Suositut tekstit

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti