Rome wasn't built in a day...

Elokuu lähentelee loppuaan, lapsettomuushoidot samoin. Päätimme kokeilla inseminaatiota vielä kerran, jonka jälkeen meidät asetetaan ivf-jonoon. Helsingissä jono on tällä hetkellä 3-4 kuukautta. Tämä kerrottiin mulle varsin iloiseen sävyyn, sillä ilmeisesti aiemmin jono on ollut puolisen vuotta.

Inssi tehtiin 17.8.2018, ja nyt menossa ensimmäinen niin kutsuttu piinaviikko. Asiaan vihkiytymättömälle nimitys ei varmaan sano paljoakaan, mutta täältä käsin se on varsin kuvaava nimi näille kahdelle viikolle, joiden aikana ei voi kuin odottaa, pohtia asioita äärettömiin asti ja yrittää elää terveellisesti. Ei liian terveellisesti, jotta kroppa ei stressaannu turhaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin ajatella mitä suuhunsa työntää, jotta kaikki olosuhteet elimistössä olisivat mahdollisimman suotuisat alkion kiinnittymiselle.

Vaikka takana on niin monta pettymystä, olen jostain syystä tällä kertaa toiveikas. Yritin olla enää innostumatta, sillä pettymys on raskas kantaa. Mutta en voi itselleni mitään; tarkkailen vatsanseutua kuin haukka, huomaan jokaisen kivistyksen ja mietin jokaisesta niiskaisusta, että nytkö, nytkö?

Piinaviikko on sekä huoletonta, että äärettömän stressaavaa aikaa. Toisaalta toivo elää, ajatukset hyrräävät hyvien uutisten toivossa, elämässä tuntuu olevan vauhtia ja väriä. Niin kauan kuin vuotoa ei ole, on toivoa. Toisaalta ajatus kiirehtii jo puolentoista viikon päähän; jos tämä stoori kääntyy samaan kuin aiemminkin, pudotus tuntuu keljummalta kuin koskaan. Ei vain taida olla mitään, millä voisin itseäni suojella. Tulta päin!

Bitches

Erilaisia lapsiaiheita googlatessa löytää väkisinkin tiensä keskustelupalstoille, joilla mm. kysytään, miksi äiti laittaa lapsensa päivähoitoon toisen lapsen saadessaan. Ollaan oikein joukolla lynkkaamassa, että siinä se on vasta paskamutsi, kun haluaa isommasta lapsesta eroon kun uusi tulee taloon, ja noinkohan niistä nyt kavereitakaan tulee keskenään kun ovat päivätkin eri paikoissa.

Voi jumalauta, ämmät. Lopettakaa!

Miten kehtaatte juoksuttaa sormianne näppiksillä ja kusta vertaistenne äitien nilkoille! Voitte hiljaa mielessänne olla mitä mieltä haluatte, mutta lopettakaa toisten päivähoitoratkaisujen puiminen netissä välittömästi.

Fakta on se, että te ette tiedä, mitä toisissa perheissä tapahtuu, joten huolehtikaa, että omassa perheessänne teette ratkaisut jotka teille parhaiten sopivat, ja antakaa muiden tehdä omansa.

Muissa perheissä voi olla paljon syitä, miksi kahden lapsen kotihoito ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Kotona oleva vanhempi voi olla loputtoman väsynyt, ahdistunut ja masentunut, tai vaikka tehdä töitä tai opiskella lapsenhoidon ohessa tuodakseen perheelle ruokarahat pöytään. Varmaa on ainoastaan se, että te ette tiedä asiasta mitään, eikä teillä ole vauvan vanhemmuuteen sen kummempia avaimia kuin muillakaan.

Tässä keskustelussa uskomatonta on myös se, että syyllinen kaikkeen perheen turmioon on luonnollisesti äiti. Isiä keskusteluissa ei edes sivuta, vaikka lasten hoitoratkaisut lienevät perheen yhteisiä päätöksiä, oli kotiin jäävä henkilö sitten äiti tai isä.

Äitinä ei voi voittaa. Jos lähdet töihin, hylkäät lapsesi, olet huono äiti ja uraorientoitunut sekä kylmä. Jos jäät kotiin, olet helikopterivanhempi, huono äiti ja läheisriippuvainen yhteiskunnan elätti.

Isänä sen sijaan et voi kuin voittaa. Jos pidät isyyslomaa tai *gasp* jaat vanhempainvapaajakson lapsen äidin kanssa, olet superisä, ja äärettömän sitoutunut perheeseesi. Mikä tahansa osallistuminen perheen elämään lasketaan. Jos taas vaimoke ja lapsi ovat kotona ja itse liihotat kokouksesta toiseen, niin yhteiskunta kyllä muistaa muistuttaa, että olisit akka kiitollinen kun miehesi tuo leivän pöytään ja tekee niin paljon töitä kun sinä vaan kotona imettää lussutat, siinä vasta on kunnollinen perheenisä.

Tarttis vissiin tehrä tälle jotain. Ja ensimmäinen mitä itse kukin voi tehdä, on tukkia turpansa toisten perhe-elämän asioista ja päivähoitoratkaisuista. Niin naamatusten kuin internetsissä.

Sing for the dead

Kauniita päiviä on pidellyt. Suomea on lämmittänyt ennätysmäinen lämpöaalto muutaman viikon ajan. Tämän ylellisyyden on tosin kerrottu olevan lähellä loppuaan, parahiksi koululaisten loman alkuun. Jos viime kesän perusteella saa ennustaa, loppukesä homehduttaneen jälleen 10 ja 15 asteen lämpötiloissa. Onnea on silti lämmin toukokuu, ja uskomaton kukkaloisto, jonka kesäkelit toivat mukanaan.

Tänään ahdistaa. Stella-yhtyeen laulaja Marja Tahvanainen on kuollut eilen, ja iltapäivälehdet kirkuvat aiheesta jo aamusta alkaen. Äkilliseen sairaskohtaukseen menehtynyt Tahvanainen oli vain 38-vuotias. Kaksi vuotta vanhempi kuin minä. Mieheni ikäinen.

Stellan musiikki on ollut voimakkaasti läsnä aikuistumisessani ja festarireissuissani. Siitä on onnellisia muistoja, ja on kamalaa, että kuolema korjaa ihmisen näin sattumanvaraisesti. Laulajalta jäi alaikäinen poika. Tuntuu kohtuuttomalta, että nuoren pojan piti näin varoittamatta luopua äidistään, turvastaan ja rakkaudestaan.

Emme elä ikuisesti, eikä kukaan meistä ole harjoituskierroksella. Tämä on ainoa elämä, jonka kukin meistä saa. Oppisimmepa ymmärtämään sen toisten kokemusten kautta, ettei aina tarvitsisi uida itse jokaisessa tragediassa ja ymmärtää vasta kun on myöhäistä, vasta kun jotakin rikkoutuu.

Tänään tavalliset asiat ärsyttävät eilistä vahvemmin. Varallisuuden epätasainen jakautuminen maailmassa, epätasa-arvo yhteiskunnassa, etuoikeutettujen täydellinen kupla, jossa huonompiosaisuus ei käy mielessäkään. Kupla, jossa jokainen on oman onnensa ansainnut.

Elämä on paljon enemmän tuuripeliä kuin annamme itsemme ymmärtää.

P.s. keskenmenon ja sitä seuranneen hoidottoman kuukauden jälkeen odotellaan kuukautisten alkamista, jotta uusi lääkekierros voidaan tehdä.

Didn't we almost have it all

Niinpä niin.

Viikko sitten kysyin, kuinka paljon syvempään täytyy vielä kumartaa. Mikä on pahempaa kuin se, että tiputtelu alkaa kerta toisensa jälkeen?

Se, että tiputtelusta huolimatta saa positiivisen raskaustestin. Se, että tiputtelu yltyy niagaramittaiseksi vuodoksi, ja viiva raskaustestissä heikkenee päivä päivältä.

Keskenmeno. Hyvin varhainen keskenmeno, mutta sellainen yhtäkaikki. It almost worked. Tottakai ehdin käydä päässäni läpi kaikkea mahdollista. Äitiysloman alkamisaikaa, milloin kertoa töissä, missä vaiheessa olen sisareni häissä, hyvästi joulun kala- ja mätiruuat.

Mutta sitä korttia ei ole taaskaan minulle jaettu.

Olen onnellinen siitä, että raskaus ei keskeytynyt esim. 12. viikolla (saati myöhemmin!), vaan jo hyvin aikaisin. En ehtinyt iloita enkä asennoitua päivää enempää. Sen jälkeen on eletty päiväkausia pelossa ja surussa, väistämättömän odotuksessa, kun testiviiva haalenee.
En voi kuvitella, miltä tilanne tuntuisi, jos odotus olisi ehtinyt pidemmälle. Toivottavasti säästyn edes siltä surulta.

Positiivista on tavallaan sekin, että raskaus käynnistyi. Se VOI siis näemmä onnistua. Haluan yrittää uudestaan, this just can't be all there is!

Näin aikaisessa vaiheessa raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen ei voi itse vaikuttaa. Jos lukemani pitää paikkansa, suuri osa näistä keskeytyneistä on kromosomipoikkeavuuksia, ja luonto ratkaisee asian armollisesti, säästää meitä päätökseltä ja potentiaaliselta lapselta mahdollista suurta kipua ja tuskaa.

Silti mietin tietenkin, mitä tein väärin. Olenko liian lihava? Huonokuntoinen kantamaan toisen lapsen? Joinko liikaa teetä (kofeiini)? Söinkö jotain väärää?

The word is infertility

Vuoto alkaa taas. Samaa kaavaa kuin viimeksi. Tiputtelu alkaa, juuri kun ehti luulemaan, että ehkäpä ei alakaan.

Eihän tämä onnistu.
En oikein tiedä, kuinka suhtautua. Sormet lepäävät näppäimistöllä lamaantuneina, paikallaan. Mitään ei tapahdu.

Mieleni pyörittelee jo luopumista. Ei luovuttamista. Luopumista jostain, jota ei ole koskaan ollut. Oman suruni lisäksi olen löytänyt lisää asioita, joihin sekundäärinen lapsettomuus vaikuttaa.

Miehen suru. Ongelma ei ole miehessä, joten täytyykö hänen minun takiani tyytyä yhteen lapseen? Miten hän käsittelee asian? Tyytyykö hän tilanteeseen?

Voi olla, että lapsestani ei tule sisarusta toiselle lapselle. Hän ei ehkä saa kokea, millainen voimavara ja rikkaus sisarus elämässä on. Hänestä tulisi mahtava isoveli, tiedän sen. Ehkä hänestä voi tulla mahtava serkku sisareni tuleville lapsille, mutta omaa sisarusta hän ei ehkä saa koskaan.

Mitä vastaan, kun lapseni alkaa ymmärtää olevansa ainokainen? Mitä kerron, kun hän kysyy miksi naapureilla on veljiä ja siskoja, mutta hänellä ei? On tietenkin kerrottava, että meille ei sellaista suotu. Mutta sen sanominen saattaa rikkoa enemmän kuin rakentaa.

Ihmiset sanovat, että toivoa ei pitäisi menettää. Pitäisi jaksaa pysytellä positiivisin mielin ja uskoa siihen, että asiat kyllä ajallaan onnistuvat.

Vaan kun eivät onnistu.

Tekisi lähinnä mieli huutaa, ettei tässä nyt fakiireja olla. Voin jäädä bussin alle huomenna. Ja mitenkäs ne asiat sitten olisivat järjestyneet. Yhtä vähän tai vähemmän voin vaikuttaa siihen, ettei raskaus ala hoidoista huolimatta. Päätös lienee tehty puolestani. Tavallaan toivoinkin, että niin olisi: Herran haltuun. Jos minun on "tarkoitus" saada toinen lapsi, sen saan. Jos yläkerran herran mielestä tämä yksi näyttää riittävän, tapahtukoon niin. Voin vain tehdä mitä teen ja yrittää parhaani, ja lopputulos on jonkun toisen käsissä. Tuo toinen olkoon sattuma, elämä, jumala, luonto tai mikä hyvänsä.

Juuri tällä hetkellä olen melko voimaton luonnon päätöksen edessä. Mietin, onko tarkoitus nöyrtyä, onko tarkoitus kumartaa vielä paljonkin syvempään? Mistä tiedän, mikä on riittävästi?

Filosofian lisäksi minua kiusaa käytäntö: Milloin alan myydä ainokaiseni pieneksi jääneitä vaatteita ja vaunuja pois. Ja tuleeko siitä suurikin surutyö - aavistan, mutta en halua ajatella asiaa, juuri nyt ei pysty.

You live, you learn

Asioita, jotka olen oppinut vasta pitkälti sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä:

Että baarien ja kaupungin kihisevän yöelämän kimallus ei kiinnosta ikuisesti.

Että lasta voi toivoa niin että sattuu.

Että pesukarhun toinen suomenkielinen nimi on supi, mutta supikoira on eri asia.

One for all and all for nothing really

Raskaustesti: Negatiivinen.
Mieli: Niin ikään.

Jos räkäisen, kuumeisen flunssan kanssa kotona ei ole riittävän kurjaa, voi tähän hupiin aina yhdistää kuukautiset kramppeineen sekä mieltäylentävät puhelinsoitot hormonipoliklinikalle. Saa oikein ääneen tunnustaa, että pieleen meni. Viemäristä alas veret ja toivo.

Uusi yritys lähtee ensi viikolla, mutta sitä ennen tarvitsee vetää vähän henkeä ja  mietiskellä syntyjä syviä. Myös kuumeilu saisi loppua, mieluusti ennemmin kuin myöhemmin.

Hanging on to last shreds of hope

Ensimmäisen inseminaation jälkeen odotellaan ja odotellaan. Kaksi viikkoa on pitkä aika tarkkailla jokaista lirahdusta, kipua, jomotusta, pistelyä.
Vaikka raskausuutisestahan se odottelu vasta alkaisikin. Sitten ainakin tietäisi, että odottelulla on päämäärä ja todennäköinen positiivinen lopputulos. Nyt en tiedä mitään. En tiedä, odotanko kuukausien ajan turhaan.

Ajoittain saan kiinni siitä mielenmaisemasta, että kuukaudesta kiinni tämä ei ole, ja jos ei nyt, niin ehkä ensi kerralla. Tänään, huhtikuisen lumisateen vittuunnutett yllätettyä koko Etelä-Suomen, olo on kuitenkin haikea ja lohduton.

Tiputteluvuoto alkaa, loppukierron tukilääkityksestä huolimatta. Siitä huolimatta, että munasolun piti olla kohdillaan, ja siittiöt on laitettu uimaan oikeaan suuntaan. Vaan kun heitä ei voi pakottaa. Luonto hoitelee hommiaan siltikin sattumanvaraisesti, ihmisten toiveille ja suunnitelmille naureskellen.

Mielessäni kuvittelen perheeni kokonaiseksi, kuvittelen kaikkea sitä, mihin suuntaan elämää voisi rakentaa, jos sattuma soisi kaksi tervettä lasta. Näen onnen yhdessäkin, eikä lasten määrä elämän suuntaa määritä, mutta koen tällä hetkellä jonkin puuttuvan. Osanen vielä odottaa.

Ylihuomenna meillä pitäisi olla enemmän tietoa, ellei punainen lippu liehu voimalla jo tänään tai huomenna merkiksi siitä, ettei mikään ole selviytynyt. Vihoviimeinen mahdollisuus edes uneksia, että vuonna 2018 perheeseemme syntyisi lisäystä.

Perheenlisäysteemaa lukuunottamatta olo on ollut viime aikoina seesteinen ja hyvä. Energiaa tuntuu olevan tavallista enemmän, ja pelkään kevään huumaa haistettuani, että muutun vanhemmiten äitini kaltaiseksi optimistiksi.

Tähän mennessä kevät on tiennyt ihmisille valoa ja virkistystä - siis kaikille paitsi minulle, joka olen valon lisääntyessä menettänyt viimeisenkin elämänhaluni ja hautautunut kotiin. Nyt suorastaan hingun ulkoilmaan ja lenkkipolulle. Sääli, että minikoira ei ole asiasta lainkaan innostunut, vaan luikkii sohvan alle, kun houkuttelen häntä kävelemään.

Äitiäni seuraan siinäkin, että nuorempana en koskaan välittänyt tulppaaneista - pliisuja kukkia, joista liian suuri osa on lehtiä. Nyt olen suorastaan hurahtanut. Tulppaaneja, kaikissa eri väreissä! Ihania, erilaatuisia tulppaaneja rispaantuneilla terälehdillä, tai kerrotut kukinnot! Kevättä, kevättä kaikille!

P.S. tomaatintaimet itävät hyvin, ja olen siirtänyt ne juurtumaan paremmin uusiin purkkeihin.

P.P.S. Minikoirasta mieleeni juolahti joulukuun suuri suru, kun jouduin tekemään vaikeimman päätöksen 13-vuotiaan esikoiskarvakuononi kohtalosta. Siitä en ole vielä kirjoittanut mitään, mutta aika ei ole oikea. Lähtö oli hiljainen ja kaunis, eikä siihen liity dramatiikkaa. Ei vain ole sanoja sille ikävälle, enkä pysty palaamaan siihen tekstimuodossa ainakaan vielä. Muistosanani sosiaalisessa mediassa olivat turtuneet ja kuivat, koska sitä sydämeni rikkoutumisen ääntä on mahdotonta kuvailla ilman, että työntää universumiin entistä loputtomampaa, kivuliasta kaipuuta.

Total eclipse of the heart

Ristiriitaisuuksien viikko.

Olen yleisesti voinut hyvin ja iloisesti monta viikkoa. Kevätkö sen tekee, tiedä häntä. On vain ollut mukavampi olla ja elää.

Taustalla kuitenkin tapahtuu; lapsettomuushoidot jatkuvat hitaasti.

Vaikea edes ajatella, että sillä välin kun itse olen pyörinyt vinhasti toivon ja epätoivon kehällä, on kaverini tehnyt ja synnyttänyt lapsen.

Ajankulua on itse niin vaikea huomata kun joka kuukausi elämä pyörii saman kaavan mukaan, eikä mikään etene. Sen tajuaa vasta kun miettii isompia kuvia. Sillä aikaa kun itse olen toivonut toista lasta, lähipiiriini on syntynyt jo kolme muuta vauvaa. Tämä viimeisin ottaa koville, sillä koko raskaus ja sen kaari on tuntunut siltä kuin se tekisi minusta pilkkaa. Kohtalon ivaa tämä kaikki, eivätkä voimat riitä siitä enempää kirjoittamaan. Sanon vain, että sinä kauniina, aurinkoisena päivänä kun tuo pieni ihminen syntyi, minulla alkoivat TAAS kuukautiset. Jos se ei ole universumin vittuilua, en tiedä mikä on.

Huomenna alkaa hedelmällisyyshoitojen toinen vaihe. Siirrytään suun kautta otettavista lääkkeistä vahvempiin, jotka pistetään mahanahkaan. Lisäksi kuvioon tulee inseminaatio.

En tiedä mitä ajatella. Haluaisin suhtautua positiivisesti ja luottaa, että nyt ollaan taas askel lähempänä toivottua lopputulosta. Että ehkä nyt alkaa tapahtua. Mutta heti iskee turnausväsymys. Tekisi mieli heittää seinään kaikki lääkkeet, kaikki testit, turhaumat. Maalata kuukautisverellä seinät ja istua vessassa maailman tappiin asti. Mutta mitä se auttaisi?

Toisaalta ajattelen myös, että ei tämä voi olla vaikeinta mitä ihmiset kokevat. Lapsen saatuahan se sirkus vasta alkaa. Olen saanut siitä esimakua, ja siinäkin suhteessa olen onnekas: Minulla on jo ihana, terve lapsi. Mitä siis mökötän? Onko edes oikeutta mököttää ja pahoittaa mieltään? Jotkut eivät koskaan saa sitä mitä minulla jo on. Mutta nakkaanko minä hittojakaan mistään oikeuksista? Reiluudesta? Mistään.

P.s. Tänään istutin kesän 2018 tomaatit purkkeihinsa.
P.p.s. Muitakin hyviä uutisia on (tomaattien lisäksi), mutta niistä - eli siis kesän supersuunnitelmista sekä kaikesta tähän vuoteen mahtuvasta upeudesta - toisen kerran. Tänään piti avautua.

Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.