tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kunnes kuolema korjaa

Eilen illalla oli vaikea saada unta. Muutaman päivän sisällä on tullut kaveripiirissä useampiakin uutisia kihloista ja vauvoista. Tätähän se nyt on, kun ystäväpiirin ikähaarukka on kahdestakymmenestäkuudesta kolmeenkymmeneenviiteen. Opiskelut ovat loppusuoralla tai valmiit, ja kun töihin on päästy, on aika alkaa miettiä elämän suuria kysymyksiä. 

Vituttaa koko aikuistumisen konsepti. Vetääkö ihmisen biologia vieläkin niin vahvasti, että suurin osa katsoo tarpeelliseksi hurauttaa naimisiin ja tehdä lapsia heti, kun päästään "siihen ikään" ja turvallisen aikuisuuden puolelle? Se tuntuu konseptilta, joka oli suotava vaihtoehto vanhempieni sukupolvelle, mutta jostain syystä ei tunnu minusta lainkaan kiinnostavalta enää 2010-luvulla.

Turtumus. Sitähän tämä on. Ihmisten kihlajais-, hää- ja lapsiuutiset eivät oikeastaan enää nostata kulmakarvojani, saati sitten suupieliäni. Yksi sun toinenhan tässä nyt naimisiin menee. Ja niitä lapsia. Plop plop. Toivon tottakai, että ystäväni löytävät itselleen unelmiensa kumppanit ja elävät elämänsä onnellisina hamaan loppuun asti. Jokainen saa tietenkin tehdä omat ratkaisunsa, ja jokainen kantaa niistä oman vastuunsa. Ystävänä voin vain toivoa, että kaikki menee hyvin.

Olen kuitenkin tullut kyyniseksi. Tiedän, että joka toinen avioliitto päättyy eroon. Onko siis mitään mieltä tavoitella parisuhdetta, joka kestäisi "kunnes kuolema meidät erottaa"? Tuntuu valheelliselta edes hypätä sellaiseen instituutioon. Ajatus avioliiton pysyvyydestä ja onnellisuudesta on toiveajattelua. Lasten saaminen tuntuu ajatuksena ansalta, jolla sidotaan suhteen toinen osapuoli ikuisiksi ajoiksi kiinni omaan elämään. Vaikka aviomies tai -vaimo osoittautuisi täydelliseksi paskiaiseksi, on välissä silti lapsi tai useampi, joiden vuoksi ja joiden kautta yhteiselämää on pakko jatkaa, vaikka avioliiton purkaisikin.

Onko angstin taustalla jotain muuta? Olen itse haluton tekemään elämääni koskevia suuria ratkaisuja. En halua kihloihin, en uskaltaisi vannoa vihkivaloja. Jos lapsen tekee, se on loppuelämän projekti. Lapsesta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisikin, ei huolehtiminen loppuisi koskaan. Haluan olla vapaa, mutta mitä oikeastaan sillä vapaudella teen? Ja miksi muut uskaltavat tehdä näin suuria päätöksiä? Ovatko he varmoja? Kuinka tunteistaan ylipäänsä voisi olla varma? Onko mikään koskaan varmaa? 

Mutta eikö maailma ole liian laaja ja suuri siihen, että itse rakentaisi elämänsä ja pesänsä yhteen kaupunginosaan? On niin paljon nähtävää ja tehtävää. En halua jakaa päätöksiäni tai valtaa omaan itseeni. Jos sanon meneväni jonnekin, en halua neuvotella asiasta, enkä olla kiinni kenessäkään. Itsekästä? Varmasti. Mutta se on tasa-arvoinen vaihtoehto, johon minulla yhtäkaikki on oikeus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti