A case of me

Viimeisen inseminaatiohoidon viimeinen kitupäivä.

Pientä vuotoa on alkanut tulla hissukseen runsastuvaan tahtiin ja tämä on niin monta kertaa jo koettu, että en tiedä miten päin olisin. Sydämeni murtuu pala kerrallaan, mutta samaan aikaan yritän hillitä itseni. Enhän tiedä, vaikka vuodosta huolimatta jokin jatkaisi kasvamistaan. Joka päivä tarkastelen tilannetta: Onko tämä menoa? Voisiko alkio vielä selvitä? Onko tässä mitään erilaista?

Dear Lord, if you exist. I'm so ready, and I'll do anything. Voin tehdä mitä tahansa. Olen syönyt hyvin ja terveellisesti. Olen liikkunut ja hikoillut. Ollut positiivinen ja hörppinyt greippimehuni. Ottanut lääkkeet ja vitamiinit. Mutta se kaikki voi olla täysin turhaa. Merkityksetöntä. Hukkaan heitettyä rahaa, aikaa ja vaivaa. Määrättömästi ristiriitaisia toiveita ja ajatustyötä.

Pahinta ei silti ole tekeminen, vaan tekemättömyys. Kituviikoilla ei auta kuin odottaa ja kestää. Vaihtoehtoja ei ole. Olen lukenut kaiken mahdollisen, ja muistan jo ulkoa nettipalstojen ohjeet ja vinkit, ihmisten kertomukset. Yritän kierrosta toiseen googlaamalla selittää parhain päin oireet ja vuodon alkamisen, kunnes ei enää ole jäljellä kuin lopullisesti negatiivinen raskaustesti. Samaa luisua ollaan menossa tälläkin kertaa, vaikka olin jo varma, että toisin kävisi. Ei tässä mikään tiedonhankinta auta. Ei ole mitään, mitä voisin avukseni googlata, ei mitään tehtävissä, jos raskaus ei ota alkaakseen.

En jaksa enää edes miettiä hakusanoja. Vaikka löytäisin kohtalotovereita, he eivät ole minä, kohtalomme ovat erilaiset ja erilliset. Vaikka haluaisin toisin, kukaan ei tiedä, miten solut sisuksissani jakaantuvat ja kiinnittyvät, tai eivät jakaannu ja kiinnity. Tietoa ei vain saa, mikä on tässä nopean tiedon universumissa täysin sietämätön ajatus. Myös yksilöllisyys tuntuu tässä asiassa yksinäisyydeltä. Olen kroppani kanssa ainutlaatuinen. Muutkin ihmiset toki painivat samanlaisten ongelmien kanssa, mutta ongelma on jokaisella omanlaisensa, kokemukset henkilökohtaisia.

Olen aivan lamaantunut, itkuinen, riekaleina sisältä. Ja vähän ulkoakin, purskahdin itkuun kesken työpäivän, täpötäydessä ruokalassa. 

Pahinta on, että huomenna aamulla on pakko testata, jotta saan selville lopullisen tuloksen. Tuntuu kuin odottaisin pääsyä teuraalle. Ei todellakaan ole sellainen olo, että innosta punertavin ruusuposkin hyppelehtisin vessaan tikkua tuijottamaan. Testillä kun on tarkoitus lyödä viimeinen naula tähän arkkuun, ja taputella kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi hoidot jäihin. Kenties jopa lopullisesti, sillä mietin yhä enemmän ikääni, ja sitä haluanko vielä lähes 40-vuotiaana pyyhkiä pyllyjä ja vaihtaa vaippoja.

Riskit raskauden suhteen lisääntyvät vuosi vuodelta, väsymys lapsiarkeen tuntunee 37-vuotiaana kuitenkin erilaiselta kuin 32-vuotiaana. Lisäksi tuntuu, etten jaksa tätä vuoristorataa enää montaa kertaa. En pysty vetämään itseäni tämän myllyn läpi enää. It's not worth the shit and a whole lot of nothing.

Rome wasn't built in a day...

Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.

Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.

Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?

Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!

Bitches

Erilaisia lapsiaiheita googlatessa löytää väkisinkin tiensä keskustelupalstoille, joilla mm. kysytään, miksi äiti laittaa lapsensa päivähoitoon toisen lapsen saadessaan. Ollaan oikein joukolla lynkkaamassa, että siinä se on vasta paskamutsi, kun haluaa isommasta lapsesta eroon kun uusi tulee taloon, ja noinkohan niistä nyt kavereitakaan tulee keskenään kun ovat päivätkin eri paikoissa.

Voi jumalauta, ämmät. Lopettakaa!

Miten kehtaatte juoksuttaa sormianne näppiksillä ja kusta vertaistenne äitien nilkoille! Voitte hiljaa mielessänne olla mitä mieltä haluatte, mutta lopettakaa toisten päivähoitoratkaisujen puiminen netissä välittömästi.

Fakta on se, että te ette tiedä, mitä toisissa perheissä tapahtuu, joten huolehtikaa, että omassa perheessänne teette ratkaisut jotka teille parhaiten sopivat, ja antakaa muiden tehdä omansa.

Muissa perheissä voi olla paljon syitä, miksi kahden lapsen kotihoito ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Kotona oleva vanhempi voi olla loputtoman väsynyt, ahdistunut ja masentunut, tai vaikka tehdä töitä tai opiskella lapsenhoidon ohessa tuodakseen perheelle ruokarahat pöytään. Varmaa on ainoastaan se, että te ette tiedä asiasta mitään, eikä teillä ole vauvan vanhemmuuteen sen kummempia avaimia kuin muillakaan.

Tässä keskustelussa uskomatonta on myös se, että syyllinen kaikkeen perheen turmioon on luonnollisesti äiti. Isiä keskusteluissa ei edes sivuta, vaikka lasten hoitoratkaisut lienevät perheen yhteisiä päätöksiä, oli kotiin jäävä henkilö sitten äiti tai isä.

Äitinä ei voi voittaa. Jos lähdet töihin, hylkäät lapsesi, olet huono äiti ja uraorientoitunut sekä kylmä. Jos jäät kotiin, olet helikopterivanhempi, huono äiti ja läheisriippuvainen yhteiskunnan elätti.

Isänä sen sijaan et voi kuin voittaa. Jos pidät isyyslomaa tai *gasp* jaat vanhempainvapaajakson lapsen äidin kanssa, olet superisä, ja äärettömän sitoutunut perheeseesi. Mikä tahansa osallistuminen perheen elämään lasketaan. Jos taas vaimoke ja lapsi ovat kotona ja itse liihotat kokouksesta toiseen, niin yhteiskunta kyllä muistaa muistuttaa, että olisit akka kiitollinen kun miehesi tuo leivän pöytään ja tekee niin paljon töitä kun sinä vaan kotona imettää lussutat, siinä vasta on kunnollinen perheenisä.

Tarttis vissiin tehrä tälle jotain. Ja ensimmäinen mitä itse kukin voi tehdä, on tukkia turpansa toisten perhe-elämän asioista ja päivähoitoratkaisuista. Niin naamatusten kuin internetsissä.