....And a Happy New Year!

No niin. Vuosi 2011 on lopuillaan ja tässä sitä ollaan, vihdoinkin siirtymässä seuraavaan vuoteen. Tuntuu samalta kuin valmistuminen: Mikään ei muutu ja kaikki jatkuu samanlaisena, mutta vielä tässä vaiheessa, uuden vuoden kynnyksellä elää toivo, että jokin sittenkin vinksahtaisi parempaan suuntaan ja muuttaisi elämän.

Kulunut vuosi on ollut monellakin tapaa raskas: Läheisen menetys koskee kipeimmin. Vaikeaa oli myös koulusta valmistuminen, eivätkä työelämän yritelmät ja viritelmät ole tuottaneet haluttua tulosta. 

On hämmentävää, kuinka paljon turhauttava työ vie voimia, ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen muuhun elämään: yleiseen jaksamiseen, parisuhteeseen, kaikkeen. Lopulta, kuten pelkään itselleni käyneen, työhönsä tottuu ja siinä alkaa pärjätä. Keplottelemalla, päivästä toiseen sinnittelemällä. Se auttaa selviämään päivästä toiseen, muttei poista sitä tosiasiaa, että työ on turhauttavaa, epätyydyttävää ja masentavaa. Oireet vain ilmenevät muussa elämässä ja sitä unohtaa, miltä mielekäs elämä tuntuu. Värit haalistuvat ja harmaus asettuu taloksi. 

Vuodessa on ollut valopilkkunsakin. Valmistuminen ja sen oheisilmiöt, kuten valmistujaisjuhlat ystävien kera olivat kertakaikkiaan mainioita juttuja. Ilosaarirock luksusmökissä luksusporukalla ansaitsee sekin maininnan vuoden parhaiden hetkien joukossa. Myös syksyn kulttuurielämykset, kuten Josh Grobanin konsertti ja Lontoossa koettu Chicago-musikaali jäävät mieleen pysyvästi. Koko Lontoon matka rakkaiden ystävien kanssa oli mahtava. Neljä päivää mieluisaa seuraa, ruokaa ja nähtävyyksiä ennen tuntemattomassa kaupungissa. Ehdimme nähdä paljon, emmekä silti tarpeeksi. 

Parisuhteessanikin koen suurta luottamusta ja turvallisuutta sekä entisestään tiivistynyttä yhteisymmärrystä. 

Summa summarum, vaikka toivoisinkin työelämääni suurta muutosta ja tunnen itseni melko masentuneeksi nykyisessä tilassani, koen olevani varsin onnekas ihminen, jolla on paljon kiitollisuudenaiheita. Perheeni rakkaus ja tuki ovat mittaamattoman arvokkaita asioita, samoin ystävieni seura, keskinäinen huumorimme ja loppumaton sielujen sympatia. Olen kiitollinen myös parisuhteestani ja ihanasta lemmikistäni, jolle pian uuden vuoden alussa tulee pikkusiskoksi toinen pikkukoira. 

Asiani ovat monelta osin niin hyvin, etten koskaan voi lakata olemasta kiitollinen ja ihmettelemästä onneani näiden asioiden edessä. 

Siispä suurkiitokset kaikille rakkaudestanne, voitte olla varmoja, että arvostan sitä aina. Kuljette sydämessäni.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille! 

Myöhästyneet Pyhäinpäivän hajatelmat

           

Ehkä tämä olisi enemmän pyhäinpäivän teemaa, mutta minkäs sille voi, jos ajatukset kasautuvat vasta myöhemmin. Tulin taas ajatelleeksi kuolleitani. Olen luultavasti onnekas tai vain vielä nuorehko, sillä läheisiäni on poistunut vasta muutama.

*J* kuoli syksyllä 2002. Ikävä ja jonkinlainen suru kulkee mukana, vaikka tapahtuneesta on yhdeksän vuotta. Uutisen kuuleminen oli siihenastisen elämäni kamalin hetki, seuranneet tunnit ja viikot elämäni raskaimpia. Tunnemylläkkään ei voi varautua, ja jokaisen on kai jossain vaiheessa opeteltava hyväksymään, ettei tehtyä todellakaan saa tekemättömäksi. Kuoleman ennenaikaisuus ja turhuus suututtavat yhä, mutta raivo haihtuu harakoille: menetys on korvaamaton. *J* olisi nyt kaksikymmentäkuusivuotias. Olen varma, että hän olisi edelleen yksi läheisistä ystävistäni ja olisimme paljon tekemisissä keskenämme. Ajattelen joskus, millainen hän olisi, miltä näyttäisi. Mietin myös, mitä ainoan lapsensa menettänyt äiti tekee, miten voi ja kuinka paljon ikävöi.

*H* kuoli keväällä 2011. Häntä ajattelen usein. Joka kerta pikkuauton nähdessäni, joulua miettiessäni, elämäni tärkeitä ihmisiä muistaessani. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias, enkä voi ymmärtää, miksi joku hänenkaltaisensa otettiin pois. Olen oppinut hyväksymään, että jos maailmaa ohjailevat korkeammat voimat, heidän tahtonsa ei aina ole meidän maijameikäläisten käsityskyvyn rajoissa. *H*:n kuolema kuitenkin laittaa miettimään, voiko maailmassa sittenkään olla mitään inhimillistä logiikkaa. Tämä suru ei ole minulle suurin, mutten meinaa pysyä nahoissani sitä ajatellessani. En vieläkään, vaikka yli yhdeksän kuukautta on kulunut. Jossain täällä ovat vanhemmat, jotka valmistavat hirveintä joulua, jonka koskaan ovat voineet kuvitella. Pohdin, onko minulla oikeus tuntea näin ja ottaa omakseni osa suuresta murheesta. En tiedä mistä se johtuu, mutta kuolema on alkanut pelottaa. Kuoleminen ei varsinaisesti pelota, mutta pelottavaa on se, kuinka herkkä ihmiselämä on. Kliseistä, mutta syystä: yhtenä hetkenä kaikki on hyvin, toisena hetkenä läheinen on poissa. Peruuttamattomasti, lopullisesti. Ei viimeisiä sanoja, ei hyvästejä, ei paluuta. *H* ei koskaan enää naura tarttuvaa röhönauruaan meille.

Olen kuvitellut, että löydän usein oikeat sanat ja voin niiden kautta ilmaista sympatiaani, myötäelämistä ja tukeani. Tässä tapauksessa tunnen itseni yksisoluiseksi: Kaikkein mieluiten olisin vaiti, sanomatta sanaakaan. En tunne mitään, mitä *H*:n perhe ei tuntisi satakertaisesti. Ei ole mitään kirjainyhdistelmää, sanoja, jotka auttaisivat, kaikki lauseet ovat epätarkkoja eivätkä kuvaile tunteitani. Miksi minulla on tarve ilmaista itseäni tässä asiassa? Pelkkä katse riittäisi. Veren välityksellä tunnemme toisemme ja nahoissamme, miten käsittämättömän katkeralta tämä kuolema tuntuu.

Tuntuu vaikealta hyväksyä ja päästää menneistä irti. Opeteltava kuitenkin on. Faktaa on se, että suremalla saan varjostettua myös oman ainutkertaisen elämäni, eikä kumpikaan kuolleistani olisi sellaista toivonut. Silti en voi jättää heitä, eivätkä he mielessäni muutu pieniksi tähdiksi taivaalla. Enkeleiksi, kenties. Tiedän, etten ole ainoa, mutta antaisin paljon, rahaa tai vaikka sen kliseisen oikean käteni, jos saisin vielä kerran kertoa, että rakastan heitä. Katsoa silmiin ja hyvästellä.

*H* rakasti Jarkko Martikaisen musiikkia, sanoituksia eritoten. Hautajaisissa kuultiin Myrsky aivan mainion viiltävänä esityksenä. Ohessa toinen suosikkini.

Itsenäinen Suomi ja joulupiparit

Huhhuh, olipahan päivä.

Kaiken tämän joulustressaamisen ja -vipeltämisen keskellä on mukavaa viettää välillä laadukasta perheaikaa. Päivä alkoi luksusbrunssilla äidin luona. Läsnä rakas synttärisankarisiippani, siskoni poikaystävineen ja äiti aviomiehineen. Äiti tarjosi Neiti Hakkaraisen perunasalaattia, jonka loistava juju olivat sinihomejuustomurut sekä saksanpähkinärouhe. Lisäksi tarjolla oli lämminsavulohta sekä croissanteja.

Brunssilla pehmentämisen jälkeen vuorossa olikin työleiri: jokavuotinen joulupiparien leivonta. Työleiristä tuli odotettua pidempi, kun taikina ei nauramisesta, hikoilusta, kiroilusta ja kaulimisesta huolimatta ottanut loppuakseen. Seurueen miesväki katsoi itsenäisyyspäivän hengessä perinteistä sotaleffaa, me naiset sodimme omalla puolellamme, aseina uuni, kaulin ja vanhoja muovailuvahamuotteja.

Valitettavasti ystävämme Punaviini liittyi seuraamme vasta loppumetreillä...

No joo. Tästä päivästä jäi käteen paitsi kasa herkullisia joulupipareita, myös hyvä mieli siitä, että mulla on niin ihana perhe. Niistä monista ihanista asioista, joita mulle on suotu, perhe on melkolailla parasta. Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi, katselkaahan Linnan juhlia.

Tuuliviiri ja karvakamu

Mitä se Danny noista tuuliviireistä lauloikaan... Vain kaksitoista tuntia sitten luulin, ettei tästä naisesta enää tulisi iloista. Ei tulisi joulua, ei talvea, eikä paljoa muutakaan. Ja täällä sitä ollaan.

Heräsin auringonpaisteeseen puoliltapäivin. Näin talvisaikaan nukun mielelläni kellon ympäri, jos siihen on mahdollisuus. Armas karvakamuni (viittaan lemmikkiin, en avopuolisooni) nukkui peittoni alla ja heräsi, kun huomasi emäntänsä olevan tajuissaan. Siristelin silmiäni, enkä meinannut uskoa sitä todeksi -aurinko paistaa! Viikon sateen ja kylmänä vihmovan tuulen jälkeen paistaa aurinko, pakkasilma on raikasta ja ulkona kimaltelee.

Pieni suuri päätös on muuten syntymäisillään. Muutamia viikkoja sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin kuvia kulkueesta, jossa osallistujat kantoivat pieniä kuolleita porsaanpoikasia pitkin Mannerheimintietä. Tarkoitus oli kiinnittää huomiota kansalaisten ruokailutottumuksiin ja siihen, mitä sikaloissa tapahtuu, jotta nämä ruokailutottumukset voidaan säilyttää. Tämän aamun Hesarissa puolestaan julkaistiin kokonaisen aukeaman kattava juttu pikkupossun elämästä, sen matkasta aikuisuuteen, sekä teurastamon kautta kaupan hyllylle ja muihin kohteisiin. Sen pienen possun kohtalo koskettaa syvästi. Jo se possunpoikaskulkue oli järkyttävä, mutta tämä sinetöinee päätöksen lopullisesti. Sianlihan kulutus tässä taloudessa on muutenkin ollut vähäistä, mutta tunnen, että radikaalimmat toimenpiteet ovat tarpeen. No more pork for me. Vannoutuneesta lihansyöjästäkin saadaan näemmä semi-vegetaristi, kun suomut putoavat silmiltä.

Kanoja en vielä osaa sääliä samaan tapaan, mutta askel kerrallaan. Kananmunien suhteen valinta on kuitenkin jo vuosia sitten kallistunut vapaiden kanojen muniin. Käytännössä en tiedä, onko valinnallani merkitystä kanojen kohtelun kannalta - teoria ja käytäntö voivat olla eri asioita, eikä "vapaina" markkinoitujen kanojen oloista siltikään voi olla varma - mutta ainakin pyrin kulutustottumuksillani lähettämään viestin, että tuotantoeläinten kasvatusolosuhteilla on minulle väliä.  

Mahtavaa. Taidan laittaa jotain kotitanssimusiikkia soimaan ja lauleskella menemään, samalla kun siivoilen. Arja Korisevan sanoin: "Tanssin kattojen yli noin sekä näin /kuuta suukotan/ se on mun ystäväin..." Harmi, ettei youtubesta löydy tätä biisiä, mutta jos sinulla on Spotify, kuuntele huviksesi Arja Koriseva - Kattojen primadonna. Saat tän fiiliksen talteen! Biisi on hyvä myös energiseen siivoukseen, vink vink.

On raskasta olla näin ailahtelevainen. Eiköhän tämäkin päivä vielä suruksi muutu. Sitä ennen on kuitenkin laitettava töpinäksi. Matot ulos, koira kävelylle, pyykit koneeseen. Lauantaista kaikki irti.

Muovilyhdyt ja huonoa karmaa

No mistä muusta kukaan blogia haluaisi kirjoittaa kuin halusta yrittää kuvailla omia sisäisiä maailmojaan. Samalla asiallahan tässä ollaan. Ensikirjoitukset ovat ympäripyöreitä. Sitä kun toivoskelee, että joku joskus lukisi tätäkin töherrystä. Koska palasin hetki sitten takaisin todellisuuteen, totesin varotoimenpiteet jokseenkin turhiksi. Blogiani saattaa lukea joku onneton sielu, joka internetin syövereistä on löytänyt sivulle jonkinlaisen pahan karman seurauksena. Mitäpä se merkitsee elämäni kululle?

Joulukuu on masentavaa aikaa. Ei riitä, että kaupan alalla joulukiirehdys on täydessä käynnissä, lahjoja ostetaan, palautetaan, mietitään. Ihmiset juoksevat hullun lailla alekupongit väpättäen ja riitelevät kaupoissa siitä, miksei Topi Sorsakosken joululevyä ole tilattu tarpeeksi. Voi on ruokakaupoista loppu, koska karppaajat ovat valloittaneet maan, niillehän ei jumalauta margariini kelpaa! Me tavalliset kuolevaiset syödäänkin sitten joulupullat ja -laatikot ilman oikeaa voita.

Voin lisäksi koko Etelä-Suomi kaipaa lunta. On kertakaikkiaan sydäntäsärkevää mennä töihin pimeän aikaan ja päästä keinovaloista kotiin, kun se pieninkin auringonsäde on jo laskenut horisonttiin. Kyllä joulukuussa pitäisi jo olla lunta... Jäälyhtyjäkin myydään nykyään muoviversioina, just in case.

Tyhjästäkö sitä tekstiä luodaan?

Olen viime vuosina seurannut aivan mahtavia blogeja. Koira-aiheisia, askarteluaiheisia, mitä tahansa elämäntapakirjoittelua, taide- ja muotijuttuja. Kun vuosia sitten kuulin bloggaamisen mahdollisuudesta, tiesin heti, että jonain päivänä aloitan oman. Tyylilleni uskollisena - muodin ikuisena perässähiihtäjänä - aloitan nyt, kun kaikilla muilla on jo omansa, uniikit ideat on kertaalleen kierrätetty ja blogosfääri väärällään ties kenen ties mitä hengentuotteita.

Mieletöntä, kuinka paljon hyviä ideoita syntyy, kun sattumalta huomaa vauvansa nukkuvan hauskassa asennossa (http://milasdaydreams.blogspot.com/) tai onnistuu kuvittamaan tumman mutta sympaattisen huumorintajunsa sarjakuvamaisiksi piirroksiksi (http://hyperboleandahalf.blogspot.com/). Yksi suosikkiblogeistani on myös More to Love, kahden kauniin, positiivisen ja pyöreän naisen lifestyleblogi (http://www.moretolove.fi/) . Mahtavia juttuja naiset. Jatkakaa samaan malliin. 

Päiväni murmeli, rakas pieni koirani kalastelee huomiotani. Mikäs sen parempaa. 

Tänään tätä ja huomenna jotain aivan muuta. ...I wish.