Apartment issues, vol 2

Ja taas sitä mennään!

Löysin alkuviikosta oikein potentiaalisen uuden asunnon itäisestä Helsingistä. Olen jo mielessäni sisustanut sen pienen kolmion mieleisekseni, ja näen jälleen itseni pullantuoksuisena, täydellisen onnellisena, kiiltävien lattioiden ja pehmeiden sisustusmateriaalien keskellä leikkimässä koirien kanssa. 

Olisi vissiin aiheellista hillitä himojaan hetkellisesti, sillä näyttö on tänään ja kyseisen asunnon säilytystila on ainakin etukäteen arvioiden kortilla. Osallistuisin ilomielin tavaravuortemme hävitykseen. Olen ruvennut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin armasta puolisoani, joka olisi sormet syyhyten valmis raijaamaan kilokaupalla rojujamme kaatopaikalle. 

Ihminen tarvitsee vain rajallisen määrän irtonaista tavaraa kattonsa alle. Tavaroiden määrä pitää pitää sellaisena, että kaikelle säilömälleen roinalle voi osoittaa paikan. Siippani ei kyllä tule uskomaan, että juuri kirjoitin tuon... Periaate on silti kristallinkirkas: Jos ostaa jotain, mikä "ei mahdu mihinkään", täytyy tavara jättää lähtökohtaisesti ostamatta tai heittää jotain vanhaa pois, jotta materia ei tiivisty viheliäisiksi kasoiksi, jotka pikkuhiljaa salakavalasti valloittavat makuuhuoneen sisustuselementtinä toimivan tuolin selkänojat, vaatehuoneen viimeisenkin nurkan ja kylpyhuoneen ylimääräiset naulakot.

Niin, ajattelimme jotain aavistuksen simppelimpää...

Kuvien perusteella katsomamme asunto on melko tuore jonkinlaisen remontin jäljiltä. Seinät ovat siistit, niissä on jopa huoneesta toiseen vaihtuvaa värillistä maalia. Se on kai muutama vuosi sitten ollut kovin trendikäs ratkaisu, joka nyt jo on hieman hiipumassa, mutta itse pidän siitä. Vitivalkoiset kiviseinät ovat ahdistavia, ja lisäksi hankalia sisustaa. Tosin lienee sanomattakin selvää, että jos onnistun nappaamaan ko. asunnon emännyyden, katoaa vihreä maali makuuhuoneen seinistä kuin taikaiskusta. Kuka neropatti ne on sinne maalannut? Vihreä on keskimäärin karmea väri, vaatteissa, hiuksissa, seinissä ja sohvissa. Toinen hirvitys on keltainen, josta en ole koskaan erityisesti piitannut.  Kumpikaan väreistä ei ainakaan perusvärimuodossaan sovi perisuomalaiselle kalvakalle iholle(ni), mikä sitten pistää silmään näissä kaikissa edellämainituissa elementeissä.

Ennenkuin kukaan ehtii kiskaista aiheesta palkokasveja nessuun, mainitsen, että poikkeuksiakin tällä saralla on, eikä mielipiteeni muutenkaan edusta minkään sortin auktoriteettia, vaan ainoastaan henkilökohtaista mieltymystäni. 

Olohuoneeseen ja ruokailutilaan maalatut rauhallisen harmaat sävyt saavat jäädä, sillä pidän niistä ja oma värimaailmani sointuu niihin oivallisesti. Dum-di-dum. No, jälleen peukut pystyyn ja toivotaan, että asunto olisi meille sopiva, ja että vuokranantaja myös katsoisi meidän pienen perheemme itselleen mieleisiksi vuokralaisiksi.

Edit 29.7.: Eipä kelvattu siihen asuntoon, mistä olen tavallaan helpottunut. Kyseisen "tiiviisti rakennetun" kolmion vessa oli ahdas ja vanha, tunkkaiselta haiseva komero. Asunto oli ollut poikamiesboksina edellisellä asukkaalla, ja sen kyllä huomasi.

Olenko nirppanokkainen, kun mielestäni oman asunnon wc- ja suihkutilojen täytyy olla sellaiset, että niissä asioi mielellään? Olen kolmikymppinen, tapoihini piintynyt nainen. Haluaisin mieluusti, että saan pestä itseni ja huoltaa pyykkini tiloissa, jotka vaikuttavat edes päällisin puolin hygieenisiltä ja lähtökohtaisesti hajuttomilta. Pyykinpesu ei sellaisenaankaan ole maailman innostavinta puuhaa, joten fasiliteettien soisi olevan sellaiset, että sitä konetta viitsisi joskus pyörittää.

Isoja ongelmia itselleni ovat esimerkiksi 60-luvulta asti käytetyt vessanpöntön lauteet, joita ei saa puhtaannäköisiksi millään aineella tai voimalla. Toinen ongelma on lattia. Haluan, että varpaani astuvat suihkunraikkaina puhtaalle lattialle ja mieluusti pehmoisen, siistin suihkumaton päälle. Vanhaakin vanhemman mosaiikkilaattalattian saumoista ei saa puhtaita kuin hammasharjan kanssa rustaamalla, joten koko rakennelma on suuri no-no. Kolmas ongelma oli se, ettei ko. hammasharjapuunausta olisi mahtunut kylpyhuoneessa edes tekemään, sillä kumartelu lavuaarin, vessanpöntön ja pesukoneen (markkinoiden pienimmän, joka olisi mahtunut huoneeseen 57 cm leveästä ovesta..) välissä ei olisi tullut kyseeseen.

Onneksi on jo uutta viritystä, eikä toivoamme ole kuopattu. Kävimme katsomassa asuntoa, joka on hyväkuntoinen, mukavalla paikalla, ja jossa pesuhuone tuoksui raikkaalta. Jälleen arvotaan...

 Translation: Apartment hunting is a bitch. I have this great image of me and the dogs playing joyfully in our new, fantastic apartment with shiny floors and colorful, soft cushions on the couch. I'm starting to understand the man who lives with me. He is dying to throw half of our stuff away, to make room for the necessities. The apartments we have been looking at, have significantly less storage space, so we are going to have to be practical and get rid of something. He would never believe I said this, but I would actually be over the moon if I could just get rid of some old boxes. Why do I have to store everything? It doesn't make me happier to store something just because "I might need this one day".
P.s. A big turn-on or -off in apartments is the bathroom. I need the bathroom to be clean and fresh. I cannot, CAN NOT, handle it if the toilet seats are from the 60's and the floor looks like someone should really burn it and build a new floor to make it look somewhat sanitary. First world problems, I know. But do I care? It is what it is.
Edit 29.7.: The hellhole we went to see had very obviously served as a man cave. The walls had been painted in colors they thought were really cool in 1999. And the painter was likely short-sighted. There were many young couples checking the place out, and I bet it would be a great place for 20-year-olds. The bathroom was like a closet.

Dreaming of my future Home

Voi Luoja mikä helpotus.

Kaiken osaavassa, aina kiiltävässä ja täydellisyyttä tavoittelevassa blogimaailmassa on sittenkin ripaus realiteettia. Vaikka kuinka tiedän, että sisustuslehdet ovat täynnä "inspiraatiokuvia" ja viimeisen päälle puunattuja asetelmia joiden keskellä kukaan ei oikeasti elä, olen silti elätellyt toiveita siitä, että omakin kotini joskus näyttäisi niin pölyttömän puhtaalta ja ihan kaikelle olisi oma paikka.

Jenni ravisteli tätä ajatusta blogissaan huolella, ja yhtäkkiä tajuan, etten eläkään täydellisessä kaaoksessa. Toki voisin imuroida useammin, ja pitää tavaroitani paremmin järjestyksessä, mutta olen oikeilla jäljillä, eikä kaikesta kannata stressata. Lähiaikojen (puoli[toista] vuotta tai niillä main...) sisustustavoitteeni ovatkin tiivistyneet kolmeen seikkaan.

Indiskan lipasto on fantastinen, mutta tyydyn toistaiseksi haaveilemaan; 325€

1. Haluan turkoosin eteisen. Siihen kuuluu mm. Turkoosi lipasto tai kenkäteline tai ... Tai jotain turkoosia!

Seuraavaa asuntoa ajatellen, haluan lisätä samaan teemaan riikinkukkotapetin ko. eteiseen; Esimerkiksi Nina Campbellin Paradiso-tapetti on aivan mahtava (joskin sykähdän vain väriyhdistelmästä NCW4030-03), siinä yhdistyvät ihanasti lempivärini turkoosi, fuksia ja violetin sävyt. Kyseistä tapettimallia pääsee kurkistamaan esimerkiksi täältä.

Suosikkiliikkeessäni Indiskassa (jossa tietenkin on pakko käydä hipelöimässä ihanuuksia aina kun on mahdollisuus) myydään myös riemukkaita vetimiä.

Vähän tavallisempikin lipasto tai laatikko muuttuu persoonalliseksi, jos vetimen vaihtaa turkoosiin, kukkakuvioiseen siniseen tai harmaaseen.

Valmiiksi erikoista muotoa tai väriä voi sen sijaan siistiä tai rauhoittaa vaihtamalla vetimet teräksen- tai kuparinvärisiin. Pelkkien vetimien vaihtaminen on sitäpaitsi edullista; kahden vetimen pakkaus maksaa vain noin 10€.

2. Haluan korutelineen joka on tehty sukkalaatikkoritilästä, siis muovipäällysteisestä rautalangasta tms. Se pitäisi maalata sopivalla värillä (aniliini, turkoosi, musta?) ja ripustaa kylpyhuoneen tai makuuhuoneen seinälle. Kaipaan telinettä johon saan korut mahtumaan ilman, että niitä pitää kaivaa kissain ja koirain kanssa pienistä laatikoista. En tiedä omistanko vain liikaa koruja - tämä siis saattaa olla yksi lukuisista first world problem-tyyppisistä ininöistäni. Joka tapauksessa, minulla on paljon kivoja koruja, ja olisi mukava saada ne näkyville, vaikkeivät ne aina riippuisi kaulassani tai korvissani.

Parhaita sisustuselementtejä ovatkin mielestäni nokkelat ja käytännölliset säilytysratkaisut. Sellaiset, joissa säilytettävä tavara sulautuu sisustukseen, eikä sitä niin ollen tarvitse tunkea kaappiin ja unohtaa sinne. Sisustus voi näyttää aidolta ja elävältä vain, jos se de facto on mukana kodin asujan elämässä. Pysähtyneet, pölyyntyvät taiteelliset asetelmat, joihin kukaan ei koskaan koske, eivät luo kodin tuntua. Kodin ei tarvitse näyttää siivouspakko-oireisen ontolta, hajuttomalta ja mauttomalta museolta, vaan siellä tulee olla eläviä pintoja, erilaisia materiaaleja, yhteensopivia värejä -räväköitäkin, sekä hauskoja yksityiskohtia (mutta rajoita yksityiskohdat maltilliselle tasolle, ettei kämppä ala muistuttaa kirpputoria). Nyrkkisääntönä pidettäköön, että irrallisia koriste-esineitä tulisi olla alle viisi per huone, ja mitä posliinisiin koristekissoihin tulee... Don't even go there.

Liikaa irrallisia osasia? Ehkä, mutta tykkään väreistä enkä malttanut hillitä itseäni. Alman mielestä Ihaa kuului settiin.

3. Haluan kaikki mahdolliset matot pestyksi ja osan niistä puhtaina lattialle, osan puhtaina ja kuivina varastooni odottamaan uutta sisustusaaltoa. Olen neljässä vuodessa sisustanut kolmea asuntoa, joten muutamakin erilainen matto on kertynyt. Pidän matoista, inhoan kaikuvia seiniä ja kolisevia lattioita, joten tämän toimenpiteen seurauksena odotan elämänlaatuni kohenevan entisestään. Sitäpaitsi ajatus siitä, että matot lojuvat pesua odottaen äitini autotallissa, on ahdistava samaan tapaan kuin se, että ikkunat pitäisi pestä vähintään kerran vuodessa kesällä, ja nyt on jo heinäkuu...

Se on kyllä onni, että sain syntymälahjana vilkkaan mielikuvituksen. Näitä sisustushaaveita helliessä tulee melkein sellainen olo, että asun jo Tulevassa Kodissani...

Translation: Wheeew. It looks like all the bloggers aren't living in these prefect dreamy homes they always show on their posts. Maybe I'm not that hopeless. I need a lot of turquoise in my apartment. The dog in the picture is Alma. She loves her Eeyore.

Let's Festival! ...or Not

Festarikesä on kuumimmillaan, ja meikäläisen Ilosaarirock menee jälleen kerran sivu suun. Viime kesänä pudottelin katkeria ärräpäitä, kun näkemättä jäi kaikesta suunnittelusta huolimatta Anthony and the Johnsons, kaikista muista kesän kantasuosikeista nyt puhumattakaan.

Ilosaaressa on myös ainutlaatuinen tunnelma, kaupunki on täysillä mukana festariviikonlopussa, ja hulina on leppoisaa kesäoleskelua parhaimmillaan- vai miltä kuulostaa retki hyvien ystävien seurassa, stressitön oleskelu kolmen päivän ajan kauniissa kesäkaupungissa, kesäherkkuja syöden ja festarijuomia juoden, erinomaisten esiintyjien laittaessa parastaan auringonpaisteessa ja illan hämärtyessä....?

Ja Iltalehti vääntää veistä haavassa.

En voi uskoa, että olen taas antanut puhua itseni pois tuosta tapahtumasta. Tottakai rokkiviikko on alkanut, ja festarin naamakirjapäivityksiä satelee silmieni eteen tuon tuostakin. Mentaalityö on armotonta, kun yritän estää ihoani kiertymästä rullalle pelkästä harmistuksesta. Jos joskus on tuntunut siltä, että on sitruuna p... no, siellä, niin se tuntuu luultavimmin tältä.

Voin lohduttautua vain sillä, että pääsin sentään oman kaupunkini Tuska-festarille. Siellä olikin ihan huippua, kun heti ensi hetkestä lähtien Lost Societyn pojat napsauttivat volyymit kaakkoon ja tunnelman kattoon:

Solisti Samy Elbannan into oli tarttuvaa ja sympaattista sorttia!

Olen kevään aikana nähnyt niin P!nkin kuin Josh Grobaninkin, ja edessä vielä kesällä ainakin uransa lopettava Stella sekä myöhemmin syksyllä pillit pussiin laittava PMMP. Mutta silti piikkinä (runsaassa) lihassani kummittelee Ilosaaren Laulurinne... Aina ei näköjään voi päästä merta edemmäs kalaan.

Hmph.

Edit: Tarvitsen kosolti lohduketta toipuakseni tästä iskusta. Äkkiä tutkimaan Kaija Koon keikkakalenteria...

Translation: I can't believe I'm missing my favourite summer festival AGAIN! It was bad enough I had to miss it last summer, when Antony and the Johnsons were playing in Joensuu. The city is such a wonderful summer city, people are friendly and the festival itself is full of positive atmosphere and an amazing collection of artists. And now the headlines are yelling that it will be a great weather during Ilosaarirock. Do you have to rub it in my face?! The only downside is that Joensuu is a 5-hour train ride from Helsinki, so the travelling is expensive. Every hotel, hostel and cottage has a special price for that weekend, so the accommodation is not cheap either.
P.s. This spring I have seen P!nk and Josh Groban, and I'm still going to see my Finnish favourites, Stella and PMMP. Somehow it is just never enough.

Holy Workaholics

Ihmettelinkin jo, missä se viipyy, kun elämäni on ollut niin seesteistä ja turvallista. Heinäkuu lähestyy puoliväliä, ja parin viikon kuluttua olen työtön. Ensimmäistä kertaa elämässäni tie on täysin auki, eikä tulevaa kiintopistettä näy. Olen toki pohdiskellut tilannettani jo aiemmin, mutta viimeisen niitin naksautti Taloussanomien artikkeli nuorten urakehityksestä ja virheistä, joita kaksikymppiset tekevät, kun eivät suunnittele uraansa kunnolla. Nyt ahdistaa.

Olen etsinyt sopivia työpaikkoja, mutta niitä tuntuu olevan harvakseltaan. Aion silti laittaa hakemuksia paikkoihin, jotka ovat vaativuustasoltaan toimistoassistentin yläpuolella ja avaruustutkijan alapuolella.

...Mitä oikeastaan tarkoittaa uransa suunnitteleminen kaksikymppisestä lähtien? Moniko nuori tietää vähääkään siitä, millä alalla haluaa tulevaisuudessa työskennellä?

"Kaksikymppisenä tehdyillä päätöksillä siitä, missä haluat työskennellä, missä asua ja kenen kanssa elämäsi viettää, on koko loppuelämää leimaavat vaikutukset."

Teologia oli ja on edelleen ala, jota lähtisin yliopistossa lukemaan, vaikka työnsaanti akateemisena sekatyöläisenä ja puolivillaisena viestinnän ammattilaisena ei olekaan helpoimmasta päästä. Olisiko pitänyt valita toisin? Pyrkiä lääkikseen, oikikseen, kulttuurituottajaksi tai opettajaksi?

Työn touhussa. Alma auttoi.

Olenko pilannut elämäni ja urani sillä, etten ole polvenkorkuisesta tiennyt, mihin ammattiin haluan? Osa tuttavistani on lähtenyt opintoihinsa tulevan ammatin, hyvän työtilanteen ja rahan perässä, vaikka itse ala on ollut vähemmän houkutteleva. Vaikka myönnän kadehtivani hieman toisten toistaiseksi voimassaolevia työsopimuksia ja korkeaa elintasoa omistusasuntoineen, inhoan ajatusta siitä, että sielunsa pitäisi myydä saatanalle vain näiden statussymboleiden saavuttamiseksi ja välttyäkseen elämän "pirstaleisuudelta".

Olkoon lapsellista tai mitä hyvänsä, uskon, että elämäni on minun ja voin elää sitä haluamassani tahdissa. Ei kaikkien tarvitse tehdä kuten "kuuluu"; opiskella, valmistua, saada ammattiaan vastaava työ, mennä naimisiin ja saada lapsia - tulla yhteiskunnan hyväksymässä muodossa kunnon kansalaiseksi. En voi olla ajattelematta, että suurin osa tekee asiat tässä järjestyksessä, koska on koko elämänsä totuttautunut siihen ajatukseen; sivuuttanut ajatukset heittäytymisestä ja kulttuurisesta epäjärjestyksestä, johon synnytysikänsä loppupäässä naimattomina ja pätkätöissä seilaavat naiset auttamatta luetaan. 

Meillä on vaihtoehtoja. Meillä on oma tahto ja omat tarinamme. Uskon, että elämän vaihtoehtoisilta reiteiltä löytyy kyllä pirstaleita, mutta niistäpä juuri on luettavissa ne kaikkein syvimmät surut ja kaikkein kirkkaimmat kokemukset. Sitä ei pitäisi pelätä, vaan uutta kohti tulisi pyrkiä kaikella, mitä kukin on ja omistaa.

Vai onko kuitenkin niin, että olen auttamattoman myöhässä ja missannut jonkun jujun, jonka muut ovat syntymästään lähtien sisäistäneet?

Translation: OMG. Two weeks and I'll be unemployed. It looks like there aren't too many open positions at the moment. And I just read and article about people's choices... Some professor said that the choices people make in their early 20's affect their working lives all the way. Have I totally screwed up? Do I still have a chance? I have to believe this is my life and I can do what I want with it. I have to believe there are other options, not everyone has to graduate, get a steady job, get married, have kids, buy a house with a white picket fence.... Change cars a couple times and die. I don't want that! I never wanted that. Who wants that and why do so many people go through their lives like that?
P.s. We have options. Each one of us has their own stories, their own paths. I believe the alternative paths might lead to narrow corridors and tiny bruises, but I also believe being torn allows one to build a new, more interesting life with more colors one ever imagined.