Didn't we almost have it all

Niinpä niin.

Viikko sitten kysyin, kuinka paljon syvempään täytyy vielä kumartaa. Mikä on pahempaa kuin se, että tiputtelu alkaa kerta toisensa jälkeen?

Se, että tiputtelusta huolimatta saa positiivisen raskaustestin. Se, että tiputtelu yltyy niagaramittaiseksi vuodoksi, ja viiva raskaustestissä heikkenee päivä päivältä.

Keskenmeno. Hyvin varhainen keskenmeno, mutta sellainen yhtäkaikki. It almost worked. Tottakai ehdin käydä päässäni läpi kaikkea mahdollista. Äitiysloman alkamisaikaa, milloin kertoa töissä, missä vaiheessa olen sisareni häissä, hyvästi joulun kala- ja mätiruuat.

Mutta sitä korttia ei ole taaskaan minulle jaettu.

Olen onnellinen siitä, että raskaus ei keskeytynyt esim. 12. viikolla (saati myöhemmin!), vaan jo hyvin aikaisin. En ehtinyt iloita enkä asennoitua päivää enempää. Sen jälkeen on eletty päiväkausia pelossa ja surussa, väistämättömän odotuksessa, kun testiviiva haalenee.
En voi kuvitella, miltä tilanne tuntuisi, jos odotus olisi ehtinyt pidemmälle. Toivottavasti säästyn edes siltä surulta.

Positiivista on tavallaan sekin, että raskaus käynnistyi. Se VOI siis näemmä onnistua. Haluan yrittää uudestaan, this just can't be all there is!

Näin aikaisessa vaiheessa raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen ei voi itse vaikuttaa. Jos lukemani pitää paikkansa, suuri osa näistä keskeytyneistä on kromosomipoikkeavuuksia, ja luonto ratkaisee asian armollisesti, säästää meitä päätökseltä ja potentiaaliselta lapselta mahdollista suurta kipua ja tuskaa.

Silti mietin tietenkin, mitä tein väärin. Olenko liian lihava? Huonokuntoinen kantamaan toisen lapsen? Joinko liikaa teetä (kofeiini)? Söinkö jotain väärää?