Ensimmäisen inseminaation jälkeen odotellaan ja odotellaan. Kaksi viikkoa on pitkä aika tarkkailla jokaista lirahdusta, kipua, jomotusta, pistelyä.
Vaikka raskausuutisestahan se odottelu vasta alkaisikin. Sitten ainakin tietäisi, että odottelulla on päämäärä ja todennäköinen positiivinen lopputulos. Nyt en tiedä mitään. En tiedä, odotanko kuukausien ajan turhaan.
Ajoittain saan kiinni siitä mielenmaisemasta, että kuukaudesta kiinni tämä ei ole, ja jos ei nyt, niin ehkä ensi kerralla. Tänään, huhtikuisen lumisateen
Tiputteluvuoto alkaa, loppukierron tukilääkityksestä huolimatta. Siitä huolimatta, että munasolun piti olla kohdillaan, ja siittiöt on laitettu uimaan oikeaan suuntaan. Vaan kun heitä ei voi pakottaa. Luonto hoitelee hommiaan siltikin sattumanvaraisesti, ihmisten toiveille ja suunnitelmille naureskellen.
Mielessäni kuvittelen perheeni kokonaiseksi, kuvittelen kaikkea sitä, mihin suuntaan elämää voisi rakentaa, jos sattuma soisi kaksi tervettä lasta. Näen onnen yhdessäkin, eikä lasten määrä elämän suuntaa määritä, mutta koen tällä hetkellä jonkin puuttuvan. Osanen vielä odottaa.
Ylihuomenna meillä pitäisi olla enemmän tietoa, ellei punainen lippu liehu voimalla jo tänään tai huomenna merkiksi siitä, ettei mikään ole selviytynyt. Vihoviimeinen mahdollisuus edes uneksia, että vuonna 2018 perheeseemme syntyisi lisäystä.
Perheenlisäysteemaa lukuunottamatta olo on ollut viime aikoina seesteinen ja hyvä. Energiaa tuntuu olevan tavallista enemmän, ja pelkään kevään huumaa haistettuani, että muutun vanhemmiten äitini kaltaiseksi optimistiksi.
Tähän mennessä kevät on tiennyt ihmisille valoa ja virkistystä - siis kaikille paitsi minulle, joka olen valon lisääntyessä menettänyt viimeisenkin elämänhaluni ja hautautunut kotiin. Nyt suorastaan hingun ulkoilmaan ja lenkkipolulle. Sääli, että minikoira ei ole asiasta lainkaan innostunut, vaan luikkii sohvan alle, kun houkuttelen häntä kävelemään.
Äitiäni seuraan siinäkin, että nuorempana en koskaan välittänyt tulppaaneista - pliisuja kukkia, joista liian suuri osa on lehtiä. Nyt olen suorastaan hurahtanut. Tulppaaneja, kaikissa eri väreissä! Ihania, erilaatuisia tulppaaneja rispaantuneilla terälehdillä, tai kerrotut kukinnot! Kevättä, kevättä kaikille!
P.S. tomaatintaimet itävät hyvin, ja olen siirtänyt ne juurtumaan paremmin uusiin purkkeihin.
P.P.S. Minikoirasta mieleeni juolahti joulukuun suuri suru, kun jouduin tekemään vaikeimman päätöksen 13-vuotiaan esikoiskarvakuononi kohtalosta. Siitä en ole vielä kirjoittanut mitään, mutta aika ei ole oikea. Lähtö oli hiljainen ja kaunis, eikä siihen liity dramatiikkaa. Ei vain ole sanoja sille ikävälle, enkä pysty palaamaan siihen tekstimuodossa ainakaan vielä. Muistosanani sosiaalisessa mediassa olivat turtuneet ja kuivat, koska sitä sydämeni rikkoutumisen ääntä on mahdotonta kuvailla ilman, että työntää universumiin entistä loputtomampaa, kivuliasta kaipuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti