Nails will save the day

Ilmeisesti kaikki laihdutuspyrkimykset ensi lauantain Tuska-festaria ajatellen ovat turhia. Viidessä päivässä ei Roomaa rakenneta, saati tätä maallista tomumajaani. Onneksi sain kuitenkin varatuksi itselleni kynsihuollon. Nyt riitti jatkuva kynsistä stressaaminen. Käyn laittamassa geelilakkauksen omiin kynsiini. Pienen lapsen äidille ei tavallinen lakkaus riitä, kun jatkuvasti saa pestä pyllyä, tiskata lautasia ja tuttipulloja ynnä muuta.

Hakaniemessä toimiva Studio White on uusi tuttavuus, mutta siskoni ja muutama kaveri ovat kehuneet paikkaa ja palvelua kovasti, joten uskaltaudunpa itsekin kokeilemaan.

Tuskan suhteen odotan erityisesti Stam1naa. Mielenkiintoista kuulla, iskeekö bändi edelleen samalla tavalla kuin muutamia vuosia sitten. Toivottavasti säät suosivat festarikävijää, sateessa bändien kuuntelu palellen ei kuulu suosikkiasioihini, vaikka musiikki olisi miten hyvää tahansa.

Better nights, better days

Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.

En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.

Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!

Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.

Opening a can of worms

Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.

Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.

En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.

Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.

Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.

Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.

Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu. 

Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.

Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin. 

Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys? 

Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.