Sing for the dead

Kauniita päiviä on pidellyt. Suomea on lämmittänyt ennätysmäinen lämpöaalto muutaman viikon ajan. Tämän ylellisyyden on tosin kerrottu olevan lähellä loppuaan, parahiksi koululaisten loman alkuun. Jos viime kesän perusteella saa ennustaa, loppukesä homehduttaneen jälleen 10 ja 15 asteen lämpötiloissa. Onnea on silti lämmin toukokuu, ja uskomaton kukkaloisto, jonka kesäkelit toivat mukanaan.

Tänään ahdistaa. Stella-yhtyeen laulaja Marja Tahvanainen on kuollut eilen, ja iltapäivälehdet kirkuvat aiheesta jo aamusta alkaen. Äkilliseen sairaskohtaukseen menehtynyt Tahvanainen oli vain 38-vuotias. Kaksi vuotta vanhempi kuin minä. Mieheni ikäinen.

Stellan musiikki on ollut voimakkaasti läsnä aikuistumisessani ja festarireissuissani. Siitä on onnellisia muistoja, ja on kamalaa, että kuolema korjaa ihmisen näin sattumanvaraisesti. Laulajalta jäi alaikäinen poika. Tuntuu kohtuuttomalta, että nuoren pojan piti näin varoittamatta luopua äidistään, turvastaan ja rakkaudestaan.

Emme elä ikuisesti, eikä kukaan meistä ole harjoituskierroksella. Tämä on ainoa elämä, jonka kukin meistä saa. Oppisimmepa ymmärtämään sen toisten kokemusten kautta, ettei aina tarvitsisi uida itse jokaisessa tragediassa ja ymmärtää vasta kun on myöhäistä, vasta kun jotakin rikkoutuu.

Tänään tavalliset asiat ärsyttävät eilistä vahvemmin. Varallisuuden epätasainen jakautuminen maailmassa, epätasa-arvo yhteiskunnassa, etuoikeutettujen täydellinen kupla, jossa huonompiosaisuus ei käy mielessäkään. Kupla, jossa jokainen on oman onnensa ansainnut.

Elämä on paljon enemmän tuuripeliä kuin annamme itsemme ymmärtää.

P.s. keskenmenon ja sitä seuranneen hoidottoman kuukauden jälkeen odotellaan kuukautisten alkamista, jotta uusi lääkekierros voidaan tehdä.

Didn't we almost have it all

Niinpä niin.

Viikko sitten kysyin, kuinka paljon syvempään täytyy vielä kumartaa. Mikä on pahempaa kuin se, että tiputtelu alkaa kerta toisensa jälkeen?

Se, että tiputtelusta huolimatta saa positiivisen raskaustestin. Se, että tiputtelu yltyy niagaramittaiseksi vuodoksi, ja viiva raskaustestissä heikkenee päivä päivältä.

Keskenmeno. Hyvin varhainen keskenmeno, mutta sellainen yhtäkaikki. It almost worked. Tottakai ehdin käydä päässäni läpi kaikkea mahdollista. Äitiysloman alkamisaikaa, milloin kertoa töissä, missä vaiheessa olen sisareni häissä, hyvästi joulun kala- ja mätiruuat.

Mutta sitä korttia ei ole taaskaan minulle jaettu.

Olen onnellinen siitä, että raskaus ei keskeytynyt esim. 12. viikolla (saati myöhemmin!), vaan jo hyvin aikaisin. En ehtinyt iloita enkä asennoitua päivää enempää. Sen jälkeen on eletty päiväkausia pelossa ja surussa, väistämättömän odotuksessa, kun testiviiva haalenee.
En voi kuvitella, miltä tilanne tuntuisi, jos odotus olisi ehtinyt pidemmälle. Toivottavasti säästyn edes siltä surulta.

Positiivista on tavallaan sekin, että raskaus käynnistyi. Se VOI siis näemmä onnistua. Haluan yrittää uudestaan, this just can't be all there is!

Näin aikaisessa vaiheessa raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen ei voi itse vaikuttaa. Jos lukemani pitää paikkansa, suuri osa näistä keskeytyneistä on kromosomipoikkeavuuksia, ja luonto ratkaisee asian armollisesti, säästää meitä päätökseltä ja potentiaaliselta lapselta mahdollista suurta kipua ja tuskaa.

Silti mietin tietenkin, mitä tein väärin. Olenko liian lihava? Huonokuntoinen kantamaan toisen lapsen? Joinko liikaa teetä (kofeiini)? Söinkö jotain väärää?

The word is infertility

Vuoto alkaa taas. Samaa kaavaa kuin viimeksi. Tiputtelu alkaa, juuri kun ehti luulemaan, että ehkäpä ei alakaan.

Eihän tämä onnistu.
En oikein tiedä, kuinka suhtautua. Sormet lepäävät näppäimistöllä lamaantuneina, paikallaan. Mitään ei tapahdu.

Mieleni pyörittelee jo luopumista. Ei luovuttamista. Luopumista jostain, jota ei ole koskaan ollut. Oman suruni lisäksi olen löytänyt lisää asioita, joihin sekundäärinen lapsettomuus vaikuttaa.

Miehen suru. Ongelma ei ole miehessä, joten täytyykö hänen minun takiani tyytyä yhteen lapseen? Miten hän käsittelee asian? Tyytyykö hän tilanteeseen?

Voi olla, että lapsestani ei tule sisarusta toiselle lapselle. Hän ei ehkä saa kokea, millainen voimavara ja rikkaus sisarus elämässä on. Hänestä tulisi mahtava isoveli, tiedän sen. Ehkä hänestä voi tulla mahtava serkku sisareni tuleville lapsille, mutta omaa sisarusta hän ei ehkä saa koskaan.

Mitä vastaan, kun lapseni alkaa ymmärtää olevansa ainokainen? Mitä kerron, kun hän kysyy miksi naapureilla on veljiä ja siskoja, mutta hänellä ei? On tietenkin kerrottava, että meille ei sellaista suotu. Mutta sen sanominen saattaa rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ihmiset sanovat, että toivoa ei pitäisi menettää. Pitäisi jaksaa pysytellä positiivisin mielin ja uskoa siihen, että asiat kyllä ajallaan onnistuvat.

Vaan kun eivät onnistu.

Tekisi lähinnä mieli huutaa, ettei tässä nyt fakiireja olla. Voin jäädä bussin alle huomenna. Ja mitenkäs ne asiat sitten olisivat järjestyneet. Yhtä vähän tai vähemmän voin vaikuttaa siihen, ettei raskaus ala hoidoista huolimatta. Päätös lienee tehty puolestani. Tavallaan toivoinkin, että niin olisi: Herran haltuun. Jos minun on "tarkoitus" saada toinen lapsi, sen saan. Jos yläkerran herran mielestä tämä yksi näyttää riittävän, tapahtukoon niin. Voin vain tehdä mitä teen ja yrittää parhaani, ja lopputulos on jonkun toisen käsissä. Tuo toinen olkoon sattuma, elämä, jumala, luonto tai mikä hyvänsä.

Juuri tällä hetkellä olen melko voimaton luonnon päätöksen edessä. Mietin, onko tarkoitus nöyrtyä, onko tarkoitus kumartaa vielä paljonkin syvempään? Mistä tiedän, mikä on riittävästi?

Filosofian lisäksi minua kiusaa käytäntö: Milloin alan myydä ainokaiseni pieneksi jääneitä vaatteita ja vaunuja pois. Ja tuleeko siitä suurikin surutyö - aavistan, mutta en halua ajatella asiaa, juuri nyt ei pysty.

You live, you learn

Asioita, jotka olen oppinut vasta pitkälti sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä:

Että baarien ja kaupungin kihisevän yöelämän kimallus ei kiinnosta ikuisesti.

Että lasta voi toivoa niin että sattuu.

Että pesukarhun toinen suomenkielinen nimi on supi, mutta supikoira on eri asia.