Ajattelin, että kirjoittaisin hassunhauskan postauksen häävalmisteluista. Siitä, kuinka häistä on tehty valtava, rahaanielevä koneisto, jollei halua tyytyä menemään naimisiin kahden todistajan läsnäollessa ja ilman juhlamenoja.
En pysty. Kirjoitin ensimmäisen kappaleen, ja uuvahdin täysin. Häihin liittyy niin paljon turhaa ja materialistista, että sitä on vaikea käsittää. Kaikkien järkytykseksi en ehkä aiokaan julkaista blogissa tai facebookissa esimerkiksi animoitua countdown-laskuria, joka hempeästi tikittäisi ja ilmaisisi kaikille keskustelukumppaneilleni, kuinka monta päivää häihin vielä onkaan...
Kaikki maksaa. Tämä oli toki tiedossa, mutta omakohtainen seilaaminen kaikessa turhanaikaisessa häämarkkinahattarassa on valaissut tilannetta entisestään. Häitään valmistelevia myös ohjataan voimakkaasti tiettyyn muottiin, koska ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että häiden täytyy olla valkoiset, höttöiset ja ällömakeat. Vaihtoehtoja on kyllä runsaasti, mutta lopputulos tunnelmaltaan samanlainen.
Haaveilin värillisestä hääpuvusta, mutta jouduin pian huomaamaan, että vaihtoehdot ovat joko halpoja teini-iltapukuja tai muuten mauttomia, jäykkiä, materiaaliltaan ja tyyliltään. Hääpuvun mallisia, laadukkaista kankaista valmistettuja pukuja ei ole saatavilla kovin helposti. Ja pitsi! Pitsi on varattu valkoisiin morsiuspukuihin, pitsisiä yläosia tai helmoja ei muissa väreissä morsiamelle ollut tarjolla. Halusin ehdottomasti, että pukuni olisi jollain tavalla romanttinen, joten pitsi kuului suunnitelmiini, eikä mikään määrä tylliä, hyttysverkkoa, organzaa ja taftia voinut korvata sitä.
Arvannette; päädyin kaiken purnauksen ja hampaidenkiristyksen jälkeen valkoiseen mekkoon. Onneksi sentään löysin itselleni sopivan mallin, ja siinä on tyyliini sopivaa pientä säpinää, toivomani romanttisen pitsiyläosan lisäksi. Kas niin, meikäläinenkin saatiin markkinavoimain hampaisiin, kun imeydyin pikkuhiljaa anarkistisista aatoksistani kohti mainstream-häitä, joita alitajuisesti ehkä olen halunnut kymmenvuotiaasta.
Puvun olisi myös voinut teettää -ah, ja taas uuvun. Morsiusmaailma pyörii aivan omissa sfääreissään. Nopeasti oppii, että hääpukuliikkeissä ei saa kuvata, kengät jätetään liikkeen eteiseen, ja joissain liikkeissä pukuja saa hipelöidä vain hanskat kädessä. Hitaammin hahmottaa sitä, kuinka paljon vaihtoehtoja on. Ja kuinka paljon häiden järjestelyssä on työtä.
Kun pelkkä morsiuspuvun metsästys on niin läkähdyttävää hommaa, ette edes halua, että aloitan aiheista teemaväri, kutsujen teettäminen vs. askartelu, hääpaikan valinta ja erilaisten paikkojen vertailu hintojen koostuessa täysin erilaisista osasista, koristeluista, hääkukista, kampauksesta, autosta, bändistä, lahjalistoista, kengistä, sormuksista jotka nekin voi ostaa tai teettää miljoonasta eri tyylistä, joista kuitenkin kaikissa on sama idea - rinkula sormeen ja menoksi.
Toivon monellakin tasolla, että nämä ovat (ensimmäiset ja) viimeiset häät, jotka itselleni järjestän.
Rakastan syksyä. Taas ja aina. Oli aika luksusta herätä raskaan työviikon jälkeen lauantaina täysin takussa ja suunnata aurinkoiselle kävelylenkille läheiseen puistoon.
Eipä siitä kilometrejä liiemmin kertynyt, kun istahdin kivisen aurinkokellon päälle ihmettelemään syksyn väreissä koreilevaa ympäristöäni. Päässä ei liikkunut juuri mitään, olo oli kuin katujyrän alle jääneellä. Aurinko paistoi kasvoihin ja leppeä, raikas ilma tuuletti ajatuksiani. Mutta kivi oli kylmä, selvä syksyn merkki, vihje siitä mitä tuleman pitää seuraavien kuukausien aikana...
Harvoin on niin totaalisen poikki, ettei ajatus tahdo taipua eikä kroppakaan kykene urheilusuorituksiin. Menkööt muutaman viikon, kunhan tahti taas rauhoittuu ja palataan perusasioiden äärelle. Jos sinne perusasioihin pääsisi palaamaan. Ensi viikko on jo järjestyksessään kuudes, jolloin mennään tukka putkella ja muut asiat, eli se niin sanottu oma elämä jää vähemmälle on täysin pannassa. Muistelen kaiholla aikoja, jolloin ehdin pestä pyykkiä.
Ihanat syys- ja talvivaatteet ovat jo ajat sitten vyöryneet kauppoihin, joten on hyväkin, etten ole ehtinyt pyöriä niitä hypistelemässä ja kilauttaa vähiä roposiani kaupustelijoiden ahnaisiin kassoihin. Syksy on sesonkini. Kaupat ovat yhtäkkiä pullollaan mustia ja violetteja vaatteita. Syyspukeutuminen on dramaattisten tyylien ja tummien huulipunien aikaa, voimakkaiden värien ja runsaiden, erilaisten tekstuurien tulvaa. Lämmin ja pehmeä yhdistyy kovaan ja kiiltävään, ja ihmisissä herää halu huolitellumpaan pukeutumiseen. En minä keväällä ja kesällä shoppaile, ellei suomalaisten kesämuotikin ala muuttua mustanpuhuvaan suuntaan.
Kaikki "ihanat" kevään persikkasävyt ja pastelliset pinkit ovat kuvottavia. Sori. Ovat. Ei mitään syvyyttä, ja niissä rimpsuisissa viiden euron trikoopaidoissa voi korkeintaan nukkua. Yksin. Mutta hei, kaikki vuodenajat eivät voi olla meikäläisen vahvuusalueita. Joten väliäkö sillä, etten ymmärrä kevät- ja kesämuodista tuon taivaallista. Hehkutan edelleen syksyn värejä ja tunnelmaa.
Ei mainita tässä yhteydessä nyt sen enempää siitä, että nuo syysihanuudet lähestyvät jokaista nykyaikaista kuluttajaa myös verkon kautta suoraan kotiin. Saatoin lätkäistä ne huolella säästämäni setelit Miss Windy Shopin mekkoon ja neuletakkiin. Jotainhan naisen on saatava.
Kaikkien ei tarvitse olla kirjatoukkia. Lukeminen voi olla harrastus siinä missä joku toinenkin, mutta yhtä en ymmärrä.
Silloin tällöin vastaan kävelee tyyppejä, yleensä miehiä, jotka miltei leuhkivat, etteivät ole koskaan lukeneet kirjan kirjaa. Ilmeisesti tarkoitus on ilmaista, että he elävät vauhdikasta elämää, eikä heillä ole aikaa nysvätä kaunokirjallisten tuotosten parissa.
Tästä aiheesta mulla nousee muutamia erittäin hämmentäviä kysymyksiä.
Miksi kukaan haluaisi tunnustaa moisen asian, sehän on sama kuin kertoa olevansa vähän tietämätön (mistä tietoa saa, ellei lue kirjoja/netistä/lehtiä? Kukaan ei harrasta konkreettisesti tekemällä niin paljon, että lukemalla saatu tieto jäisi tarpeettomaksi)?
Mitä he tämän kertoessaan tulevat paljastaneeksi ajatuksistaan minun suhteeni / sen henkilön suhteen, jolle he ko. tarinaa kertovat?
Jos itse kertovat ylpeinä väistelleensä aakkosia jo alakoulusta lähtien, tulee keskustelukumppanille sellainen olo, että ilmeisesti lukuharrastus ei ole kovin korkealla arvostettavien aktiviteettien listalla. Jos tällaisessa keskustelussa yritetään tehdä vaikutus, niin se on game over ja soromnoo...
Translation: Just... Please read books. Or magazines. Or news online. Just... Read.
Kuten vanha tätini sanoisi: Aika se vaan kuluu, niinku elävis kuvis!
Mitä pidempään sitä lykkää, sen vaikeampaa on tarttua toimeen ja kirjoittaa, mitä kaikkea kesään on mahtunut.
Heti kesän kynnyksellä (27.5.) juoksin kuin juoksinkin sen Naisten Kympin, ja tavoiteaikani sekä alittui että ei. :D Olin toivoskellut, että juoksen alle 1 h 10 min, mutta arvioin realistisesti harjoituslenkkien valossa, että luultavasti aika painuu noin 1 h 15 minuutin korville. Koska aikani oli 1h 13 minuuttia, olen päättänyt, että lasini on puoliksi täynnä, ja tavoite alitettu. Jos voi taputtaa itseään päähän, miksen sitä tekisi.
Lisävaikuttimena tähän tyytyväisyyteen on se, että kymppi juostiin pakahduttavassa, läkähdyttävässä helteessä 27 asteessa ja aurinko paistoi koko matkan ajan suoralta taivaalta. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa matkan varrelle, kaikkeni annoin ja ylitin itseni reippaasti.
Juoksuohjelmanikin toimi erinomaisesti, eivätkä jalat rikkoutuneet repäisystä. Ensi vuonna uudelleen, katselemaan, josko sitten jo saisi rikki tuon tunnin ja kymmenen minuutin rajan. Tässä kun on ehditty jo hurahtaa rullaluisteluunkin. Kesäpuolen aktiviteetit ovat tiukasti hanskassa, mutta talven tulo jännittää - olisi syytä käydä rullaluistelemassa niin kauan, kuin säitä riittää, ja siirtyä sitten syksymmällä enenevässä määrin juoksemiseen.
Tästä itselleni erittäin epätyypillisestä liikuntakärpäsen puremasta on riittänyt riemua, mutta odottelen sen lopahdusta kohtsillään, eli any day now. En kuitenkaan maalaile piruja seinille, sillä olen jo saanut rohkaisevaa kokemusta lumisateessa lenkkeilystä, eikä se ollut ollenkaan hullumpaa. Otan päivän kerrallaan: Nyt mennään, kun menotuttaa. Jos puolen vuoden päästä ei tossu nouse, otetaan iisimmin.
Elokuinen auringonkukka.
Kaikkea muutakin on kesällä touhuiltu: on käyty mökillä uimassa ja marjastamassa, sekä pulikoitu ja palvottu aurinkoa ensimmäistä kertaa Yyterissä (aurinkorasvaa kului!). Säät ovat suosineet suomalaisia tänä kesänä.
Nautin lämmöstä itsekin, mutta olen ehdottomasti syksyn lapsi. Päänsisäinen trendsetteri suunnittelee jo syysviileiden asukokonaisuuksia. Pehmeitä villatakkeja, pidempiä hameenhelmoja, umpinaisia kenkiä ja erilaisia huiveja. Siistiä ja huoliteltua tyyliä, jota kesän lomaräjähdyksen jälkeen kaipaa kuin armasta ystävää...
Tässä vaiheessa fiilistely vielä toimii. Kun syksy saa, realisoituvat arjen kiireet huomattavasti vähäeleisemmin, ja romantiikka sysätään syrjään.
Töihin on ehdittävä, ja vaatetus valitaan niin, että siinä pystyy juoksemaan junaan. Villatakki vain kutittaa hikistä nahkaa, huulipuna tuhriintuu paidan kauluksiin, ja parhaiden kenkien korko jää kiinni Stockmannin tuulikaapin mattoon. Mutta ideaali on kaunis, ja sitä hellittäköön toistaiseksi.
Kesä on jo pitkällä ja viime kirjoituksesta valtavan pitkä aika. Pahoittelen "radio"hiljaisuutta, mutta olen siitä myös iloinen.
Kevääseen ja kesään mahtuu kaikenlaista pientä kivaa. Sosiaalityön opinnot ovat pärähtäneet käyntiin kovalla kiireellä ja stressillä. Toisinaan väsymystä on vaikea kanavoida ja hallita, mutta täytyy pysytellä tyynenä. Minulla on tavoite, ja sitä varten tässä nyt työskennellään. Jos vain itse pysyn kasassa ja kykenen toimimaan tehokkaasti itseäni pakottamatta, lopputulos voi olla fantastinen. Ovia on nyt auki moneen suuntaan, ja siitä pitää olla iloinen.
Tämän päivän huomio pälkähti päähäni, kun kaivelin yläkerran kanaverkkovarastossa esille ruukkuja ja rullaluistimia. Teki mieli päivittää naamakirjaan, että onni on sitä, että jaksaa kaivella kukkaruukkuja verkkovarastosta, ja haaveilla rullaluistelulenkistä. Koska se todella on.
Sitten tajusin, että olen jo käyttänyt tämän vuorokauden positiivisuuspäivityksen - kaikillahan palaa vähintään käpy, jos monta kertaa päivässä kehuu miettineensä onnellisia pieniä ajatuksia. Ei se arjen tyytyväisyys ole sen kummempaa, se koostuu ihan pienistä asioista.
Mielenterveyskuntoutujan näkökulmasta on helvetin hyvä, että jaksan tehdä töitä, käydä kirjastossa, viedä roskat, lenkittää koirat, kaivaa kukkaruukkuja, pestä pyykkiä ja käydä rullaluistelemassa saman päivän aikana. Nämä ovat merkkejä siitä, että olen toiminnallinen yksilö. Jokaisen pienen asian tekeminen on joskus ollut työn ja tuskan takana.
Pienet asiat tuovat onnea.
Tällaisesta tilanteesta voi vain uneksia silloin, kun mieli on maassa tai pirstaleina, ja makaan sängyssä voimatta itselleni mitään.
Jokainen kukkaruukku on merkki paranemisesta. Jokainen rullaluistelulenkki on merkki siitä, että ehkä sittenkin jaksan rakastaa itseäni vielä. Ja rullaluistelu tai muu lenkkeily vaatii sentään fyysistä yritteliäisyyttä, mikä on ehdottomasti ollut oman mielenterveyteni isoin kynnyskysymys. Olen monesti voinut niin hyvin, että olen jaksanut ajatella ja toivoa asioita, suhtautua optimistisesti siihen, että kyllä minä vielä tästä. Vain pätkittäin voin niin hyvin, että jaksan vetää ne luistimet jalkaan, ja ilman painostusta hurauttaa itseni ulkoilmaan nauttimaan omasta seurastani. Kun tartun toimeen, otan vallan itselleni. En enää ole elämäni sivustaseuraaja, en kateellinen muille, jotka tekevät ja jaksavat. Olen vapaa, teen ja jaksan itse.
Siispä, pahoittelen, ettei kirjoittamiseen jää enempää aikaa, mutta toisaalta hyvä niin - elämässä on siis muutakin kuin sisäänpäinkääntymistä ja ikuisesti riivaavia ajatusketjuja. Elämässä on toimintaa, ja se on parasta elämää se.
Lehdet julkaisevat "hassunhauskoja" mainoksia ja otsikoita. Milloin on Flamingo Spassa tiikerihai (no okei, se oli ihan hauska ajatus), milloin rakennetaan Kalasatamaan maailman korkein majakka. Miksi tämän pitäisi olla hauskaa? Ilmeisesti huumorintajustani puuttuu palanen.
Naamakirjakin on ollut tänään täynnä kaiken maailman kihlajaisilmoituksia. Osa niistä lienee oikeitakin (päivämäärä on 1.4.2014), mutta onnittelemaan ei sentään kannata mennä, sillä osa niistäkin on jo huomattu aprillipiloiksi. Miksi se olisi hauska pila? "Laitanpa naamakirjaan, että olen mennyt kihloihin! Saamme kunnon naurut kun ihmiset onnittelevat!" ...Eeeeeh. Ei.
Laittaisinko samanlaista huumorintajua osoittaen jonkun läheiseni kuolinilmoituksen ja sitten puolet kavereista säikäytettyäni huutelisin "aprillia!".... Eeeeeeh. Ei.
Olen jälleen työmatkaleskenä, ja jostain syystä se tuntuu tavallista hankalammalta. Vetoan hormonaalisiin syihin. Kävin myös lenkillä, mutta koska siitä seurasi polvikipua, jäi itse liikunnasta saatu hyvä olo hetkelliseksi.
No laitetaan sentään hyvää musiikkia illan iloksi.
If I die young, bury me in satin
Lay me down on a, bed of roses
Sink me in the river, at dawn
Send me away with the words of a love song
P.s. kuun vaihtuminen keväisempään muistuttaa yhtäkkiä alkavasta kesästä. On melkein aika aloittaa painajaismainen uima-asun metsästys. Joka vuosi murhe on sama. Kaikki menisi varmaan hienosti, jos norsulla ei olisi sellainen olo että näyttää uima-asussa siltä mitä on. Uimapuvun ostaminen on välttämätöntä, mutta aika vaikeaa, kun ei lähtökohtaisesti ymmärrä miksi sellaiseen pitäisi pukeutua.
Sain työkaveriltani varsin kelpoisen harjoitusohjelman. Olen surutta pukeutunut toimiston virallisen koekaniinin viittaan, ja testaan juoksuohjelmaa seuraavien kahdeksan viikon ajan. Yksi viikko on jo takana, ja erilaisia fiiliksiä on jo ehditty käydä läpi... Treenikauden huipentuma on luonnollisesti toukokuun lopulle ajoittuva Naisten Kymppi, jonka aion kipittää ennätysaikaani.
Ensin ostin uudet juoksuvaatteet. Vaikka pyllyni on astetta isompi kuin haluaisin, se näytti oikein hyvinmuodostuneelta uusissa juoksutrikoissa.
Ensimmäinen lenkki meni hienosti. Sää oli keväinen, kuuntelin musiikkia ja nautin. Ihmettelin, miksen ole aiemmin tajunnut innostua juoksulajeista harrastusmielessä. Vähänpä tiesin, että asia selkenisi vain kahden päivän kuluttua seuraavan lenkkini aikana.
Sinä kauheana päivänä satoi lunta. Myräkkä oli vellonut ympäri pääkaupunkiseutua jo tunteja, joten tiet olivat kymmensenttisen lumi- ja jääkerroksen peitossa. Jääpiikeistä koostuvaa räntää satoi juoksijan harmiksi vaakasuoraan kohti kasvoja, ja näkyvyys oli harvinaisen huono. Poissa olivat fiilistely ja linnunlaulu, tilalla tuskainen uikutus ja jäätyvä nenänpää.
En voinut uskoa, että raahasin itseni sohvan pohjalta moiselle koetukselle. Juoksin pellolla, jokivartta pitkin. Allani oleva hiekkatie oli jäätynyt epätasaisiksi ja liukkaiksi lautoiksi, joita väistellessä piti olla tarkkana. Ripsivärit olivat jo kauan sitten valuneet silmäkulmia myöten ohimoille, kun tuisku ei suostunut tyyntymään tai edes siirtymään selkäni taakse. Sillä hetkellä, jäätyneellä pellolla, otsatukka koppuraiseksi jäätyneenä, tunsin jostain syystä oloni erittäin suomalaiseksi.
Tuskainen vaelluskin meinasi kääntyä fiilistelyn puolelle ("kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"), kunnes puhelimestani loppui akku, ja menetin lenkkimusiikit sekä suoritustani tallentavan sport trackerin ilot. Siinä vaiheessa nimeltämainitsemattoman pikaruokaketjun Mäkkärin pimeydessä loistavat mainokset tuntuivat houkuttelevammilta kuin pitkiin aikoihin. Tiesin kuitenkin, etten koskaan selviytyisi siitä häpeästä, jos lenkkini päättyisi höyryävien ranskalaisten äärelle. Löntystin siis vastentahtoisesti kotiin asti.
Kotiin päästyäni fiilis oli kuitenkin ekstaattinen. Suihkussa lämmiteltyäni ja saatuani ylle kuivat vaatteet tunsin itseni lähes uudestisyntyneeksi. Tämän olotilan koin viimeksi, kun viime vuosikymmenen puolessavälissä erehdyin kokeilemaan avantouintia. Veri kiersi ja olo oli puhtaan raikas, vaikka aavistus menneestä kärsimyksestä vielä kivistikin kinttujani.
...tulin illalla kotiin ja napsautin saunan päälle.
...puristelin keittiössä kypsyviä avokadoja toiveikkaana. Jackpot!
...kuuntelin fiiliksissä yksikseni Alanis Morissetten You Learn-biisiä.
...tajusin, että olen aika helkkarin onnellinen tällä siunatulla hetkellä. Tätä hetkeä on jatkunut koko päivän.
...lakkasin kynnet huomista koko päivän koitosta varten.
Mitä sitä muuta ihminen tarvitsee.
You grieve you learn
You choke you learn
You laugh you learn
You choose you learn
You pray you learn
You ask you learn
You live you learn
Olen jo monta kertaa halunnut kirjoittaa tekstin naisena olemisesta ja sen ristiriitaisuudesta. Jotenkin sanat vain aina takertuvat näppäimistööni, ja asia jää tuumauksen tasolle. Toivotan kaikille ihanaa Naistenpäivää, ja tartun toimeen. Päivä on ihana ja aurinkoinen, muutama pohdinta pälkähti päähäni. Naisena oleminen on ihanaa ja nautin siitä paljon.
Tasa-arvo on minulle tärkeä asia. Ajaudun tuon tuostakin tilanteisiin, joissa ajatus sukupuolten keskinäisestä tasa-arvosta unohdetaan tai tahallisesti jätetään huomiotta. Olen myös synnytysikäinen, aikuinen nainen, ja erilaisia olettamuksia perhetilanteestani tai toiveistani asian suhteen kuulee paljon niin henkilökohtaisesti minulle lausuttuina tai yleisemmin puolihuolimattomina arvioina naisten yleisistä haluista tai toiveista (MISTÄ?!).
Yleensä, kun alan puhua tasa-arvosta, kiihdyn hiukkasen. Tämä liittyy siihen, että usein saapuvilla on joku, joka ei lähtökohtaisesti ymmärrä, mistä feminismissä on kysymys, tai joka ei vain koskaan ole muuten tullut oman elämänsä puitteissa ajatelleeksi, että suomalaisessakaan yhteiskunnassa nainen ei ole miehen kanssa tasa-arvoinen. Tilanne ei ole huono verrattuna moneen muuhun maahan, mutta se ei tarkoita että taistelu olisi ohi. Täydellinen tasa-arvo lienee utopistinen ajatus, mutta sitä kohtihan tässä täytyy pyrkiä.
Toinen kiihtymisen syy löytyy ihmisistä, jotka "eivät halua kelailla" näitä asioita ja antavat siinä sivussa periksi tietämättömyydelle ja kieltäytyvät näkemästä tosiasioita tai kulttuurisia ongelmia, joita tasa-arvoa tavoitellessa väistämättä esiin pulpahtelee. Vastaus ongelmiin on harvoin se, että laitetaan pää pusikkoon. Vaikka se aiheuttaakin ahdistusta, on hyvä silloin tällöin avata niitä silmiä ja tsekata missä mennään.
Joskus stressaannun lasten saamisesta. Siis siitä, pitäisikö niitä nyt sitten ryhtyä tekemään, tai siitä, että kaikki elämässä jotenkin "osoittaa" siihen suuntaan. Kaverit saavat lapsia, sehän on vain luonnollista. Moni on sanonut, että ei kannata kiihtyä, jos minulta tiedustellaan lapsensaannista tai perhetilanteestani tehdään oletuksia. Nämä kiihtymisen kieltäjät kuuluvat kuitenkin poikkeuksetta siihen ihmisryhmään, jotka ovat aina halunneet lapsia, joille äitiys on aina ollut luonnollinen ajatus (riippumatta siitä ovatko he jo saaneet lapsia vai vasta niitä toivovat). Ehkä heidän korvissaan kaikuvat tiedustelut eivät tunnu ahdistavilta, ehkä heitä ei v*tuta se, että heidän vartaloistaan keskustellaan kuin olisi päivänselvää, mihin sitä tullaan käyttämään.
Onko mahdotonta käsittää, että lapsentekoon liittyvä keskustelu tuntuu väärältä ja yksinkertaistavalta niille naisille, jotka eivät ole koskaan ajatelleet tekevänsä lapsia? Mainitaan nyt tässä yhteydessä, että oma perhepolitiikkani ei ole lukkoon lyöty. Saatan hankkia lapsen tai olla sitä hankkimatta, mutta yksisilmäinen olettaminen ei silti ole hyväksyttävä toimintatapa.
Lisäksi huomautan, että jos stressaannun perhepoliittisista asioista ja otan nokkiini kaiken maailman viisasteluista, saan vapaasti tehdä sen. Joidenkin asenne tuntuu olevan, ettei liikoja ressailla, mutta jokainen tyylillään. Asioiden ajatteleminen monelta taholta ja huolellisesti ei ole keneltäkään pois. Luultavasti löydän itseni huomattavasti harvemmin yllättävistä tai täysin odottamattomista tilanteista, kun mietin mitä kaikkea tekemäni ratkaisut voivat aiheuttaa tai tuoda elämääni. En pidä asennettani millään tavoin ylimääräisenä stressaamisena. Jos joudunkin yllätetyksi, en ainakaan syytä itseäni siitä, etten ole yrittänyt valmistautua. On mielestäni normaalia olla utelias asioiden syistä ja seurauksista laajalla skaalalla, eikä kulkea pää p*****ssä.
Ihmisille on luontevaa puhua toiveistaan ja tulevaisuutta koskevista ajatuksistaan, jos ne mukailevat kulttuurisesti hyväksyttyä mallia. Tiedän hyvin, ettei suhtautumistani kulttuuriseen "äitiyteen" kannata tuoda keskustelussa esille, sillä yleensä reaktio on naureskelua ("kyllä sinä vielä mielesi muutat"), ihmettelyä ("ai, mikset halua lapsia?") tai jopa vihamielistä ("ei se maailma sillä tavalla pyöri, ettei lapsia tehdä"). Vihamielisyyteen liittyy yleensä myös oletus, etten ymmärrä miksi ihmiset tekevät lapsia ylipäätään, tai etten hyväksy ystävieni valintaa tulla äidiksi. Sanomattakin selvää, ettei mikään näistä väitteistä pidä paikkaansa. Keskustelussa on kuitenkin vaikea vaieta, kun kohtuni tulevat liikkeet tuntuvat puolestani päätetyiltä. Seuraus on usein konflikti.
Asiat ovat moniulotteisia. Niin myös kulttuurinen naiseus ja kaikki siihen liittyvä. Näissä asioissa ei ole "stressaamista" miettiä monella tasolla. Stressaantuisin paljon enemmän, jos sulkisin silmäni ja luikkisin pusikoissa vältellen ahdistusta aiheuttavia asioita. Piirsin Paintilla oikein kaavion siitä, miten asiat mielessäni jakautuvat, esimerkki koskee lasten saamista. Ensimmäinen, yksinkertaisempi kuva on se, miten asian voi nähdä helppona periaatteellisena elämänkysymyksenä. Toinen malli kuvastaa omaa ajatteluani ainakin osittain; mikään ei ole täysin yksinkertaista.
Ymmärrän, että kysymykset ovat sellaisia, ettei niihin ehkä
normaalielämää viettävä ihminen osaa vastata. Silti on mielestäni hyvä
käsitellä ja käydä läpi teemoja, joissa epävarmuus on tekijä. En
ymmärrä, kuka voi kulkea elämän läpi stressaantumatta vähääkään elämän
monista eri sävyistä, joita aina väistämättä on. Tämä sama kysymysten kirjo seuraa kaikkia asioita, jokaisessa elämänvaiheessa. Mitä on naiseus? Kuka sen määrittelee? Miten kulttuurimme ohjaa meitä valinnoissamme? Hyväksymmekö sen vai pyrimmekö muuttamaan sitä? Haluammeko vaikuttaa kulttuuriimme ja elämämme puitteisiin, vai tyydymmekö seuraamaan sivusta ja toteuttamaan jonkinlaista suunnitelmaa? Onko suunnitelma se, mikä intuitiivisesti tuntuu oikealta, vaikka sitä joutuisikin puolustelemaan kanssaeläjilleen? Vai viekö matka sinne, mihin tie on valmiiksi avoinna? Mitä sen tien seuraaminen jättää jälkeensä? Entä millainen on ikuisen etsijän perintö, ja kenelle se jätetään?
Yksinkertaistamalla
asioita saadaan aikaan melko laiskoja mielipiteitä ja kokonaiskuva ei
hahmotu. Kenties ajatusmallini on hieman negatiivissävytteinen, mutta
olkoon oikea elämä sitten täynnä iloisia yllätyksiä, jos näihin
kysymyksiin ei sitten törmääkään. Sattuu helkkaristi enemmän, jos
tipahtaa taivaasta ja joutuu syystä tai toisesta väkisin ja varautumatta
käsittelemään epävarmoja tai epämieluisia asioita.
Tämän sanottuani viimeistelen asian sanomalla, että koko aikaa ei voi uida syvissä vesissä. Näitä voi kuitenkin annostella kukin omalle psyykelleen sopivassa suhteessa ja on ihan hyväksyttävää tietää, missä menee oman jaksamisen raja. Kun keskustelu lipsahtaa syvemmälle kuin päiväperhosiin, ei kuitenkaan ole kohteliasta torpata koko aihetta syyttämällä toista "turhasta stressaamisesta".
...Tähän päättyy tämänkertainen vuodatus. Jostain syystä en saanut tekstiä kuvaamaan täsmälleen sitä, mitä ajoin takaa, mutta univelalla ja 22 työpäivällä saattaa olla tekemistä asian kanssa. Korjailen kun kynnelle kykenen.
Edit 10.3. Ja saman tien saapuu helpotus: Usein puheeseen feminismistä tai tasa-arvosta (lue: feministien kritisointiin) liittyy puhe negatiivisuudesta, ongelmien keksimisestä jne. Uskon, että osaksi feministisiä kannanottoja tai realistista puhetta ei hyväksytä ja se tulkitaan valittamiseksi, koska "kivapuhe" valtaa alaa ja on vain epärakentavaa puhua epäkohdista, kun kuitenkin ns. "oikeaan suuntaan ollaan menossa". Että miksei mieluummin keskityttäisi niihin hyviin asioihin.
En itse osaa asiaa kovin hyvin muotoilla, mutta onneksi on ihmisiä jotka osaavat. Tästä ajatusten aamiaista: Ylioppilaslehti - Itsestä kiinni
Translation: I. Can't. Even. Equality is an important theme for me personally. Sometimes I get anxious during conversations that totally disrespect different choices. I can't even get started on intersectionality, but to name one thing; gender equality is not something we automatically (or at all) have, and we should pay more attention while participating in conversations covering these areas of life. If women don't pay attention to the way they are treated, no-one else will. It's not negativity to name and point out things that still need work. It doesn't mean one doesn't appreciate the steps already taken or forgets that there is some good to life altogether. Talking about our reality just isn't fashionable in our time.
Koirien kanssa kevätaurinkokävelyllä tulee mieleen monenlaisia hullutuksia. Kuten esimerkiksi, että olisipa hienoa hurahtaa juoksemiseen.
Juokseminen on moneen muuhun liikuntaharrastukseen verrattuna erittäin halpaa. Harrastuksensa voi myös ottaa vaivatta mukaan, mihin tahansa matka vie. Olen joskus juostessani päässyt välähdyksen ajaksi siihen flowtilaan, jossa hengitys on tasaista, rintaa ei purista, vaan loikin kuin gaselli pitkin katuja ja kuuntelin musiikkia. Sanomattakin selvää, että gaselliajoista on yli kymmenen vuotta aikaa. Silti sen muistaa ja siihen kaipaa takaisin.
Paitsi, että juokseminen voi tuottaa henkistä tyydytystä, se on erinomainen lisäkeino painonhallintaan, eikä kunnon kohenemista sovi väheksyä.
Aion yrittää hurahtaa uudelleen. Tulin nimittäin ilmoittaneeksi itseni Naisten Kympille toukokuussa. En halua tulla teurastetuksi ko. reitillä, joten tarttis vissiin tehrä jotain.
Translation: Jogging is a relatively cheap hobby. I signed myself up for a 10 km running event in May, so I guess I have to find my inner (and hopefully outer) jogger and start working on it...
Kiristävä, ohut talvi-iho paljastuu. Kalmanvärinen, pigmentitön nahka pitäis pikkuhiljaa kuoria pehmeistä vaatekerroksista. Nyt tiedän, miltä tulppaaneista tuntuu kun ne puskevat keväällä ulos sipulista.
Talvi on ollut aika pitkä ja harmaa. Viimeisten kolmen viikon aikana on kuitenkin tapahtunut enemmän kuin lokakuun jälkeen muuten yhteensä. Kaupunginosaani huvittanut Crazy Dog Lady-performanssini keskeytyi, sillä sain töitä ja suin itseni pikapikaa toimistotyökuntoon.
Ei enää rauhallisia aamupaloja ja kävelyitä koirien kanssa rennosti tukka pystyssä. Tilalle tulivat lyhyet yöunet, pikaisesti silitetyt koirat, pitkät työpäivät ja pikameikit.
I'm loving it.
Paluu työhön on vaatinut sopeutumista uusiin rutiineihin. Uudet viestintäalan työtehtävät ovat myös vaatineet hurjasti nöyrtymistä ja opiskelua - olen työntänyt pääni sihisevään, modernia tekniikkaa ja softaa hyödyntävään ja hurjatahtiseen mehiläispesään, jossa on niin monta eri osa-aluetta, että nuppi meinaa pahemman kerran seota. Työ on myös julkista tavalla, jota en ole ennen kokenut. Virheitä sattuu, ja niistä tulee välitön palaute. Ja uusin oppini on, että siitäkin on selvittävä, ja siitä selviää.
Silti nautin kaikesta. Kolmen viikon jälkeen olen jo valtavasti viisaampi kuin olin hetki sitten, ja olen jälleen pääsemässä kiinni tiukkaan työtahtiin, jonkinlaiseen itsekuriin ja siihen sykkivään elämänpyörään, jota olen menneinä kuukausina kiihkeästi kaivannut. Osa työtehtävistäni on lisäksi niin mielenkiintoisia, että voisin puuhastella niiden parissa jatkuvasti. Saan arvokasta kokemusta, ja toivon pääseväni tekemään tämänkaltaisia projekteja jatkossakin. Ainakin uskallan jatkossa hakeutua tällaiseen mukaan, jos tilaisuus tarjoutuu.
Olen ollut positiivisesti yllättynyt erilaisista yhteistyömahdollisuuksista eri alojen ammattilaisten kanssa. Inspiroidun määrättömästi yhteisistä palavereista, joissa yhdistellään esimerkiksi urheilun estetiikkaa ja taiteilijoiden näkemyksiä markkinoinnin viitekehyksessä. Ihmiset ovat auliita ja halukkaita tekemään poikkialaista yhteistyötä ja innostuvat erilaisista soveltavista ratkaisuista. Kaikessa työelämässä pitäisi olla tällaista, edes ripaus! Näistä kohtaamisista muotoutuvat ne suuret innovaatiot, tunnen. Toivottavasti olen näine ajatuksineni itsekin mukana synnyttämässä jotakin uutta ja erilaista...
Kevät on monelta osin uudistumisen aikaa. On siis aika ottaa itseään niskasta kiinni, ja viedä elämäänsä siihen suuntaan mihin haluaa sen kehittyvän. Vaikeisiin asioihin on vain käytävä kiinni.
Note to self; tämä muistetaan viikonloppuna, kun tuskittelen eräänkin uuden, ja luultavasti hämmentävän aluevaltauksen kanssa.
En ole koskaan pitänyt erityisesti Alicia Keysista, mutta tämä biisi on viimeistään tipauttanut suomut silmiltäni, minkä jälkeen olen kelannut läpi vanhempaakin tuotantoa. Kevään tunnusbiisikseni on kuitenkin välittömästi nimitetty allaoleva. Effective immediately.
Translation: I'm totally into my new job. It's demanding and difficult, but then again like it says on my cubicle wall, "everything is difficult until it's easy". ;) It's time to take control and bring your personality anywhere you go and put it into everything you do. I've missed having a job, so I don't really mind being stressed out and not having enough time for sleeping and other things. I've already learned so much, imagine how much there still is for me to take in. I want it all. P.s. For some twisted reason I'm loving Alicia Keys this week.
Uusi vuosi on ehtinyt kahden viikon turvalliseen ikään. Lupauksia ei tässäkään vuodenvaihteessa tullut tehtyä, onnistuin välttämään sen itsepetoksen salakavalan karikon.
Luin uusinta Trendiä (no niin, meillä kaikilla on salaiset intohimomme) ja sain mielettömät, tuota, miksikä niitä nyt tänä maailmanaikana sanotaan. Kiksit. Rakastan Maria Veitolaa ja hänen kolumniansa tammikuun Trendissä! Hän pukee sanoiksi sen, mitä pienessä mielessäni olen pyöritellyt.
"Elämä helpottuu, kun valitsee vain laatua niin ihmisissä, vaatteissa kuin ruuassakin. ...Ennen kaikkea kyse on kuitenkin periaatteesta. Paha ruoka voi nimittäin tehdä koko päivästä pahan. Ja aina, jos voin valita hyvän ja pahan olon välillä, valitsen hyvän."
Kävin muutama vuosi sitten äitini kanssa keskustelua nirsoilusta ja ruuasta. Sanoin, etten halua syödä pahaa ruokaa (mainittakoon, että äitini keitokset ovat erinomaisia, eikä keskustelu koskenut likimainkaan hänen tekemiään ruokia). Jos syön ruokaa, joka "menettelee", tulen hetken kuluttua syöneeksi jotakin lohdullisen hyvää ja herkullista - eli sen, mitä alunperinkin halusin syödä. Tämä kaikki yhteensä voi helposti nostaa päivän kalorimäärät taivaisiin. On siis vain järkevää, että kelpuuttaa syödäkseen vain ruuan, jota oikeasti haluaa syödä. Äitini alkoi naputtaa nirsoilulta kuulostavaa järkeilyäni vastaan, sanoen: "Minäkin, pieniruokainen ihminen, kun syön niin vähän, ei sen aina tarvitse olla sitä parasta mahdoll... ...Tai oikeastaan tarvitsee." Asiasta ei ole sen koommin väitelty.
Veitola laajentaa saman periaatteen moneen muuhunkin asiaan elämässään: Kun ostaa vain todellisia aarteita vaatteikseen ja sijoittaa rahansa muutamaan täydelliseen kenkäpariin, on elämä selkeämpää ja helpompaa. Sama koskee ystävyyssuhteita; koska jokaisella on vain yksi elämä, se kannattaa viettää mukavien ja inspiroivien ihmisten seurassa. On silkkaa ajanhukkaa pitää ympärillään ihmisiä, joiden seura ahdistaa tai joihin yhteydenpito on väkinäisen vaikeaa. Allekirjoitan täysin.
On pakko lainata kolumnin koko loppuosa:
"Elämä tuo tullessaan kaikenlaista hankaluutta ja paskaa. Siltä on kenenkään vaikea välttyä. Kaikkia asioita ei myöskään voi hallita: en välttämättä voi päättää, milloin läheiseni sairastuvat vakavasti, milloin työkaverini heittäytyy hankalaksi tai milloin nilkkani nyrjähtää. Siksi pyrin käyttämään valinnanvapauttani kaikissa niissä asioissa ja tilanteissa, joihin voin vaikuttaa. Uskon vakaasti, että elämä muuttuu sitä paremmaksi, mitä enemmän kokee, että itse hallitsee elämäänsä ja seisoo valintojensa takana. Arjen hyvät hetket kumuloituvat kaikkialle, ja pakollinen paska on helpompi kestää, kun itsellä on kokemus siitä, että elämässä on myös paljon kaikkea ihanaa. Esimerkiksi täydellisen värinen vessaharja, lempiketsuppia jääkaapissa tai kävely sellaisen ystävän seurassa, joka saa sinut hehkumaan ja tekee jutuistasi tuplasti parempia."
Olisiko siis kuitenkin uudenvuodenpäätöksen aika? Tänä vuonna toivon uskallusta. Menen anteeksipyytelemättä siihen suuntaan, mihin oikeasti haluan mennä, tavoittelen unelmiani ja seison valintojeni takana. Syön hyvää, pidän itsestäni parempaa huolta ja keskityn siihen, että voin saada mitä haluan. Tuskin vastoinkäymiset taianhohtoisesti häviävät, mutta tavoitteita pitää asettaa, jotta niitä voisi joskus saavuttaa.
Yksi virstanpylväs tuli jo viime viikonloppuna saavutettua: lisäsin karaokerepertuaariini kappaleen, jonka olen jo kauan halunnut laulaa, mutten toistaiseksi ole uskaltanut. Hyvinhän se meni. Ensi kerralla menee vielä paremmin.
Translation: It's important to be honest to oneself and to be surrounded by people and things that make you happy. If something or someone makes you feel uncomfortable (sucks all life out of you) consider if you need it at all. Have the courage to want what you truly want, to make your own decisions and be happy. P.s. I love Maria Veitola.
