Hello

Lost.

On raskasta olla friikki.

Eilen oli ihanaa. Osallistuin seminaariin, joka käsitteli urheilun takapuolta. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta urheilun ja liikunnan kentässä. Mielettömän mielenkiintoinen aihe, tunsin kerrankin olevani kaltaisteni parissa. Ei pelkkää tekstiä internetissä, vaan oikeaa keskustelua, julkisessa tilassa. Tasa-arvosta, sen ongelmista, yksinkertaisia toteamuksia siitä, miten tasa-arvo ei ulotu kaikkiin ja millaisia ongelmat tämän päivän urheilun maailmassa ovat. Oli mahtavaa kuunnella puheenvuoroja ja huomata, että feminismi todellakin elää ja hengittää monessa. Kerrankin muut ottivat keskustelun feminismistä vastuun, olin paikalla vain kuuntelijana ja oppimassa.

Tilaisuuden jälkeen ja varsinkin töihin palattuani olen laskeutunut maan pinnalle. Täällä feminismi on vain sana, eikä useinkaan parhaasta päästä. Se ei kiinnosta ketään, ja jos sana herättää jonkinlaisia tunteita, ne ovat yleensä negatiivisia tai vähintäänkin varauksellisia. Lisäkseni kukaan ei uskalla sanoa selvin sanoin olevansa feministi. Lauseessa on aina varaus. "Olen samaa mieltä feministien kanssa, mutta..." "En ole feministi, kannatan tasa-arvoa.." "Feminismistä tulee mieleen sellainen rintsikoidenpoltto..." Huoh. Mistä tätä skeidaa riittää.

Tuntuu, että täällä ollaan mestareita hiljentymään henkilökohtaisista mielipiteistä. Koska suurin osa työyhteisöstä koostuu parempiosaisista, ns. ylemmän keskiluokan edustajista, vallalla on jonkinlainen hiljaisuuden koodi. Rahasta ei puhuta. Tasa-arvosta ei puhuta, sillä raha mahdollistaa ihmisille elintason, josta käsin katsoessa ei tarvitse puuttuvan tasa-arvon perään itkeskellä. Yhdenvertaisuuskysymykset on helppo lakaista designermaton alle, kun ei itse joudu jatkuvasti yhteiskunnan haastamaksi.

Olen jatkuvasti jonkinlaisessa välitilassa, en koskaan kokonaan kotonani. Kaikkien maailmojen välissä. Ei niin, että kukaan muukaan olisi vain yhtä asiaa kerrallaan, koskaan. Silti tuntuu, että olen väärässä paikassa enemmän kuin oikeassa.

Ymmärsin muutama viikko sitten, että paikkani ei ole täällä. En vielä tiedä missä paikkani lopulta on, mutta tämä luu on pian kaluttu poikki. Olen kyllästynyt olemaan friikki ja sirkushevonen silkoisen porvariston huvitukseksi. Kiva, että intohimoni naurattaa ja viihdyttää.

Nykyään kaikki vaikuttaminen tai edes sen yritys tuntuu olevan jonkinlaista ääriliikettä. On mahdollista ja helppoa unohtaa "arkadianmäen" päätökset ja elää pienessä kuplassaan. Se on jopa sallittua, ja maailmantuskaa kokevat leimataan ankeilijoiksi. Kun voisi vain elää ja keskittyä omiin asioihinsa, olla onnellinen siitä mitä meillä on!

Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, keskustelujen päättymättömän keveitä. Maailmassa tapahtuu niin paljon paskaa, että sen unohtaminen on epäilemättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta onko se todellinen?

FOMO

Kun jäin äitiyslomalle, oli vaikea päästää töistä irti. Tuntui järkyttävältä päästää irti elämänsä ohjaksista (niinkuin työ edes olisi se, mikä pitää elämän raiteillaan..) ja heittäytyä äitiyslomalle omille aikatauluille.

Puolet tästä kymmenen kuukauden ajasta olen haikaillut takaisin työelämään. Olen pitkästynyt kotona järjiltäni, kehitellyt draamaa hormonihöyryissäni. Olen saanut viettää laatuaikaa lapseni kanssa ja katsoa hänen kasvavan innostuneeksi pieneksi ihmiseksi, joka kommunikoi ja liikkuu uteliaana, oppii jatkuvasti uusia asioita.

Nyt edessä on paluu töihin. Kaksi viimeistä viikkoa kotona, ja sitten kutsuu linoleumlattiainen toimisto, uudelleenjärjestetyt työt ja samantien melko hirmuinen hulina. Odotan sitä innolla, kaipaan niin kovasti aikuisten asioita, työelämää, siistimpää tukkaa ja pukeutumista, normaalia lounasta kun kukaan ei roiku lahkeessa.

Ja siltikin sydän särkyy. Lapseni, pieni ihmistaimi, viaton karvapäinen pullaposki. Jätän hänet ja ihmettelevät silmänsä kotiin, ja lähden TÖIHIN. Kuinka kehtaan pitää sitä niin tärkeänä? Ja pidänkö?

Työmatkalla saattaa tulla itku, kun muistan lapsen harvahampaisen hymyn, pehmoiset posket ja pienen hiustupsun.

Kai ihmisen kohtalo on aina vain kaivata.

Old Woman walking

Vähän väsyttää.

On melko halju tunne osallistua kotikaupungissaan suureen yleisötapahtumaan, kun samalla saa pelätä, että positiivisesta ja värikkäästä tilaisuudesta saattaa jonkun hullun toimesta tulla yhtäkkiä suurikin tragedia. Vielä haljummaksi tilanne muuttuu, kun käy ilmi, että pelko ei ollut vain oman pään sisällä, vaan muutkin ovat kelailleet samoja ajatuksia.

Kaverini oli paikalla, kun Helsingin pride-kulkueeseen iskettiin pippurisumuttein vuonna 2010. Vastaavia iskuja ei ole tuon jälkeen tapahtunut, mutta se (samoin kuin muut maailmalla sattuneet järjettömyydet) jättävät jälkensä. Ihmiset haluaisivat iloita avoimesti kaupungilla, mutta osallistuminen pelottaa. Olimme kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelko on yhä suurempi syy osallistua. Pelottelulle ei saa antaa periksi. Rakkaus voittakoon!

Tämänvuotinen Pride-kulkue sujui pelosta huolimatta mallikkaasti ja ilman välikohtauksia. Marssin aikana helle hemmotteli meitä, aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja hiki virtasi. Kulkueeseen osallistui jälleen ennätysmäärä ihmisiä: Peräti 30 000. Viime vuoden yli 25 000 ihmistä ylitettiin siis tuhansilla.

Kulkueen jälkeen jatkoin matkaa Suvilahteen Tuska-festivaalille. Kävin Tuskassa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja odotin innolla vauvavapaata päivää, kylmää juomaa ja hyviä bändejä. Mutta kuten usein tapahtuu, kiihkeimmin suunnitellut hurvittelut harvoin toteutuvat niin hienosti kuin etukäteen haaveiltiin.

Ilma oli lämmin ja seura hyvää. Jopa juoma oli kohtuullisen kylmää. Bändeissä ei tänä vuonna ollut lauantain osalta kovasti kehumista - Turmion kätilöt herätti hilpeyttä, Stam1nalta olisin halunnut kuulla vanhempaa musiikkia, mutta ymmärrettävästi he keskittyivät uuden levynsä kappaleisiin. Loppuillasta olin niin väsynyt ja helteestä läkähtynyt, että Ghost ei enää saanut kaipaamaansa huomiota. Paremmin asiasta perillä oleva pikkuserkkuni tosin raportoi, että Ghost soitti erinomaisen keikan.

Huomasin jälleen, kuinka paljon olen äitiyden myötä muuttunut. Äitiyttä ei, perhana vieköön, voi kääntää pois päältä, vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa vapaalle. Ajattelin lastani koko päivän. Käytännössä se johtui pitkälti siitä, että tuntikausien imetystauko tuntuu rinnoissa. Alkoholi kiihdyttää niin ikään maidon herumista, joten rintavarustuksessa oli pinkeitä tuntemuksia iltapäivästä lähtien.

Olin toivonut, että pääsisin iloiseksi kesäpäiväksi irti mammaroolistani, mutta huomaan nyt, että mammaisuus ei lähde, vaikka ympärillä raikaisi mikä möykkä. Tämä on aavistuksen stressaava ominaisuus, mutta toisaalta olen siitä myös hyvilläni. Se osoittaa, että olen mennyt eteenpäin elämässä, ja viimeiset kahdeksan kuukautta on opettanut minulle uutta. Takaisinpäin ei voi palata, ja menneitä kuukausia ei voi pyyhkäistä pois. Eikä hemmetissä tarvitsekaan.

Tangomarkkinoille en vielä taida uskaltaa (huhutaan, että siellä meno äityy kertakaikkiaan hurjaksi...), mutta ajattelin, että Tuskaan osallistunen seuraavan kerran sitten, kun ainakin imetys on päättynyt eikä fyysisiä hidasteita festaroinnille ole. Toisaalta olisi varmaankin asiallista myöntää, että kymmenen vuoden takaiseen huolettomaan kolmen päivän ryyppy- ja juhlimisputkeen ei enää ole minkäänlaisia rahkeita. Haikeaa.

Hellsinki Pride

Osallistun viikonloppuna kahteen kesän huipputapahtumaan: Pride-marssille, sekä Tuska Open Air Metal Festivalille, jotka järjestetään päällekkäin Helsingissä.

Pride-marssille osallistuminen pelottaa. Vasta tällä viikolla on taas saanut lukea Istanbulin lentokenttäiskuista. Koko maailma tuntuu tulleen hulluksi. Netissä pyörii valtavasti kaikenlaista vihapuhetta, ja yhteiskunnan päättävillä elimillä ei tunnu olevan aikomustakaan puuttua siihen. Liian kiire peitellä jälkiään veroparatiiseissa ja kurjistaa köyhäin ja työttömäin elämää entisestään?

Helsingin marssille on myös tehty kaasuisku vuonna 2010. Pelkään, että sukupuolineutraalin avioliittolain vahvistaminen keväällä on aiheuttanut angsteja tietylle kansanosalle, ja väkivaltakaan ei ole poissuljettua, kun ahdistuneet ihmiset yrittävät epätoivoisesti vääntää kiinni vapauteen kuohuvan maailman hanoja...

Marssin väliinjättäminen ei silti ole vaihtoehto. Pelolle ei voi antaa periksi. Sitähän kaiken maailman terroristit ja kaappiinsulkijat haluaisivat. Jos jäisin pois marssilta, antaisin samalla hiljaisen hyväksyntäni sille, että väkivallalla tai sen pelolla voidaan estää ihmisiä toteuttamasta itseään, estää ihmisiä näkymästä kaupunkikuvassa.

On kertakaikkiaan luovuttamaton ihmisoikeus, että jokaisen tulee saada toteuttaa itseään kuten parhaaksi näkee ja rakastaa ketä rakastaa, kunhan muita ihmisiä ei vahingoiteta. Suomessa on edelleen niin paljon eriarvoisuutta, että jos nyt ainakin tähän yhteen asiaan voin jotenkin olla mieleni ilmaisemassa, niin sen totisesti teen. Toivon, ettei lapseni tarvitse elää ahdistavassa maailmassa, jossa hänen tarvitsisi mahdollisesti peitellä rakkauttaan.

Jokaisellahan on mielipiteenvapaus. Sanotaan se nyt vielä oikein rautalangasta vääntäen. Jokainen saa olla seksuaaliasioistaan, seksuaalienemmistöistään ja -vähemmistöistään sekä sukupuolista ja niiden määrästä mitä mieltä tahansa, ja mielipiteensä saa "kenenkään ennakolta estämättä" myös ilmaista. Silti kannattaa muistaa, että sanomistensa takana tulee seisoa, ja jälkikäteen niillä omilla sanomisilla saattaakin olla seurauksia. Sananvapaus ei tarkoita sitä, etteikö ihmistä voitaisi rangaista sanomisistaan (esim. kunnianloukkaussyytteet, työpaikan menetys, tms).

Miksi suvaitsevaiset mielipiteet sitten saa sanoa, vaikka ne loukkaisivatkin jotakuta?
On mielipiteitä ja mielipiteitä. Jos joku loukkaantuu yhdenvertaisuuden vaatimuksesta, täytyykin sitten miettiä, missä se vika olikaan... Eikö meistä jokainen tahtoisi tulla kohdatuksi samanarvoisena, samoin ehdoin kuin kaikki muutkin? Karvoihin katsomatta? Jos sinun uskontosi kieltää homoseksuaalisten avioliitot, niin ole kiltti, älä mene homon kanssa naimisiin. Sinun maailmankatsomuksesi on kuitenkin sinun, ja vain sinun. Et voi vaatia muita elämään sen mukaan.

Koko aihe tuntuu niin loppuun kalutulta. En ole vielä kuullut ainoatakaan sivistynyttä mielipidettä siitä, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ei tulisi olla samat kuin muillakin. En voi uskoa, että asiasta täytyy vääntää vielä vuonna 2016.

Sen sijaan olen kuullut paljon öyhötystä uskonnosta (pidä uskontosi omanasi), lisääntymisestä ja biologisista "faktoista" (lapsettomat parit? Onko heidän avioliittonsa validi, jos kerran lapsen saaminen on avioliiton tarkoitus?) sekä tietenkin lasten edusta (lasten etu lienee, että vanhempia olisi syntymästä lähtien kaksi, eikä sateenkaariperheen tarvitsisi käydä läpi monimutkaista perheensisäistä adoptiota. Kaiken lisäksi, sateenkaariperheillä on aina ollut lapsia ja tulee aina olemaan, riippumatta siitä, hankaloitetaanko asiaa vai ei. Lapsen etua voidaan ajatella helpottamalla perhestatuksen saamista. Jos lapsen etu vaatii kaksi vanhempaa jotka ovat eri sukupuolta keskenään, niin taas unohtuivat yksinhuoltajat. Onko heidänkin vanhemmuutensa vajavaista?). Antakaa ihmisten olla.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia...

Tuskan osalta ongelma on tietenkin pukeutuminen. Mikäs muukaan. Valitettavasti vartaloni ei tällä hetkellä salli kovin tyköistuvaa vaatetusta. Mustia vaatteita mulla on riittämiin, mutta miten onnistua näyttämään helteessä raikkaalta ja trendikkäältä? Tyytyisin vaikka näyttämään raikkaalta TAI trendikkäältä, mutta näillä näkymin kumpikaan ei ole toteutumassa toivotunlaisesti.
Vielä olisi 24 tuntia aikaa miettiä....

Nails will save the day

Ilmeisesti kaikki laihdutuspyrkimykset ensi lauantain Tuska-festaria ajatellen ovat turhia. Viidessä päivässä ei Roomaa rakenneta, saati tätä maallista tomumajaani. Onneksi sain kuitenkin varatuksi itselleni kynsihuollon. Nyt riitti jatkuva kynsistä stressaaminen. Käyn laittamassa geelilakkauksen omiin kynsiini. Pienen lapsen äidille ei tavallinen lakkaus riitä, kun jatkuvasti saa pestä pyllyä, tiskata lautasia ja tuttipulloja ynnä muuta.

Hakaniemessä toimiva Studio White on uusi tuttavuus, mutta siskoni ja muutama kaveri ovat kehuneet paikkaa ja palvelua kovasti, joten uskaltaudunpa itsekin kokeilemaan.

Tuskan suhteen odotan erityisesti Stam1naa. Mielenkiintoista kuulla, iskeekö bändi edelleen samalla tavalla kuin muutamia vuosia sitten. Toivottavasti säät suosivat festarikävijää, sateessa bändien kuuntelu palellen ei kuulu suosikkiasioihini, vaikka musiikki olisi miten hyvää tahansa.

Better nights, better days

Kun muutaman yön saa nukkua paremmin, on taas rauha maassa. Kuvitelmissani kirmaan jo uusiin tuuliin ja töihin motivoituneena ja onnellisena. Parisuhdekin on rauhoittunut, kun on puhuttu ja yhdessä jälleen todettu, että vaihe se on tämäkin ja hermoja kysyy. Tulevana viikonloppuna tiedossa kauan kaivatut treffit aivan kahden kesken. Ensimmäiset kahdeksaan kuukauteen.

En osaa kuvitella, että lapsen kanssa kotona töpsöttäminen riittäisi elämän ainoaksi sisällöksi. Koen silti, että lapsi maksimoi onnellisuuteni. Kun pääsen takaisin työelämään ja tekemään normaaleja aikuisten arkiasioita, voin varmasti sanoa, että olen onnellisempi kuin tällä hetkellä. En siksi, että työ olisi se, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä, vaan siksi, että arkeen tarvitaan tasapainoa. Ruuhkavuodet ovat varmasti koetteleva vaihe sinänsä, eikä perheen ja työn yhdistäminen aina ole helppoa. Mutta pelkkä yöpaidassa raahustaminen ja korttelin kiertäminen lastenrattaiden kanssa ei ole tasapainoista arkea. Pelkkä työ ei myöskään. Haluan yhdistää asiat, ja uskon vakaasti, että tulen onnellisimmaksi laittamalla asiat omiin lokeroihinsa.

Vauva on ihana, mutta toistaiseksi hänen kanssaan touhuaminen on vielä aika vaivalloista ja yksipuolista. Kahdeksan kuukauden iässä hän toki reagoi ja naureskelee, leikkii ja tutkii. Sitä on hauska seurata, mutta voisin kuvitella, että hauskemmaksi muuttuu, kun lapsonen oppii puhumaan ja liikkumaan kunnolla. Haluaisin näyttää hänelle lähikorttelin hevostallit, opettaa hänet harjaamaan ja taluttamaan omia koiriamme, tehdä yhdessä kotiaskareita ja osallistua häntä kiinnostaviin tapahtumiin, matkustaakin yhdessä. Helsinki-päivässä oli jälleen paljon mielenkiintoisia lastentapahtumia, mutta jälkeläiseni on vielä hieman liian nuori ymmärtääkseen paljoakaan esimerkiksi paloaseman avoimien ovien päivästä. Ensi vuonna tarina lienee jo täysin toinen!

Onneksi olen saanut välillä käydä kodin ulkopuolella tuulettumassa. Tällä viikolla viimeksi kävin katsomassa Uuden Iloisen Teatterin (UIT) musikaalin Soitellen soteen. Ihan hauska esitys, sanoisin, menemättä enempää yksityiskohtiin. Tiukan vasemmistolainen ja hallituskriittinen asenne lämmitti sydäntä, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan enemmän, ja joistain numeroista jäi hieman puolitiehen huitaistun maku... Helsingin Sanomien ammattimaisemman arvion voi halutessaan lukaista vaikka TÄSTÄ.

Opening a can of worms

Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.

Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.

En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.

Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.

Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.

Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.

Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu. 

Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.

Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin. 

Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys? 

Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Loves it, loves it not

Taitoluistelun EM-kisat. Kevään penkkiurheilusetti on käynnissä. Suomen Viveca Lindfors on hyvissä asemissa vapaaohjelmaa ajatellen. Loving it.

Uusi tukka. Otsatukka is back. Emme vielä ole täysin harmoniassa keskenämme. Loving it eventually?

Vauva joka nauraa hekottelee ja yritti tänään ensimmäistä kertaa laulaa :) Loving it!

Kaipasin eilen kipeästi aikuisten aikaa ja tekemistä. Vauvan kanssa oleskelu on ihan oma maailmansa, mutta kolmen kuukauden jälkeen alkaa heräillä ajatuksia, että sitä haluaisi vielä tehdä jotain ihan oman itsensä hyväksi, omassa aikataulussa, toteuttaa omia ideoitaan. Vaahtosin kavereille, että tarvitsen jotain tekemistä, koska aivot sulavat. Kaverini ehdotti sanaristikoita, mutta ajattelin jotain tärkeämpää, kuten palkkatöitä. No, siitäpä sitten ajattelin, että loppujen lopuksi kaikki me olemme korvattavissa, kenenkään palkkatyö ei lopulta ole niin tärkeää. 

Työtähän teen elääkseni, en elä tehdäkseni työtä! Sitä omaa elämääni on tällä hetkellä kolmikuinen poika. Ja vastuullani on hänen henkensä ja terveytensä, mikä on toki tuhannesti tärkeämpää kuin leipätyöni... Ja tätä kehää seuraten; huomaan että tällä hetkellä teen elämäni tärkeintä työtä, ja vaikka aivoni kaipaavat vaihtelua, sitä vaihtelua kannattaa kehitellä, jotta jaksaa taas keskittyä tähän tärkeimpään.

Tänään vaihtaessani vaippaa tätä tärkeintä suorittaessani, tuli mieleen pelottava ajatus. Lapseni on elinikäinen huolenaiheeni. Vaikka hän on ollut maailmassa vasta kolme kuukautta... Jos hänelle sattuisi jotain tai hänet otettaisiin multa pois, niin ei olisi mitään, millä voisin itseäni lohduttaa. Ei mitään, millä menetyksen voisi korvata. Sitä ei korvaisi mikään raha tai tavara, ei mikään kokemus, ei yksikään ystävä eikä edes toinen lapsi. Niin ainutlaatuinen, niin hauras ja pieni hän on, vaikka samalla täynnä voimaa, potentiaalia ja elämää. Elämää, jonka on tarkoitus jatkua sittenkin kun minä en enää jatku. Että minun elämäni päättyy joskus, ja hän jää tänne jatkamaan omaansa, ja se on oikein. Näitä kun alkaa pyöritellä, tulee aika avuton ja pelokas fiilis. Ja samalla niin kiitollinen olo siitä, että minulle on suotu juuri hänet, että minulle on suotu niin suuri luottamustehtävä, että saan kasvattaa tuon pienen ihmisen alusta alkaen. Loving it.