Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.
Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.
Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?
Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti