen sukupuolesta kavereille, tuttaville? Jotta he voivat jo valmiiksi sukupuolittaa lapseni ja kuvitella hänet mielessään valmiiksi sukupuolensa edustajaksi?

Olemme kaikki stereotyyppisen ajattelun vankeja. En haluaisi, että lapselleni pedataan samanlainen maailma. Se, mitä hän itse haluaa ihmisenä tehdä, oli se sitten prinsessaleikit tai dinosaurussodat, on lapseni asia. Mutten haluaisi, että hänet identifioidaan valmiiksi. Me kaikki teemme sitä, vahingossa, vaikka kuinka yrittäisimme suhtautua neutraalisti. Silti tyttö on tyttö ja poika on poika. Syntymäänsä asti minulla on mahdollisuus suojella lastani muiden ihmisten jaottelulta. Käytänkö sen mahdollisuuden, vai paljastanko lapsen todennäköisen sukupuoli-identiteetin kaikille jo ennen hänen ensihenkäystään?


tiistai 5. toukokuuta 2015

End of an era, beginning of a ...heaven knows what!?



... ja niin sitä ihminen oppii.

Häät vietettiin onnellisissa merkeissä, ja lopulta kaikki loksahti paikalleen. Päivämme oli tunnelmallinen ja ihana, juhlapaikka oli kaunis ja sulhanen ah, niin komea.

Hääkuvistamme vastasi erittäin suureksi iloksemme Elämyskuvaaja Jones Eriksson.

Edelliseen tekstiin viitaten; Irrationaalisten, häitä edeltävien raivonpuuskien syykin selvisi. Kirjoitustaukoa kertyi melkein kolme kuukautta, mutta kas, elämä jatkuu. Kirjaimellisesti. Olen nimittäin raskaana. Hääviinit jäivät siis minun osaltani juomatta, mutta Lehtikuohu ajoi asiansa, ja kun asiat laittaa mittasuhteisiin, "viinitakaisku" tuntuu varsin pieneltä myönnytykseltä.

Muutama päivä edellisen kirjoituksen jälkeen tein raskaustestin, ja kuten toisinaan ihmisille käy, se näytti positiivista. Nyt on jo ensimmäiset kriittiset kuukaudet takana, ja parin viikon kuluttua koittaa raskauden puoliväli. Pohdinnat siitä, tehdäkö lapsi vai eikö tehdä, tulivat tiensä päähän ja luonto ratkaisi asian meidän suosiollisella avustuksellamme.

Kaikki tämä tarkoittaa, että paljon uutta ja ehkä jännittävääkin on edessä. Minkäänlaisia ylenmääräisiä innostuksenpurkauksia tai ylimääräistä hässäkkää uutinen ei ole aviopuolisoiden kesken aiheuttanut, lähipiiri on reagoinut äänekkäämmin. Muutaman kerran olen tuntenut suurehkoa tyytyväisyyttä, ensimmäisessä ultrassa jopa liikutusta, mutta muuten tunnelma on samankaltainen kuin ennenkin.


Maa ei siis ole mullistunut, mitä nyt helvetti ehkä vähän huurtui, kun tajusin, että olen kovaa vauhtia matkalla äidiksi. Ei olis uskonut...



tiistai 10. helmikuuta 2015

Tired.... oh so tired

Päällisin puolin kaikki asiat on ihan ok.

Siis sikäli kun näen.

Tuntuu kuin päästäni olisi kirjaimellisesti tipahtanut ruuvi tai pari.

Itkettää, raivostuttaa, lamaannuttaa.

Väsyttää niin ettei sanotuksi saa, mutta betonimyllystä ei voi nyt hypätä pois. Periksi ei saa antaa, mutta eteenpäinkään ei pääse.

Masennus on tutumpi tunne, mutta nyt on käsillä suuren luokan ahdistus. Pitkästä aikaa kaikki mentaaliset työkalut tuntuvat kadonneen - en tiedä mitä tehdä. Yritän rauhoittua, rauhoittaa itseäni, tehdä turvallisia asioita. Mutta olosta ei tule turvallinen eikä rauha palaa.

Siippa on ihmeissään, enkä syytä häntä: Jos en itsekään osaa sanoa mikä on, miten hän voisi auttaa?


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Rainbow in the dark

Tekipäs hyvää käydä kuuntelemassa erinomaisia muusikoita On the Rocksin 80-luvun hevi-illassa.

Muusikot olivat erinomaisia, yleisön joukossa sen sijaan piti välillä ottaa taka- ja sivuaskelia, ettei saanut nokkiinsa keski-ikäisiltä hevihirmuilta. Ne puivat nyrkkiä, hyppivät ja heittivät tukkaa niin, että musiikin tauottua rasvaiset kiehkurat olivat hiestä märät ja klimpeiksi ryhmittyneet, ja silmien ympärillä oli menossa jonkinlainen opossumiutuminen, kun maskarat olivat levinneet niin ylä- kuin alaluomillekin. Ei ihan jokapäiväinen näky, mutta ei siitä sen enempää...



Mun täytyy päästä ulos useammin. Kuuntelemaan jotain pientä keikkaa johonkin, ilman suurta suunnitelmaa, ilman kiirettä. Nykyään kaikki on niin pirun aikataulutettua.

Eilen huomasin, että vaikka saisin olla hetken rauhassa paikallani, täytän joka hetken työllä tai puuhastelulla. Mua suorastaan ahdistaa ajatus siitä, että jonain viikonloppuna ei olisikaan suunnitelmaa, vaan istuisin kotona, kuuntelisin kellon tikitystä ja olisin vaan. Kaipaan sitä, mutta pelkään myös. En osaa rentoutua. Käytän kiirettä myös tekosyynä sille, etten ehdi elää elämääni. Kiire on todellinen, mutta se on valittu asiaintila, huolellisesti vaalittu konstruktio. On kai muodikasta tehdä itsensä tärkeäksi valittamalla, kuinka kauhea kiire on. Kenties olen joskus kadehtinut tuttavien tai ystävien hektistä elämää, ja alitajuisesti rakennellut itselleni ainakin yhtä monimutkaisen kuvion. Paljon iloa siitä onkin, kun kaljuunnun ja muistini takkuilee stressin vuoksi jo kolmikymppisenä.

Kun työviikosta selvitään, täytyisi siivota asunto. Kun kotia siivoaa, täytyy pestä pyykkiä. Täytyy pestä vessat, imuroida lattiat, vaihtaa lakanat, harjata koirat, leikata niiden kynnet. Sitten on vuorossa koulutehtävien teko, jonka jälkeen, jos aikaa jää, suunnitellaan tulevia häitä. Ja jos joskus saisin valmiiksi kaiken tämän, alkaisi siivoaminen alusta. Siivousprojekteihin saa myös hukutettua itsensä, jos vain haluaa: Siivoa vaatekaapit, pese mattoja, lipaston laatikot, käy läpi meikit, puhdista ja kiillota kengät ja tuikkukipot. Puistele verhot ja sohvatyynyt.

Tätä on jatkunut koko tammikuun. Pelkään, että jos pysähdyn, hajoan atomeiksi. Purskahdan itkuun (ei niin paha), enkä selviä siitä takaisin ruotuun riittävän nopeasti (paha). Riittävän nopeaksi toipumiseksi voitaisiin laskea mitä tahansa kahdesta tunnista kahteen päivään. Mutta ennustaminen on vaikea laji. Siksi jatkan rimpuilua oravanpyörässä.

Onhan tästä opiksikin; huomaan olevani suorittajaluonne. Pahempi ja kroonisempi kuin luulin. Odotan aina, että tulee rauhallisempi aika. Silti en salli sen tapahtua, vaan kerään ympärilleni hirveät kasat tekemistä. Miksi? Eikö normaalielämä riitä, vai eikö siitä saa riittävästi kiksejä? Ketä varten suoritan? Tulenko siten paremmaksi ihmiseksi? Haenko hyväksyntää? Kenen? Vai onko kyse siitä, että oloni on onneton, ja rakentelen sille oikeutusta väsyttämällä itseäni tolkuttomasti, ilman armoa. Ruoskin itseäni, koska jostain syystä en salli itselleni onnellisuutta, vaikka siihen olisi kaikki eväät.

Olenko onnellinen? Miksi odotan aina jotain toista vaihetta saapuvaksi? Tiedänkö edes, mitä onnellisuus on, tai tunnistaisinko sitä, jos se tökkäisi multa silmän puhki?

tiistai 27. tammikuuta 2015

Hupsutuksia


Häät lähestyvät hurjaa kyytiä. Isot linjat ovat suht koht selvillä, mutta vielä on paljon pientä ja pienempää tehtävälistalla. Kukat ja kattaukset hoitunevat, mutta päänvaivaa tuottavat morsiamen hiushaaveet ja alkava kaljuuntuminen (stressi!), sekä päättämättömyys ja osaamattomuus meikkauksen saralla.

En ole toivoton meikkaaja, osaanpa tehdä hyvääkin jälkeä, mutta haluaisin hääpäivänä meikkiini jotain "pientä ekstraa". Olen hamstrannut ihonhoitotuotteita ja täydentänyt meikkivarastoja.
Testailen erilaisia rajaustapoja ja arvon voimakkaan smoky eyes-meikin ja luonnollisemman morsiusmeikin välillä. Yritän erilaisten apukeinojen avulla loihtia kasvoilleni juhlalookin, joka ei illan mittaan valahda poskilleni tai häivyty olemattomiin. Värisävyt ovat mielestäni nyt kohdallaan, haaveilemaani violettia silmämeikkiä ajatellen.

Sulhasen yksityisyyttä suojellaan ovelan naamioinnin avulla.
Sulkasatoa aiheuttaa tällä haavaa vain ripsiväri tai irtoripset. Kokeilin viikonloppuna irtoripsiä, ja kokemuksesta jäi paljon patoutunutta raivoa sekä ripsitukkoja keittiön pöydälle. Ripsitupsut kuulostavat hyvältä teorian tasolla, mutta ovat käytännön kokeilussa Saatanasta seuraavat. Totesin, että erinomaisen ripsivärin metsästys jatkukoon - valkoinen ripsiraivo ei sovi suunnittelemani häävalmistautumisen tunnelmaan.

Jaa miksikö en teetä kunnon kestoripsiä? Paitsi, että hääbudjetti on tiukka eikä salli tämäntyyppistä irrottelua, kyseessä on ensisijaisesti periaate:
Käsittääkseni toistaiseksi ei ole olemassa (tai ainakaan niitä ei monesta paikkaa ole saatavilla) synteettisiä kestoripsiä. En käytä turkiksia, joten polttavinkaan ulkonäköunelma ei salli mun kävellä alttarille turkiseläimen karvat ripsiini liimattuna. Olen ehkä imeytynyt materialistiseen häähumuun, mutta joku tolkku se on tässäkin touhussa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

There is a light that never goes out

Havahduin tenttiinlukiessa pohtimaan omaa asemaani sosiaalityötä opiskelevana, poliittisista aatteista ja tasa-arvosta kiinnostuneena yhteiskunnan jäsenenä. Tenttikirjassa Human Rights and Social work -towards rights-based practice Jim Ife kirjoittaa melko itsestäänselvän asian; Sosiaalityö ei ole koskaan poliittisesti neutraalia.

Melko tyypillisestä keskiluokkaisesta perheestä lähtevänä olen nähnyt paljon kokoomustyyppistä ajattelumallia ympärilläni. Tunnistan itsekin piirteitä siitä ajattelussani. Sosiaalityön poliittinen lataus on kuitenkin voimakkaan vasemmistolainen, joka korostaa yhteiskunnan ja valtion vastuuta ihmisten hyvinvoinnista. Sosiaalityö on sydämeltään ja ideologialtaan kollektivistista, vaikka julkisen sektorin vastuu voi tarkoittaa monta eri asiaa riippuen siitä, liikutaanko kylän, kaupungin, valtion vai kenties globaalilla tasolla. Ihmisoikeuksien ylläpitäminen, suojelu ja rakentaminen vaatii yhteisöllisyyttä ja yhteistä vastuuta.

Poliittiset kannat ovat ainakin Suomessa hyvin henkilökohtaisia asioita. Puoluekantaansa ei halua julistaa turuilla ja toreilla, ja politiikka ei ole pöytäkeskusteluaiheena suosittu (jos virvokkeina ei ole vettä väkevämpää). Jos kuitenkin on niin, että sosiaalityö on väistämättä poliittista, on minun poliittinen kantani avattu kaikelle kansalle pelkästään siksi, että opiskelen sosiaalityötä. Sosiaalityö on vasemmistolainen ammatti?

En usko, että poliittiset mielipiteeni ovat niistä kiinnostuneille vaikeaselkoisia muutenkaan, sillä liputan sosiaalisessa mediassa voimakkaasti tasa-arvoasioiden puolesta, kun käsillä on äänestyksiä tai uutiskynnyksen ylittäviä tapauksia. On kuitenkin jännä katsella maailmaa siitä näkökulmasta, että jotkut (suoraan politiikassa työskenteleviä lukuunottamatta) paljastavat ammatinvalinnallaan voimakkaasti poliittisen kantansa. Esimerkiksi opettajat voivat (ja osittain heidän täytyykin) pitää kantansa omana tietonaan, samoin monen muun ammattikunnan edustajat. Sosiaalityö on aika kokonaisvaltaista työtä, ja näyttää siltä, että siinä joutuu paljastamaan omista periaatteistaan yllättävän paljon.

Ei minulla ole tarvetta salata elämänkatsomustani tai ideologiaani, mutta toisaalta en ollut aiemmin ajatellut, kuinka ammatinvalinta on avoin portti henkilökohtaisiin arvoihini. Enkä siltä pohjalta ole varma, onko tämä poliittisen kannan julkisuus ns. hällä väliä - aivan sama vai kenties joskus taakaksi muodostuva ammatin välttämätön sivuvaikutus.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Happy New Year 2015

Ihanaa uutta vuotta 2015!

Tästä onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä kaikkien aikojen paras.

Onnellisia aikojahan tässä on eletty jo muutama vuosi, kun kaiken murinan, kitinän ja rimpuilun kautta ovat onnistuneet sellaiset projektit kuin yliopistosta valmistuminen, työpaikan saaminen (ja seuraavan työpaikan saaminen, ja seuraavan, ...ja vihdoin pysyvän työpaikan saaminen), kihlautuminen ja kohta kilisevät hääkellotkin. Ei voi valittaa, mutta tuulta purjeisiin tässä puhallellaan jo, uudet unelmat horisontissa kimmeltäen.

Totta puhuen, taas painetaan täyttä höyryä. Häävalmistelut ovat kesken, opinnot täydessä vauhdissa, työssä räpiköidään kohti orastavaa asiantuntijuutta. Olisi tietysti hauskaa, jos tästä onnellisesta vaiheesta jäisi muutamia muistikuviakin, mutta kiireessä tuppaa unohtumaan, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkanteko....

Vai miten se meni. Ei ainakaan noin, koska meikäläiselle tärkeintä on, että määränpäitä saavutetaan säännöllisin väliajoin. Inhoan päämäärätöntä haahuilua, vaikka kuinka ehtisin syleillä universumia downshiftaillessani. 



Suunnitelmista tekoihin - tai sitten ei

Kaikkea touhua suunnitellessa ja säveltäessä tulee huomattua, että suunnitelmat ovat eri asia kuin toteutus. Ei suuret sanat suuta halkaise, niin sanoakseni. Inhoan matkalla muuttuvia suunnitelmia, kun puhutaan, aikataulutetaan ja jauhetaan ko. aikatauluista viikkokausia, ja tiedän jo lähtökohtaisesti, että suunnitelma ei tule käymään toteen. Kun on aika tarttua härkää sarvista, luistetaan takavasemmalle ja todetaan, että eipä onnistunut tämäkään asia. 

Eipä onnistunut tälläkään kertaa. Tämä fakta ärsyttää, vaikka kyse on vain sekundäärisesti minua koskevista asioista. Olen kyllästynyt kuuntelemaan turhia puheita suunnitelmista, jotka eivät toteudu. Haaveet, jotka ihminen tietää mahdottomiksi, ovat eri asioita. Haluan tietää, mitä ihmiset toivovat, mitä haluavat, mistä haaveilevat. Mutta realististen asioiden kyseessäollen en halua kuulla epärealistisia haihatuksia asioista, jotka vaativat vain istumalihaksia.

Olen poikkeuksellisesti (?) suivaantunut. Ihmisillä on erilaisia tilanteita, mutta toista on vaikea ymmärtää silloin, kun itsellä on tuhat rautaa enemmän tulessa, ja yrittää silti selvitä kaikesta, koska mitään ei olisi varaa pudottaa. Toivoin myös, että saisin yhdellä osa-alueella pientä sparrausapua, mutta ko. sparrausapu luistelee käsistäni kuin märkä saippua.

Tästäpä juohtui mieleeni, että onko meininki entisestään amerikkalaistumassa? Puhutaanko ympärilläni entistä useammin vain jotain sanoaksemme, ilman aikomustakaan tehdä mitään puheen sisällön realisoimiseksi? Huomaan syyllistyneeni tähän syntiin muutaman kerran viime kuukausien aikana, ja vaikka se aina tuntuu ikävältä, tunnen kynnyksen madaltuneen omallakin kohdallani. Tikku toisen silmässä, norsu omassa. Vai kuinka se nyt oli. Tänään ei nämä aforismit irtoa alkuunkaan.

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...