Ensimmäinen adventti

On olemassa paljon sellaista kauneutta, mihin ei ole aikaa keskittyä maallisen mammonan ohjailemassa maailmassa. Sietokykyni tätä kauneutta tiedostamattomia ihmisiä kohtaan on merkittävästi alenemassa.

Olen iloinen viime viikonloppuna siskoni kanssa käymästäni keskustelusta. Puhuimme siitä, mikä on musiikin perimmäinen tarkoitus, mitä artisti tekee, mikä on esiintymisen motivaatio. Artistin tarkoitus on kertoa tarinoita, välittää tunteita ja luoda tunnelmia. Esiintymisessä ei ole kyse tekniikasta, vaan tarkoituksesta. Tekniikan ja harjoittelun tarkoituksena on oppia kaivamaan itsestään niitä pyhimpiä, herkimpiä tunteita ja käyttämään niitä niin, että muutkin voivat niihin samastua. Olen onnekkaassa asemassa, kun olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa tälle pohdinnalle on ollut sijaa.

Tekisi jokaiselle oikein hyvää kaivaa toisinaan niitä henkisyytensä lukittuja lippaita ja havaita jollakin tapaa kaikki ne todellisuudet, jotka maailmassa yhdistyvät ja joihin ihmisellä on ainakin osittainen pääsy. Maailma ei ole mustavalkoinen. Ymmärryksellä on monia tasoja. Toiset meistä osaavat yhdistää näitä tasoja luovilla tavoilla ja saavat kokonaisvaltaisemman elämänkokemuksen ja -näkemyksen, toisten osaamatta ylistä ja alista maailmaansa edes kaivata. Jotkut jopa kieltäytyvät uskomasta mitään, mitä eivät näe. Tämä on surullisista surullisinta.

Uskon, että perheessäni on jotain ainutlaatuista tässä suhteessa. Meillä tunteita on aina kunnioitettu, arvostettu, juhlistettu. Meillä on takuulla käyty samat taistelut kuin suurimmassa osassa perheitä, mutta juhlahetkiä on aina osattu arvostaa ja niiden kohdalla on pysähdytty.

En jaksa innostua pinnallisuudesta ja "käytännön arkijärjestä" kuten ennen. Haluan mieluummin pysyttäytyä tunnemaailmassa, jonkinlaisen puhtauden tavoittelussa. Haluan nähdä kauneutta ja luoda sitä. Haluan maailman muuttuvan.

Onnekseni lähipiirissäni on muutama ihana perheeni lisäksi, jotka ymmärtävät mitä tällä tavoittelen. Kun aina en itsekään sitä ymmärrä... On osattava avautua aina kun mahdollista. On purkauduttava kuorestaan ja annettava oman energian vaikuttaa ja järjestää maailmaa sellaiseksi kuin sen haluamme. On peräänkuulutettava aitoutta, rehellisyyttä ja rakkautta, kaikkia sopivassa suhteessa.

Viikonloppu ja ensilumi

Kylläpä väsyttää. Viikonloppu on taas koittanut, ja tuntuu lohdulliselta tietää, ettei huomenna kutsu toimisto, vaan kotona saa nyhjätä niin paljon kuin sielu sietää.

Viikko oli raskas, ja työt vaativat veronsa. Melkein kolme kuukautta uutta työtä on jo takana. Huomasin ensimmäistä kertaa viime viikon lopulla, että jonkinlaista ammattiosaamista alkaa jo kerääntyä. Työkaverit ja esimies intoutuivat sanomaan, että olen päässyt todella hyvin töihini kiinni ja pärjään hyvin. Itse näen tilanteen niin, että sen alun ison kysymysmerkin jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää kenestä milloinkin puhutaan, enkä enää ole NIIN kiinni kaikkien kollegoitteni hihoissa kuin alussa.

Varsinaiseen ammattitaitoon on vielä matkaa, mutta on palkitsevaa huomata, että pieniä asioita on jo tarttunut plakkariin, ja ennen kaikkea kasvuni on henkistä sorttia. Työntekijän identiteettini muokkautuu koko ajan, mutta ensimmäistä kertaa huomasin edistysaskeleen selvästi. Olen tuhlannut oletettua potentiaaliani niin monta vuotta. Pelkäsin, että kenties siinä on kaikki mitä osaan. Kenties minun oli tarkoitus jäädä vanhaan työhöni ja tyytyä haaveilemaan siitä, että jonain päivänä voisin kutsua itseäni jonkin alan ammattilaiseksi. Tuntuu huikean helpottavalta huomata vihdoin, että olin haaveineni sittenkin oikeassa.

Odotin viikonlopun alkamista, jotta pääsisin viimein siivoamaan asuntoamme. Näyttää kuitenkin siltä, etten jaksa tänään liikauttaa eväänikään. Ei kai heti tarvitsekaan kaikkea tehdä. Puoliso kyläilee maakunnissa viikonlopun, joten siivousaikataulut on järjesteltävä ainoastaan karvakuonojen ulkoilureissujen mukaan.

Alma ja Hansu, pienet mukavuudenhaluiset ystäväiseni.

Ai juu, viime yönä satoi ensilumi. Ei sitä paljon ole, mutta sai aikaan iloista mieltä ja joulun odotustakin. Pimein syksy lienee ohitse.

Nostalginen vanha biisi, jonka muistan vuosien takaa - se tuntuu jotenkin liittyvän talviseen vuodenaikaan ja jäiseen maahan, vaikkei siitä millään tavalla kerro. Teini-ikäisenä tämä oli loistava biisi, ja kyllä sitä vieläkin mielellään kuuntelee. Maisema tätä kuunnellessa, mielessäni, on pimeä talvi-ilta. Hengitys höyryää kun kurkotan huoneeni ikkunasta ulos. Mietin, tuleeko minusta koskaan aikuista ymmärtämään tarkemmin laulun sanoja.

Translation: It's been a tough week. I'm so glad I got the opportunity to work here, it's lifted my spirits and made me feel like I might actually be worth a decent job without te constant humiliation... Today is my day off and I'm not going to move a muscle. Cleaning up can wait, so can everything else.
The song is an oldie from the late 90's and for some reason it brings me memories of frosty winters, dreaming on my window sill at home. Oh, good times.

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!

Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

Ihana, ihanampi, Elsa

Ihanainen kissamme Elsa on saavuttanut korkeahkon 17,5 vuoden iän.

Elsa on ihana kisu. Koko elämänsä se on nauttinut hyvästä ruuasta sekä ulkoilusta, ajoittaisesta hiirestyksestäkin. Elsa on viisas, kiltti ja hyväntahtoinen. Se on myös aina ollut leikkisä ja seurankipeä.

Valitettavasti Elsa on sairastunut. Sillä on munuaisten vajaatoiminta, eikä lääkitys ole tehonnut toivotulla tavalla. Muutamassa viikossa sen kunto on heikentynyt niin, että kissan liikkeet ovat hitaita ja epävarmoja, Elsa ei enää syö, ja näyttää vain odottavan...

Kävimme siippani sekä koirasten kanssa eilen jättämässä Elsalle jäähyväiset äitini luona. Se kehräsi, kun silitimme.

Huomenna Elsan on aika siirtyä kisujen taivaaseen. Päätös on raskas, sillä Elsa on perheenjäsen. Se on ollut sitä yli puolet eliniästäni. On vaikea suhtautua siihen, että rakkaan lemmikkinsä joutuu nukuttamaan. Täytyy vain muistaa, että se on tuolle ihanalle kissavanhukselle viimeinen, rakkaudellinen teko. Meidän tunteemme ovat toissijaisia, tärkeintä on se, että Elsa saa arvokkaan lopun arvokkaalle elämälleen.

Elsa Amanda, 8.6.1995 - 2.10.2012

Toivon, että Elsa tietää, kuinka paljon sitä on rakastettu, ja kuinka toivomme, että ratkaisu on hänen parhaakseen.

Rest in peace, kaunis, rakas kisunen. Muistamme sinut.

Heureka!

 

Vaatii näköjään jonkinlaisia elämänhallinnan aakkosia olla pillastumatta pienessä vastatuulessa. Alan kai vihdoinkin päästä käsiksi niihin työkaluihin, joita jokainen meistä kantaa mukanaan, mutta joihin vain osalla meistä on riittävästi aikaa perehtyä.

On kivinen tie opetella uuteen työhön, on opettavaista nöyrtyä kyselemään, kuuntelemaan, imemään itseensä oppia viisaammiltaan. Nyt jo täydet kaksi kuukautta uutta uraputkea takana, ja toivottavasti tällä viikolla onnistun säilyttämään zeniläisen tyyneyteni: vain siten olen tehokas ja pystyn työskentelemään tarvittavalla teholla.

Alan ymmärtää, että menneiden vatvominen ja ongelmiin keskittyminen vie huiman paljon kapasiteettia. Aivot ovat kuin mikä tahansa muu tallennusväline: Käytössä on rajallinen määrä informaatiota, ja infotulvaa kannattaa säädellä tarpeen ja tarkoituksen mukaan.

Olen jo törmännyt tilanteisiin, joissa ensireaktio on täydellinen paniikki ja siitä johtuva hermostuminen. Viime päivien paineessa olen kuitenkin alkanut huomata, että asioiden välttely, hermostuminen ja tilanteesta peruuttaminen eivät ratkaise itse ongelmia, eivätkä myöskään opeta mitään. Olen onnistunut löytämään nöyrän asenteen työhön. Nyt menen ongelmia kohti pragmaattisemmin kuin ennen. Kaikki selviää, kun ottaa selvää. Jostain pienestä kohti jotain suurempaa, ja kas: Problem solved!

No, onpas tylsää. Päänsisäisten työkalujeni käyttöjärjestelmän päivitys lienee kiinnostavaa vain itselleni. But what are diaries for...

Kohta kolkyt

Tänään oli syksyn ensimmäinen kylmä päivä. Kylmä sillälailla, ettei kevättakki enää riittänyt lämmikkeeksi, ja tuuli piiskasi ihoa jokaisesta napinlävestä.

Olen väsynyt, mutta edelleen tasapainossa. Jatkuvalla syötöllä paukkuvat deadlinet ja hirvittävällä tahdilla tapahtuva uuden opettelu vievät paljon energiaa. Onneksi työkaverit ovat mukavia.

Melkoinen syksy, kaverit täyttävät pyöreitä vuosia, yksi kerrallaan. Olen joukon viimeinen alle kolmikymppinen, ja minullakin tämä askel on edessäni, hieman turhan pian. Mitäpä tiedän? Mitäpä uskon? Olen epäilemättä kypsempi, rauhallisempi ja harkitsevampi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka vieläkin kannan neuroosejani, on epävarmuuteni vähentynyt. Alan kai vihdoinkin ymmärtää, että kaltaiselleni on ehkä sittenkin paikkansa tässä maailmassa. Kenties.

30-vuotiskukat. 

Olen ollut kriisissä kolmikymppisyyteni kynnyksellä, miettinyt, että nyt pitäisi jo varmaankin olla naimisissa ja ainakin yhden lapsen äiti. Ruuhkavuodet, kuulkaa. Yhtäkkiä, ainakin tänään, tunnen täydellistä rauhaa ajatellessani, että aikaa on. Aikaa on kaikkeen, mitä haluan tehdä. Onhan?
On hassua, kuinka kymmenessä vuodessa muuttuu. Eikä sittenkään muutu. Ajan kulumisesta muistuttavat yhä kauemmas unohtuvat kouluajat, mutta myös muutokset läheisissä ihmisissä. Kymmenen vuotta on kulunut yhdessä hujauksessa, mutta jälkiä on jäänyt muihinkin kuin minuun. Vanhempani ovat yhtäkkiä melko lähellä eläkeikää. Isovanhempani ovat aina olleet virkeän nuorekkaita, mutta ikääntyminen alkaa näkyä heissäkin. Meillä on aina ollut perheen kesken läheiset suhteet.

Mummin rintasyöpä leikataan huomenna.
Ukin syöpä oli vuosia sitten. Ukin kohdalla en osannut huolestua. Ukki on teräsmies, ja oli alusta asti selvää, että hän selviää sairaudestaan voittajana. Mummin laita on toisin. Mummi on hyväkuntoinen, toimelias ja virkeä, mutta myös jollakin tapaa hauraampi ja herkempi. Ehkä olen "mummin tyttö", aina on puhuttu siitä, kuinka muistutan mummia kun hän oli nuori.

Paljon rakkautta mummille, toivottavasti kaikki menee hyvin ja suunnitelman mukaisesti. Taas seuraavat kymmenen vuotta.

So there is a God

Puolisentoista viikkoa häiriötöntä relaksoitumista ja uuden työn kolme ensimmäistä päivää takana. Yöunet jäävät tässä vaiheessa vähiin, kun olympialaiset riistävät iltaunet ja aamulla on raaka herätys töihin. Tämä kaikki on kuitenkin kuin linnunmaitoa, sillä olen onnellisempi kuin vuosiin!

Töissä on valtavasti kaikenlaista opeteltavaa, muistettavaa ja tarkistettavaa. Informaatiotsunami on, ei valtava, vaan käsittämätön. Pelkästään tarkistettavia sähköpostilaatikoita on kolme. Niistä jokaiseen pukkaa pitkin päivää tärkeitä, tärkeämpiä ja kiireellisiä posteja. Ensimmäisen kuukauden ajan puskurina minun ja tämän tulvan välissä toimii työpaikan nykyinen haltija, joka yrittää epätoivoisesti sulloa pieneen kallooni kaikkea sitä hiljaista ja äänekästä tietoa, jota hänelle itselleen on vuosi(kymment)en aikana karttunut. 

Nautin työtehtävieni täydellisestä muutoksesta. Entisen henkisesti kuiviin imevän, niveliä kuluttavan, fyysisesti ja psyykkisesti epämiellyttävän, epäsäännöllisen ja erittäin huonosti palkatun työn tilalle on tullut henkisiä haasteita, tasaisempi päivärytmi, vapaampi työympäristö, normaali palkka ja työskentely suosikkiasioitteni parissa. Työkaverit olivat entisessä paikassa rakkaat, mutta ensimmäisten päivien perusteella luulen, että tulen viihtymään uudessakin paikassani erinomaisesti.

Vietän nyt työpaikalla noin kymmenen tuntia enemmän viikossa kuin aiemmin, mutta tuntuu silti, että minulla on enemmän valtaa omaan elämääni. Tuntuu hassulta olla työpaikalla ja tajuta, ettei kukaan tarkkaile tekemisiäni siinä toivossa, että pääsisi huomauttamaan olemattomista virheistä tai osoittamaan "laiskalle" uutta tekemistä. Kellokorttia ei ole, huolehdin itsenäisesti siitä, että tulen työpaikalle aamupäivän aikana. Jos tulen myöhään, jatkan myöhemmälle iltaan. Työkaverini toivovat, että opin asiat mahdollisimman hyvin ja viihdyn. 

Jokaisena päivänä olen pysähtynyt hetkeksi miettimään, kuinka onnekas pirulainen olenkaan. Tunnen syvää nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastani mahdollisuudesta. Haluan jakaa iloni ja onnistumiseni, mutta en rehvastella sillä. Luoja ties, ettei mitään rehvastelun aihetta todellakaan meikäläisellä ole.   

On siitä kuitenkin kirjoitettava, kun kerrankin on niin tyytyväinen, etteivät pikkuharmit tunnu enää missään. Onhan tätä hommaa rakennettu kuin Iisakin kuuluisaa kirkkoa.  

Alanis ja uusi unelma

Elämässä on hyvä olla tavoitteita. Joitakin superjuttuja, jotka ovat mahdollisia mutta erityisiä. Asioita, jotka vaativat oikeat olosuhteet ja suunnittelua. Kun vihdoin pääsin Alanis Morissetten konserttiin heinäkuun kymmenentenä päivänä tänä kesänä Berliinissä, täyttyi yksi pitkäaikaisimmista toiveistani.

Oli aika siistiä päästä näin mahtavalle keikalle. Linnoitus oli kaunis ja pääsimme näkemään Alanisin läheltä.

On vaikea sanoa, mikä Alanisissa niin päättymättömästi viehättää. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan vuodesta 1995, yli viisitoista vuotta. En halua ylianalysoida asiaa, Alanis on minulle kasvutarina, ystävä, ymmärtäjä, laulattaja, turva, opettaja, rakkaus ja rohkeus. Konsertti oli ainutlaatuinen, hieno kokemus. Se oli juuri sitä, mitä olin vuosikymmenen toivonut ja odottanut, sekä juuri sopivasti enemmän.
Vaikka laulajan idolisointi kuulostaa teini-ikäisten touhuilta, katson olevani onnekas saadessani tuntea näin voimakkaasti. Musiikin pitäisikin olla juovuttava, häkellyttävä, hullaannuttava kokemus.

Huomaan olleeni jonkinasteisessa kriisissä konsertin jälkeen. Tämän unelman täytyttyä ei yhtäkkiä ollutkaan mitään, mitä intohimoisesti odottaa. Onneksi viimein tänään muistin erään toivoskelemani asian. Jo vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisten aikaan haaveilin, että saisin olla osa olympiahuumaa, kisaturistina paikan päällä, kun huippuunsa trimmatut urheilijat metsästävät maailmanennätyksiä ja korkeimpia arvokisasijoituksia.

Seuraavaksi ryhdynkin siis suunnittelemaan kesäolympialaismatkaa. Lontoon kisat olisivat olleet ideaaliset tähän tarkoitukseen, sillä rakastuin kaupunkiin viime joulukuussa. Se vaati vain kolme päivää, mutta tiedän tahtovani takaisin, toivottavasti ainakin viikoksi. Tällä haavaa kisaturisteiluun ei kuitenkaan olisi ollut minkäänlaisia resursseja. Se ei kuitenkaan estä haaveilemasta, päinvastoin.

Kesäolympialaiset 2016 järjestetään Rio de Janeirossa. Etelä-Amerikassa on aiemmin järjestetty vain yhdet olympiakisat. En ole koskaan käynyt koko maanosassa, joten olympiareissu kuulostaa enemmän kuin sopivalta tarkoitukseen. Sormeni syyhyävät jo valmistelemaan, mutta lienee aavistuksen aikaista sanoa, mikä meininki on neljän vuoden kuluttua. Mutta olisihan se hienoa nähdä, kun joku voittaa olympiakultaa. Tai kuten juuri televisiossa edessäni, voittaa olympiakultaa maailmanennätysajalla. Huhhuh.

Translation: It's very hard to say what brings me back to Alanis Morissette year after year. In July one of my most treasured dreams came true, I finally saw Alanis live after 11 years of waiting. Alanis once visited Helsinki, but the day was the day I graduated from senior high and I couldn't go to the concert. This has been a nearly traumatic situation for me and I've searched an opportunity for years. And in the spring I noticed Alanis was coming to Berlin, Germany. Without knowing if I was able to get anyone go with me, I booked two tickets for the outdoor concert. I was finally an adult and capable of doing something like this without thinking twice. Yes, there was a slight problem with my budget, but this is why I got my credit card in the first place. I know it sounds like a credit card ad, but I got that friggin' card to be able to realise my dreams once in a while.
And I truly got my money's worth. She was amazing and between all the crying (very unexpected of me to burst into tears like a miserable teenager) I felt like I was never more alive. We heard all the best songs, the classics and a few more, and afterwards I felt like I had seen enough and could live my life in peace and die happy.

It's time to find new dreams. You can't possibly top Alanis, but I bet there are plenty of things for me to see and experience and get psyched about. Like the Olympics. Winter or summer. I bet it's going to be pretty cool (hot!) in 2016 Rio de Janeiro... 

R.I.P. Billy Allen Thomas

Vuoden (penkki)urheilullinen kohokohta on viimein täällä! Lontoon olympialaiset starttaavat tuossa tuokiossa, virallisine avajaismenoineen. Vaikka oma urheilu-urani on taaksejäänyttä elämää, olen edelleen innokas fani. Nyt edessä on tiukka pariviikkoinen. Tiedossa on huippukovaa kilpailua, jännitystä, toivottavasti muutamia ennätyksiäkin. On mieletöntä seurata huippu-urheilijoiden työskentelyä, vaikka se tapahtuukin vain television välityksellä. Kenen hermo kestää, kenen viimeistely on onnistunut? Syntyykö oma ennätys, edustusmaan uusi ennätys, jopa maailmanennätys?

Tänä kesänä pyörähdin myös Helsingin olympiastadionilla katsomassa yleisurheilun EM-kisoja. Vaikka katsomot eivät täynnä olleetkaan, oli stadikalla mahtava tunnelma. Tuntui ainutlaatuiselta nähdä niin kovia suorituksia ja huippuunsa treenattuja urheilijoita pääkaupungissamme, kotikaupungissani. Urheilussa on taikaa. Jopa penkkisellaisessa.

Saisipa Ally McBealin loput tuotantokaudet dvd:nä jostain. Vinkkejä otetaan vastaan! Puolisoni ollessa reissussa olen nauttinut viikon mittaisen työttömyysputkeni ensimmäisistä päivistä kaikessa rauhassa. Eli tuijottanut sarjan kolmatta tuotantokautta. Voi Billy, minkä teit! En koskaan itke elokuvissa. Siis teatterissa. Hillitsen itseni myös seurassa: En väännä vettä nyyttiin julkisesti. Ally McBeal on komediasarja, mutta kolmannen tuotantokauden aikana olen vollottanut kuin vesiputous. Nämä jaksot muistan ulkoa, mutta viimeisten tuotantokausien tapahtumat ovat haihtuneet mielestäni. No, sen vain sanon, että David E. Kelley on tiennyt mitä teki. Sarja on sanalla sanoen loistava, ja Calista Flockhart nainen paikallaan. 

In the end,

Love is all that matters.

Huomenna tiedossa kodinhengettäryyttä ja ulkoilua hyvässä seurassa. Olen vapaa, ja aion nauttia siitä koko viikon. Ei pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaan leppoisaa oleskelua, kiireetöntä nautiskelua ja rauhallista fiilistelyä.

Edit: Discshopista löytyy! Se kävi helpommin kuin luulin. Kaudet 4&5. Pitänee tilata, kun finanssitilanne sallii. Tahtoo!

Kirkan sanoin

Hetki lyö....

Yön tunnit ovat suosikkejani, vaikka useimmiten vietänkin ne syvässä unessa kuin pieni karhu. Jostain syystä huominen jännittää. Näistä viimeisistä, kiduttavan hitaista tunneista haluaisi ottaa kaiken irti, vaikka olenkin odottanut, että kello lyö 17. Siis huomenna. Tai no, tänäänhän se jo tapahtuu.

15 tuntia, ja olen vapaa. No, jos en vapaa, niin ainakin turvaton ja irrallinen. Mutta sitä on toivottu jo niin kauan. On aika uskaltaa ottaa vastuu elämästään ja tehdä ratkaisuja pienellä riskillä. 

Kellohan on jo vaikka mitä. Ei ihme, että olen levoton. Olen nyt ollut hereillä 20 tuntia, mikä on meikäläisen unenlahjoilla valtava saavutus (tai törkeä univaje). Josko sitä nukkuisi seuraavat seitsemän tuntia, ja jatkaisi sitten fiilistelyä?

Yöllinen fiilisbiisi: Evanescence - Hello

True revelation

Kuinka saavutetaan zeniläinen tyyneys?

Pohditaan kaikkea, mikä saattaa ahdistaa ja kerätään eksistentiaalinen kriisi. Tähän tarkoitukseen sopivat hyvin esimerkiksi erilaiset ikävaiheet (kolmikymppisyys) sekä meneillään oleva ihmissuhdetilanne. Jos ei vielä kiristä tarpeeksi, suosittelen lisäämään keitokseen esimerkiksi päätökset lastentekemisestä ja ammatillisista, toistaiseksi toteutumattomista tavoitteista. Kun tunne-elämä on täydellisessä kaaoksessa, soitellaan puolisolle töihin ja jaetaan tuntemukset niin, että toinenkin hitusen hermostuu.

Onneksi muutaman tunnin harkinta-aika (jäljellä ollut työaika) tyynnytti ajatuksiani. Kaiken kaaoksen keskellä palasin peruslähtökohtiin. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Parisuhde on kunnossa, asumme hyvässä asunnossa ja meillä on kaksi ihanaa koiraa. Lisäksi aloitan reilun viikon kuluttua unelmatyöni. Tämä on niitä harvoja hetkiä elämässäni, kun elämäni näyttää, ei vain hyvältä, vaan loistavalta. Niin hyvältä kuin voin vain toivoa. 

Ilmeisesti hermojärjestelmääni ei ole piuhoitettu toimimaan pelkästään rentouttavilla faktoilla. Kun kaikki on hyvin, kiskaisen hepulit siitä, että kaikki on kunnossa. Olen tottunut siihen, että johonkin sattuu - joko ruumiillisesti tai henkisesti, yleensä molempia. On hämmentävää istua junassa ja tajuta yhtäkkiä, että asiat eivät ole olleet näin hyvin yhdeksään vuoteen. No sanotaan suoraan. Ikinä. 

Voisikohan sitä heittäytyä täysin holtittomaksi ja ... nauttia tästä? Hetken?

Viikon biisi: Alanis Morissette - Guardian

Kunnes kuolema korjaa

Eilen illalla oli vaikea saada unta. Muutaman päivän sisällä on tullut kaveripiirissä useampiakin uutisia kihloista ja vauvoista. Tätähän se nyt on, kun ystäväpiirin ikähaarukka on kahdestakymmenestäkuudesta kolmeenkymmeneenviiteen. Opiskelut ovat loppusuoralla tai valmiit, ja kun töihin on päästy, on aika alkaa miettiä elämän suuria kysymyksiä. 

Vituttaa koko aikuistumisen konsepti. Vetääkö ihmisen biologia vieläkin niin vahvasti, että suurin osa katsoo tarpeelliseksi hurauttaa naimisiin ja tehdä lapsia heti, kun päästään "siihen ikään" ja turvallisen aikuisuuden puolelle? Se tuntuu konseptilta, joka oli suotava vaihtoehto vanhempieni sukupolvelle, mutta jostain syystä ei tunnu minusta lainkaan kiinnostavalta enää 2010-luvulla.

Turtumus. Sitähän tämä on. Ihmisten kihlajais-, hää- ja lapsiuutiset eivät oikeastaan enää nostata kulmakarvojani, saati sitten suupieliäni. Yksi sun toinenhan tässä nyt naimisiin menee. Ja niitä lapsia. Plop plop. Toivon tottakai, että ystäväni löytävät itselleen unelmiensa kumppanit ja elävät elämänsä onnellisina hamaan loppuun asti. Jokainen saa tietenkin tehdä omat ratkaisunsa, ja jokainen kantaa niistä oman vastuunsa. Ystävänä voin vain toivoa, että kaikki menee hyvin.

Olen kuitenkin tullut kyyniseksi. Tiedän, että joka toinen avioliitto päättyy eroon. Onko siis mitään mieltä tavoitella parisuhdetta, joka kestäisi "kunnes kuolema meidät erottaa"? Tuntuu valheelliselta edes hypätä sellaiseen instituutioon. Ajatus avioliiton pysyvyydestä ja onnellisuudesta on toiveajattelua. Lasten saaminen tuntuu ajatuksena ansalta, jolla sidotaan suhteen toinen osapuoli ikuisiksi ajoiksi kiinni omaan elämään. Vaikka aviomies tai -vaimo osoittautuisi täydelliseksi paskiaiseksi, on välissä silti lapsi tai useampi, joiden vuoksi ja joiden kautta yhteiselämää on pakko jatkaa, vaikka avioliiton purkaisikin.

Onko angstin taustalla jotain muuta? Olen itse haluton tekemään elämääni koskevia suuria ratkaisuja. En halua kihloihin, en uskaltaisi vannoa vihkivaloja. Jos lapsen tekee, se on loppuelämän projekti. Lapsesta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisikin, ei huolehtiminen loppuisi koskaan. Haluan olla vapaa, mutta mitä oikeastaan sillä vapaudella teen? Ja miksi muut uskaltavat tehdä näin suuria päätöksiä? Ovatko he varmoja? Kuinka tunteistaan ylipäänsä voisi olla varma? Onko mikään koskaan varmaa? 

Mutta eikö maailma ole liian laaja ja suuri siihen, että itse rakentaisi elämänsä ja pesänsä yhteen kaupunginosaan? On niin paljon nähtävää ja tehtävää. En halua jakaa päätöksiäni tai valtaa omaan itseeni. Jos sanon meneväni jonnekin, en halua neuvotella asiasta, enkä olla kiinni kenessäkään. Itsekästä? Varmasti. Mutta se on tasa-arvoinen vaihtoehto, johon minulla yhtäkaikki on oikeus.

Muutosta ilmassa

Uusi työ! Uusi työ!

Mahdottoman tärkeitä uutisia. 

Sain kuin sainkin havittelemani pestin. Tuntuu uskomattomalta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on ensimmäistä kertaa työ, josta voin olla ylpeä! Kun kahden viikon kuluttua aloitan uudessa työssäni, loppuu vuosia jatkunut alemmuudentuntoinen pyöriskely sekä ajoittainen toivottomuus. Ensimmäistä kertaa ei hävetä kertoa, missä työskentelen, eikä sitä kertoessa tarvitse selitellä. Bim! Olen yhtäkkiä kunnon kansalainen, en enää haahuileva opiskelijanplanttu tai epäonnistunut maisteri.

Niinhän se on, että kaikki työ on arvokasta. Jos syvemmälle mennään, ei arvostukseen ja arvokkuuteen ansiotyötä tarvita lainkaan. Mutta se on toinen juttu se, eikä sillä ole ihmisten arkitodellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä, väitän ma. 

Aiempi työni sattui olemaan sellainen, joka on erittäin kelpoinen työ nuorelle työelämää aloittelevalle tai opiskelijalle. On vain pakko sanoa, ettei se ole koskaan ollut millään tavalla alaa, jolla halusin työskennellä, eikä urasuunnitelmani ole koskaan liipannut läheltäkään. Siksi on niin tärkeää, että hampaat irvessä kärvistely on vihdoin päättynyt. Toivon, että tästä alkaa jonkinlainen urantynkä, joka toisi elämääni laatua ja mielekkyyttä. Elämänlaatu ja sen mielekkyys eivät tietenkään ole sidoksissa vain työhön, mutta kuten todettua: Niin suuri osa elämästä vietetään työpaikalla, että sen soisi olevan vähintäänkin tyydyttävää aikaa.

Noh, asiastapa kirjaimellisesti kukkaruukkuun: Tomaatit kasvavat humisten parvekkeellamme. Paprikantaimissa on jo vihreitä minipaprikoita! Elokuussa taitaa olla sadonkorjuun aika.... 

Tomaatintaimet parvekkeella

Kesä 2012. Uusia asioita tapahtuu, vähitellen kullakin osa-alueella. Sain viimein tarpeekseni keskiluokkaisesta, tai sanoisinko keski-ikäisestä, asumismuodosta. Muutin siippoineni ja koirineni rauhallisesta lähiöstä lähemmäs pääkaupungin melskettä. Täällä kaupungin laitamilla, junaradan varrella on helppoa ja mukavaa asua. Koiraset ovat sopeutuneet hyvin ja asuntokin alkaa muotoutua mukavaksi.

Työkuvioissa olen taistellut muutoksen puolesta, jumittamista vastaan. Pari rohkaisevaa haastattelua takana. Vielä elää toivo, että näistä ura urkenee. Kirjoitushommiin en tällä kertaa tähyä, mutta tiedossa olisi mieleinen työ, fantastisten asiantuntijoiden keskellä kiinnostavassa työympäristössä. Ensi viikko tuo valoa asiaan.

Mitäpä sitä kesäloman kunniaksi touhuilisi. Taidanpa kastella parvekkeelle sijoitetut hyötykasvimme. Tomaattia, paprikaa ja makeaa chilipaprikaa. Sopivan kokoinen puutarha. Rajatut neliöt ja kasvit ruukuissa. Oi onnea!

Paprikat kelpaisivat jo ruuanlaittoon...?

Tomaatit ovat pieniä ja erittäin raakoja...

Erin Brockovich ...tai sitten ei?

"I'm smart. I'm hardworking, I'll do anything. And I'm not leaving without a job."

Kävisipä kuten Erin Brockovichille. Pääsisin pinoamaan kansioita, arkistoimaan papereita. Pikkuhiljaa ajan kuluessa pääsisin todistamaan arvoni työnantajalleni ja saisin työn, josta minua ei haluttaisi päästää pois. Työn, jota rakastaisin ja jota haluaisin tehdä eläkepäiviini asti. Tai ainakin seitsemän vuotta.

Elokuvat eivät kuvaa todellista elämää. Elokuvien käsikirjoittajat haaveilevat, toivovat ja kuvittelevat erilaisia elämänkohtaloita. Jokunen niistä, kuten edellämainittu Brockovich, on todellisiin tapahtumiin perustuva sankaritarina. Elokuvissa kerrotaan tarinoita, jollaisiin jokainen toivoisi elämässään törmäävänsä. Tuhkimotarinoita, tarinoita rakkaudesta, onnettomuudesta ja uudesta onnesta. Epäonnen ja hyvän tuurin tasapainosta kerrotaan tarinoita, ja väitetään, että näillä kahdella olisi jonkinlainen määrä ja maksimi. Julistettakoon tässä vaiheessa Turussa ja toreilla, että tällaiset toivoa antavat budjettimallit ovat täyttä potaskaa. Ei ole niin huonoa asiaa, ettei sitä voisi jollain tapaa huonontaa. Epäonnesta ei automaattisesti seuraa euforista onnea, kärsimyksistä ei kirkasta kruunua saa.

Kun olet synkkänä ja luulet, ettei tämä tästä mustene, muista seuraava: Aina voi sataa. Vettä tai räntää. Viemäriluukku voi unohtua auki päiväkävelysi reitillä. Kengänpohjaan voi tarttua yhtä sun toista riesaa, kulkupelistä puhjeta rengas. Ja hassua tässä on se, että niin todennäköisesti käy.

Sanokoon Jari Sarasvuo mitä tahansa, oman elämänsä sankarit ovat vähissä täälläpäin.

"That's all you've got, lady. Two wrong feet and fucking ugly shoes."

In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)

Terapeuttinen vuodatus

No mutta. Sehän on kevät! Kotipiha alkaa taas näyttää parempaa puoltaan. Lumi ja jää ovat sulaneet juuri ja juuri sen verran, että nurmikon ja pihakivetyksen hahmottaa jo selvästi. Pikkukoira Alma ihmettelee nurmikkoa ja kuivaa maata, kun ei ole vielä koskaan sellaista nähnyt. Hansu ottaa tyynemmin, mutta sekin vaikuttaa iloiselta uuden vuodenajan alkaessa.

I'm only just starting to realise what I've lived without for so many years. Sometimes I can clearly see, where it all went wrong. I became fragile, so much weaker than many. I long for so many things, but it's not in me to make them happen. It's difficult to understand and settle for the cards I was dealt.

You can tell me not to settle for anything less than I want and always aim higher. But haven't I already made myself miserable enough? Would it be more valuable to find my "league" and aim for the best possible inside the box?

It was something a doctor said. I told her I was depressed and frustrated about my non-existent career. Nobody seems to want to hire me, even though I've applied for many different jobs. No interviews. She looked at my medical history and she said... "with your medical condition it's quite an amazing thing that you graduated at all. Not many people (like you) do."

Honestly, that never crossed my mind before. Ever. For the first time in a long time I felt surprised. I like feeling that way, it's like opening a door to a new possibility I never thought existed. Like there's somewhere else to go outside my own head and thoughts I've gone through a million times. But this time the door opened, and there was nothing behind it. I felt (and sort of still feel) like this is the end of the road for me. The last stop. This is as far as I can go, and there's nothing for me out there. Out there, in the world of real people, adults, who have decent jobs and can pay their bills without selling their souls every day.

Tästä tulee ihan hemmetin masentava blogi. Noh. Ainakin siitä tulee näköiseni. Hehheh. Saattaapi olla, että tekstit jäävät verkkoon killumaan omaksi ilokseni tai surukseni, mutta onhan aina mahdollisuus, että pilaan jonkun toisenkin päivän. Kirjoittaminen on joka tapauksessa terapeuttista, ja kenties onkin vain oikein ja kohtuullista, ettei siitä tule koskaan ammattiani. Joten. Ei muuta kuin päänsärkyisiä öitä teille muillekin. Jossain siellä.

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

No Balance

Kas niin,

tammikuu on suhahtanut ohi uutta elämää odotellessa. Koska tilaukseni on jostain syystä ilmeisesti jäänyt matkalle, ostin itseni onnellisemmaksi: Pieni koiranpentutyttö Alma on kotiutunut loistavasti. Se on vielä pieni, mutta kehittyy hurjaa vauhtia. Kaikeksi onneksi yhteiselämä myös perheen prinsessan kanssa on alkanut hyvin: koirat leikkivät paljon ja vaikuttavat vilpittömän iloisilta toistensa seurasta.

Koiranpennun lisäksi hemmottelin itseäni vaihtamalla puhelinliittymäni halvempaan. Kärsivällinen puolisoni oli tässä asiassa liikkeellepaneva voima, joten ette voi syyttää tästä minua... Huomasin kuitenkin, että kun puhelinlaskuni pienenee lähes olemattomaksi (*höm*), voin tyytyä maksamaan saman hinnan kuin tähänkin asti -ja saada siinä kaupassa uusimman älypuhelimen kytkykauppana. Odotankin nyt kieli pitkällä, että pakettini kilahtaisi lähipostin noutohyllylle.

Koska vuosi on muutoinkin käynnistynyt muutosteemaisena presidentinvaaleineen, koiranpentuineen, puhelimineen ja työnhakuineen, tein linjaan sopivasti myös elämäntapapäätöksen. Päätin panostaa omaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini ja ottaa sen prioriteetikseni alkavana vuonna. Tapaan kuntosalijäsenyyden oheistuotteena tulleen personal trainerini ensi viikon alussa.

Noh, kytkyt ja jytkyt. Ja erityisesti vastajytkyt.

Tapasin tänään ystäväni lounaan merkeissä. Kevät näyttää olevan enemmän tai vähemmän vaikeaa aikaa meille kaikille. Ystäväni hautautuu työnsä alle ja tuntee olonsa yksinäiseksi. Masennus vaivaa, eikä tunnelin päässä toistaiseksi näy valoa. Kotimatkalla tulin pohtineeksi sitä, millaisina ihmiset hahmottavat elämänkaarensa, sen pitkän tai lyhyen, kukin kokemustensa mukaan. Onko elämä ollut oman arvion mukaan pääosin onnellinen vai onneton? Pohdinta muistuttaa puolitäyden ja puolityhjän lasin tarinaa; optimistin ja pessimistin näkökulmia.

Kenties olen pessimisti (kiistän!), mutta kaikista runsaista ilonhetkistä huolimatta tekisi mieleni sanoa, että olen elämässäni ollut suurimman osan ajasta surullinen. Se kuulostaa kiittämättömältä, mutta en usko siihen, että ihminen voisi tahtoessaan vaihtaa sitä, miten elämänsä hahmottaa. Elämäänsä voi tarkastella monesta näkökulmasta - minäkin, "hyvän" perheen lapsi, koulutettu, työssäkäyvä ja sosiaalinen, musikaalinen ihminen. Toisaalta olen myös koulukiusattu, neuroottinen, masentunut ja elämänsuunnastani eksynyt tai siitä täysin tietämätön. Se, kuinka elämänsä (ja itsensä) yleisesti ottaen näkee, on jossain niin syvällä, että sen vinksauttaminen edellyttäisi kai selkäydinnesteen vaihtoa ja verenkierron kiepsauttamista toiseen suuntaan.

No, helmikuu on toivoa täynnä... Ja ystävänpäiväkin tulossa. Millähän siltä suojaudutaan, kysyy hän.