Keikkaa pukkaa

Depeche Mode heitti hienon keikan Hartwall Areenassa. Katsojat olivat enemmän tai vähemmän pähkinöinä, kun bändi soitti vanhoja hittejä ja uudempaa tuotantoa hyvänä sekoituksena. Ihanata!
Tästä naposteltavaa. Video on Rooman keikalta, mutta samaa kiertuetta, eli tällainen esitys nähtiin tänään Areenassakin. Herkkua. Ja kyllä tuo(kin) biisi kuuluu Martin L Goren suuhun.

Koska olen luultavasti pääkaupunkiseudun suurin mielensäpahoittaja, rutisen silti ihan hippasen. Mistä te tuutte, te turvenuijat, kun emmä tunne teitä?

On ihanaa, että musiikki tempaa mukaansa, puhuttelee ja koskettaa, mutta tätä on hyvä siinä lipunostovaiheessa hieman ennakoida. Pari perussääntöä:

1. Jos lippusi on numeroitu istumapaikka katsomossa, joka on täyteen myyty, ole ystävällinen ja pidä se takalistosi penkin kätköissä keikan ajan. Jos nouset seisomaan, kun kaikki muut istuvat, blokkaat ainakin neljän ihmisen näkyvyyden ja vaikutat radikaalisti heidän viihtyvyyteensä ko. keikalla.

2. Jos haluat fiilistellä musiikkia koko ruumiillasi, sielusi lisäksi, osta lippusi sinne pirun permannolle, jossa voit hyppiä, riekkua, tanssia ja rätkyttää mielin määrin. Sitä varten siellä on se vaihtoehto. Toinen mahdollisuus on ostaa lippu katsomon ylimmältä riviltä, jossa kukaan ei ole takanasi ärsyyntymässä kekkuloinnistasi. Tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut kokonaista kaksi riviä korkeammalla olevia paikkoja.

3. Jos kuitenkin joudut kanssani istumapaikoiksi osoitettuun katsomoon, yritä miettiä, mikä on edes niukin naukin hyvien tapojen mukaista muita maksaneita asiakkaita kohtaan. Ja toimi kuten toivoisit sinua kohtaan toimittavan. Jos koko muu katsomo istuu kiltisti, pidä perseesi penkissä, äläkä blokkaa muiden näkymiä. Me ostimme liput istumakatsomoon, koska meille riittää musiikki ja visuaalinen konserttielämys. En maksanut niskasärystä ja vitutuksesta, jotka saan yrittäessäni väistellä kuluneiden farkkujesi litsaantuneen takapuolen heiluntaa näkökentässäni.

4. On tilannekohtaista, voiko istumakatsomossa nousta seisomaan. Jos takanasi seistään, ei sinun biletyksesi luultavasti enää häiritse ketään. Jos bändi on lopettelemassa viimeistä biisiä ja katsomo räjähtää seisoviin aplodeihin, nouse sinäkin ja liity joukkoon. Se on eri asia kuin pakottaa vierustoverisi a) seisomaan kahden tunnin keikka kokonaan, vaikka juuri sitä välttääkseni halusin istumapaikan... tai b) kurkkimaan konsertti persposkiesi takaa.

Ei luulisi olevan aivan ylivoimaista...

Translation: Oh behave (yourself in the audience)! If you chose to have a seat for the concert, please consider other people who also wanted to enjoy the event in a seated position. If you feel the need to party like an animal, book your tickets on the floor. Otherwise, sit your ass down and let everyone have their fun!It's really not that difficult.
P.s. I like Depeche Mode and love everything Martin L. Gore does with his voice.

A part of my Childhood I wish I never had

Olin neljännellä luokalla, kun luokan pojat pyysivät mukaan leikkiin välitunnilla. Pojat olivat siloittaneet lumiseen maahan liukkaan pätkän, jota pitkin oli talvivaatteissa kiva liukua. Hyväksyin kutsun, sillä en vielä ymmärtänyt, että kyse ei ollut ystävyydestä. Kun pääsin liukkaan luiskan lähelle, yksi poika otti kiinni käsivarrestani, toinen poika toisesta käsivarresta. Kolmas otti luiskan päästä vauhtia, ja liukui "pommiasennossa" jalkoihini. Kun pommi osui, käsivarsistani päästettiin irti. Lopputulos: pojilla hirvittävän hauskaa, minulta keuhkot tyhjänä, kun makasin jäisessä maassa kaaduttuani suoraan rintani päälle. Vielä hauskempaa oli, kun itkin.

 

Löysin Facebookista Älä kiusaa-sivuston, ja muistot tulvahtivat mieleeni. Ajattelin, että lienee korkea aika kirjoittaa omat muistonsa auki ja tunnustaa tosiasiat. 

Minua on kiusattu koulussa. Kun menin ensimmäiselle luokalle, jouduin pian silmätikuksi. Kiusaamiseni on ollut verbaalista loukkaamista, minulle on naurettu, minua on peloteltu, lyöty, tönitty, väheksytty ja uhkailtu. Sitä sanotaan, että kiusatuilla on usein jokin piirre, mikä erottaa hänet muista. Olin laihanpuoleinen, keskimittainen tyttö, ei silmälaseja tai hammasrautoja. Ilmeisesti syy oli temperamenttinen luonteeni - saatoin sanoa takaisinkin, jos haukuttiin.

Luokasta poistuessa vaatenaulakot odottivat käytävällä. On pieni ihme, ettei siinä mennyt silmä, sillä luokasta poistuessa poikkeuksetta joku muisti taklata minut naulakkoon, seinään, vaatteiden sekaan. Ulos mennessä oli pakko pitää kaiteesta kiinni, sillä portaista tönittiin alas, jos ei tajunnut pitää varaansa. Jos piti kaiteesta kiinni, repi joku silti vaatteista, mutta se ei sattunut yhtä paljon. Välitunneilla piilouduin joskus vessaan, vaikka se oli kiellettyä. Piti mennä ulos. Juoksin vessaan jos ehdin. Joskus en ehtinyt saada vessan ovea ajoissa kiinni. Muistan, kuinka pelkäsin aina, että sattuu. En vain tiennyt missä ja kuinka kovaa. Kroonistuva pelko muuttaa ihmistä.

Koulukiusaaminen on asia, jonka luulen säännöllisin väliajoin jättäneeni taakseni. Se on myös asia, jota aikuinen, jota ei ole kiusattu, ei voi täysin ymmärtää. Lapsella on vaillinainen käsitys maailmasta kokonaisuutena. Lapsi elää pienessä kuplassa, sillä maailman mittasuhteet eivät ole hänelle vielä hahmottuneet. Lapsella ei ole keinoja puuttua vallitsevaan todellisuuteensa samalla tavalla kuin aikuisena. Kun vastaan tulee vihaa, väkivaltaa ja vähättelyä, se on väkisinkin iso juttu. Lapsi ottaa annettuna sen, mitä vastaan tulee, ja rakentaa maailmaansa niistä lähtökohdista.

Koulupäivistä muistan pelon, epävarmuuden, nolotuksen tunteen, kivun sekä tuskaisen pohdinnan, että tätäkö elämä on. Opettaja sanoi silloin tällöin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. Tiesin jo kymmenen vanhana, että potkiminen ei ole rakkautta, hevosille eikä ihmisille. Mutta kun leikistä ei saa suuttua ja pojat on poikia. Se oli jotenkin omaa syytäni, mutten osannut saada sitä loppumaan. Pirullisinta oli, kun luulin vihdoin saaneeni tilanteen rauhoittumaan. Lainasin pari markkaa koulun kovimmalle tytölle. Kun kyselin viikkorahojani takaisin, tyttö kavereineen uhkasi vetää turpaan koulun jälkeen.

Yritän olla syyttämättä ketään, ja ymmärrän nyt aikuisena, että kiusaajillani on ollut huono tai pelottava lapsuus. Minulla oli sentään kotona asiat hyvin. Tajuan, että myös kiusaajilla tai sivusta seuranneilla luokkatovereilla on vaillinainen käsitys siitä, mitä he ovat tehneet.
Ajattelen edelleen, että inhosin lapsuutta, lapsena olemista ylipäätään. Ihmettelen ihmisten kaipuuta lapsuutensa viattomille niityille - olen itse vain odottanut, että tulen aikuiseksi, sillä se on ollut vapauttava kokemus. Tuntuu, että viimeinkin minulla on luovuttamaton koskemattomuuteni ja oikeus mielipiteisiini.

Kotimatkalla jouduin kulkemaan kiusaajieni kanssa kohti bussipysäkkiä. Minä ja ystäväni kävelimme usein autotiellä, sillä kiusaajat työnsivät meidät väkisin pois kävelytieltä. Jos halusi olla turvassa, pysäkille oli juostava. Koko matka. Ja jos halusi selvitä ilman suurempia vahinkoja, piti pitää turpa kiinni. Mutta se oli selvää alakoulusta yläkoulun loppuun asti - jos kantelet, käy huonommin.

En kuitenkaan voi olla miettimättä, miten syvästi kokemukseni on minua haavoittanut. Olisinko uskaltautunut opiskelijaruokalaan yliopistolla? Olisinko joutunut läpikäymään niitä lukuisia masennus- ja terapiajaksoja saadakseni itsestäni ja maailmastani selvää? Tarvitsisinko siihen tätä jatkuvan lääkityksen suojaa, johon nyt joudun verhoutumaan? Olisiko perusluottamukseni ihmisiin parempi? Kun tapaan uusia ihmisiä, ensimmäinen ajatukseni on, että he eivät luultavasti pidä minusta. Minulla on suuri tarve olla kaikille mieliksi, vaikka siihen ei ole mitään loogista perustaa. Jos minua ei olisi kiusattu, kokisinko uudet paikat ja esimerkiksi syömisen vieraiden ihmisten seurassa helpommaksi? Olisinko halunnut lapsia itselleni? 

Jossittelu ei rakenna tulevaisuutta. En halua perustaa elämääni menneelle tai piehtaroida siinä. Olen selvinnyt hyvin, olen sosiaalinen ja varsin pätevä yksilö. Minulla on runsaasti ystäviä ja olen pitkässä parisuhteessa. Työyhteisöissäni minusta on pidetty.

Harmittaa vain (siihen kai minulla on loogisesti ajatellen oikeus), että melkein 8 vuotta elämästäni on kärvistelty kiusaamisen keskellä. Ja harmittaa, etten saa koskaan varmasti tietää, onko kiusaaminen vaikuttanut tiettyihin asenteisiini tai perusturvallisuudentunteeseeni. Harmittaa se, että halusin jo ala-asteikäisenä haihtua maan alle, enkä koskaan uskonut eläväni täysikäiseksi. Koska en ollut kukaan. Tai mitään. Enkä halunnut olla, sillä jokaiseen elonmerkkiin tartuttiin välittömästi ja voimalla.

Ainoat asiat, joista voin olla varma, perustuvat omaan kokemukseeni. Se, mitä minulle tapahtui, oli väärin. Tiedän sen, sillä väkivalta (kaikissa muodoissaan) on väärin. Tiedän, että kiusaamisen jälkeen on mahdollista elää hyvää elämää ja nauttia siitä. On tämä kärsimyksen arvoista. Sääli vain, että se kärsimys on ollut turhaa.

Jos tiedät, että sinua tai läheistäsi kiusataan koulussa, työpaikalla tai missä tahansa. Puutu siihen. Älä odota, puutu heti. Äläkä kiusaa.

Translation: Time to face the facts. I was bullied throughout my school years. It changed me, but sometimes it's hard to say if I was just born a bit eccentric, or if my past experiences still have some influence in my life. Saying "what if" is never very constructive, but I can't help but wonder. Sometimes. P.s. Do not bully people around you and stop others from bullying if you can. It is a big f*cking deal.

I Thank you friends

Voi mun ihania ystäviäni.

Kello on reilusti yli vaikka mitä, ja helsinkiläisessä kolmiossa ei nukuta. Kutsuin ystäviäni istumaan iltaa kanssani herkkujen ääreen. Juttua riitti eteisestä alkaen, oli mielettömän rentouttavaa tavata ihania ystäviä.

Ystävät ovat kyllä maailman pelastus. Minunkin. Suhteita saattaa tulla ja mennä (vaikka tuo yksi kaksilahkeinen näyttääkin tulleen jäädäkseen...), mutta ystävät ovat ikuisia. Päähäni istutettiin uusi urasuunnitelma, ja olen aivan haltioissani.

Olen. Ekstaattinen. Innoissani. Yhtäkkiä selvisi, mitä haluaisin tehdä, missä mahdollisesti olisin hyvä ja pääsisin käyttämään vahvuuksiani. Ihmisläheistä touhua, jossa saisin hyödyntää kielitaitoani, puhujanlahjojani, ammattitaitoani ja ihmisten kohtaamiskykyäni sekä tehdä vastuullista työtä ja auttaa konkreettisesti. Tarvitsen täydennyskoulutusta, mutta sen jaksaa lukea, kun tietää, että on motivaatiota valmistua. Ratkaisu on ollut koko ajan nenäni edessä.

Ehkä taas ei pitäisi innostua niin valtavasti, olisi varmasti viisasta nukkua yön yli. Vaan kun ei malta. Juuri tätä kaipasin syksyn ankeaan harmauteen: motivaatiota, toivoa, polkuja, ideoita! Tulin ajatelleeksi ihmisiä, joita olen viime aikoina rasittanut ankeudellani, puhelinsoitoillani ja yhä mustemmaksi käyvällä huumorillani. Olen mielettömän siunatussa asemassa, sillä olen saanut ystävikseni pääkaupunkiseudun parasta väkeä ;)

Elämääni ovat lähiaikoina erityisesti sulostuttaneet

P - kiitos kannustus- ja masennuspuheluista, ne kaikki pitävät minut elämässä kiinni. Saan sinulta ideoita, vertaistukea ja kannustusta sekä kallisarvoista röhönaurua karuun arkeen. Kenties olemme kohta enemmän vertaisia kuin vielä tiedätkään... ;)

Entiset työkaverini - kiitos! Olette monialaisia, osaavia ja ihania naisia, saan teiltä valtavasti inspiraatiota. Jatkakaamme tapaamisia, aina oppii uutta!

A - kiitos, rauhallinen seurasi saa aina hymyilemään, olet tärkeä. Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan...

A*- olet persoonallinen oman tiesi kulkija ja mielenkiintoinen ystävä. Kiitos, että sain kuulua bileporukkaasi viikonloppuna. Teki niin hyvää!

A** - kiitos lounaasta ja siitä, että raahasit ison peppuni ulos asunnostani. Puhelinsoittosi sekä tapaamisemme pelasti päiväni. 

S - kiitos lenkeistä, höpötyksistä sekä sympatiasta ja vertaistuesta. Onko huomenna kädessä parturinsakset vai tenttikirja, jää nähtäväksi! 

M - kiitos rauhallisesta katsantokannastasi ja kuuntelukyvystäsi, joka aukaisi monta sisälläni vellonutta solmua, joiden en edes tajunnut odottavan ulospääsyä. Keskustelu kanssasi on avartavaa, arvostan mielipiteitäsi!

H - pieni keskustelu, isot uutiset. Olen niin iloinen puolestanne. Kiitos, että olet ollut ystäväni jo 30 vuotta. Tästä jatkuu edelleen. Ei aina tahdo löytyä edes sanoja kuvailemaan, miten tärkeä olet.

P ja H - kiitos illan keskusteluista ja ideoistanne. Rentoudun seurassanne, toivottavasti vielä kiikkustuolissakin jaksamme puhua asioista suoraan, intohimolla ja rakkaudella.

Ystävieni lisäksi on kiitettävä puolisoani ja perhettäni, seuranne on aina kultaakin kalliimpaa, eikä sunnuntainen family dinner ollut poikkeus. Kiitos, että kestätte tuuliviirin luonnettani. Toisinaan raivostun kotkotuksistanne, mutta olette silti ihan parhaita, ja toivon voivani antaa teille vastarakkautta ja hyväksyntää yhtä paljon kuin sitä teiltä saan. 

Kaikki irti, kun on iloa ilmassa ...No huhhuh. Kun on näin kovassa positiivisessa vireessä, voikin alkaa odotella alasimen putoamista...

Kuva netistä: http://images4.wikia.nocookie.net/__cb20130701143807/tvtropesmirror/images/e/ea/Coyote_under_anvil.jpg

No, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!  G'night everybody, G'night!

Translation: I'm so lucky to have such amazing friends. They continue to surprise me with their generosity, intelligence, passion and empathy. I know I haven't done anything to deserve you guys, but I am thankful.
Oh, and there are new prospects work-wise.... I finally figured out what could be a good combination with my current education. I'm excited, and I actually think it would only be sensible to add that piece to the puzzle. P.s. Feeling this happy should be illegal. The cynical me is waiting for the anvil to drop...

Parade for the Pumpkins

Ja taas on koittanut Halloween, tuo suomalaisten ... no, wait... 

Donitsiketju Arnoldsin Halloweenmainos

Kurpitsajuhla on rantautunut Suomeen. Amerikkalaisten elokuvien tapaan suomalaisetkin ovat ryhtyneet kaivertamaan oransseihin tuontikurpitsoihinsa hirviökasvoja. Lyhdyt loistavat kotitalojen portailla. Lapset on laitettu luutineen ja hirviöasuineen karkkikerjuulle kuin pääsiäisnoidat ainakin. Vaikka Halloweenia ei olisi aiemmin perheessä noteerattu, on sosiaalinen paine vuosi vuodelta suurempi, kun kaikki muutkin menee. Sen sijaan, että pukeutumisella ja juhlalla olisi mitään todellista merkitystä, ihmiset ovat tyynesti hyväksyneet, että kyseessä on miniamerikkalainen krääsähelvetti. Naamiaiset! Kun kaikilla muillakin on! 

Jos minulta kysytään (ei kysytä, tiedän!), koko Halloweenin voisi jättää väliin yhdessä Ystävänpäivän kanssa. Molemmat ovat käytännöllisesti katsoen täysin materialistista hömppää, eikä niillä ole mitään muuta merkitystä kuin myydä mahdollisimman monta hirviönaamaria ja sydänsuklaarasiaa, muovista kurpitsalyhtyä ja muuta aiheeseen liittyvää, kierrätykseen kelpaamatonta roskaa. Jos Halloweenia täytyy juhlia, toivoisin, että ihmiset edes ottaisivat selvää siitä, mitä juhlivat. Se ei liene liikaa vaadittu; KVG.

Sivumennen sanoen. Voihan asiaa ajatella niinkin, että tärkeintä on vain hauskanpito. Että kyseessä on viaton hulluttelu, jota me suomalaiset kieltämättä voisimme harrastaa enemmänkin. 

Mielestäni tällä heiveröisellä perusteella voidaan sallia kaikenlainen ympäristön turha kuluttaminen tai olla ajattelematta sitä. Se oikeuttaa myös intellektuaaliseen laiskuuteen. Jos haluaa vain pyöriä markkinahumussa, ei tarvitse tietää juhlapyhien taustoista tai merkityksistä yhtään mitään. Ei tarvitse tietää tai ymmärtää erilaisia kulttuurisia pohjavireitä tai edes oman kansansa historiaa; riittää, että osallistuu hauskanpitoon. Onko ihme, että erityisesti nuoret ihmiset kokevat irrallisuutta ja tyhjyyttä elämässään? 

Jotta voi kuulua johonkin, tuntea yhteenkuuluvuutta aiempiin sukupolviin ja muihin ihmisiin, jotta voi tuntea olevansa kiinteä osa omaa kulttuuriaan, siitä kulttuurista pitäisi tietää jotain. Tämä ei koske pelkästään Halloweenia tai juhlapyhiä, vaan koko yhteiskuntarakennetta. Miksi uskon kuten uskon? Mistä ennakkoluuloni kumpuavat? Onko niille perustetta? Mitkä ovat oman kansan vanhoja traditioita, mitkä ovat uusia, muualta tulleita? Mitkä uudet vaikutteet muovaavat omia näkemyksiäni, mitkä muokkaavat yhteiskuntaa laajemminkin? 

Tässähän täytyy kaivaa tukki omasta silmästään: kenties kulttuurimme on muuttumassa siihen suuntaan, että kevyempi ilonpito on aivan sallittua ja vaikutteita suorastaan haalitaan Pohjois-Amerikasta ja muualta maailmasta. Sisäänpäin kääntyminen on ongelma sinänsä, meidän tulee iloita siitä, että nuoremme ovat kansainvälisiä. On totta, että suomalaista kulttuuria vaivaa liika tarve olla vakava ja uskottava. Perinteitä kunnioittava. Että ei ne sotaveteraanit tätä maata tyhjännaurajille rakentaneet...? Inhoan itsekin erinäisiä perinteitä, ja pidän ovien avautumista maailmaan erittäin positiivisena suuntauksena. Toivoisin vain, että ihmiset pohtisivat edes hieman sitä, mitä uusien traditioiden omaksuminen tarkoittaa syvällisemmällä tasolla. En tässäkään tarkoita pohjamutia kyntävää syväanalyyttista arviointia siitä, mitä tämä tekee kunkin yksilön sielunelämälle, vaan yksinkertaisesti sitä, että ihmiset jaksaisivat ottaa selvää siitä, mitä milloinkin juhlivat.

Tieto lisää tuskaa, mutta myös tunnetta siitä, että kuulumme johonkin. Olemme osa historiaa, looginen välikappale menneen ja tulevan risteyksessä.

P.s. Helsingin yössä Halloween-bileet näkyvät... ei juuri missään. Empiirinen tutkimusaineistoni osoittaa, että katukuvassa näkyi tänä iltana kasvomaalauksia, ihoon kiinnitettyjä strasseja, erilaisilla shokkiväreillä värjättyjä hiuksia, peruukkeja, lepakonsiipiä takin selkämyksessä, alasuojia valkoisten treenihousujen päälle asennettuina... Ja paljon muuta. Peruslauantai pääkaupunkimme ytimessä.

Translation: Halloween isn't something us Finns are used to celebrating. From my point of view, it's just another American excuse for spending money on plastic pumpkin and ghost garbage none of us really need. We have our own All Hollow's Eve, and I very much appreciate it being a quiet, modest time to remember our deceased.
P.s. I could be considerably less bothered by this, if people had any idea where Halloween originally comes from and what the whole idea behind it is. Now all I see is people celebrating behind their ignorance and dressing up "because everyone does". Not. Everyone. Does.

Tähtipölyä

Ette kuulkaa usko millaiset kaksi päivää on ollut!

En voisi olla onnellisempi juuri nyt. Taitoluistelu on ihan mahtava laji. Taitoluisteluperhe on niin iso, niin monimuotoinen ja värikäs, ettei mitään mittaa eikä määrää. Olen mielettömän etuoikeutettu saadessani olla mukana rakentamassa tällaista tapahtumaa, näkemässä kaikkien näiden ihmisten tinkimätöntä työskentelyä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Taitoluistelun kansainvälinen kilpailu Finlandia Trophy Espoo on taas täällä. Olen ollut kolmisen viikkoa mukana valmisteluissa, jotka toki ovat alkaneet jo hyvissä ajoin kuukausia aiemmin. Mukana järjestelyissä on Taitoluisteluliiton toimiston lisäksi sponsoreita ja suuri taitoluistelusta kiinnostuneiden vapaaehtoisten ryhmä, jotka voimiaan säästelemättä ja laadusta tinkimättä antavat panoksensa tapahtuman onnistumiseksi.

Vaikka itse kilpailua on ihana seurata ja urheilijoiden suoritukset olivat tänäänkin häikäiseviä, kaikkein parasta on mielestäni se, että olen pieneltä osaltani ollut mukana järjestämässä ja kokoamassa pikkuista palasta tästä touhusta ja tohinasta. On jännittävää nähdä, kuinka asiat kulisseissa hoituvat (tavalla tai joskus toisella..), kuinka epäitsekkäästi jokainen hoitaa leiviskäänsä.

Suuri vapaaehtoisten lauma on ollut rakentamassa pelkästään kilpailun fyysisiä puitteita: jäähalliin rakennetaan tuomariaitioita, musiikinsoittokoppeja, mediaa varten eristetään pressitiloja, pukuhuoneisiin kiinnitetään kylttejä, paikalle tuodaan tuomareiden työskentelyä varten arviointilaitteisto (jotka on aiemmin jo toimiviksi tarkistettu), halliin rakennetaan kisatoimisto, laitamainokset kiinnitetään, tehdään jää ja paljon muuta. Joku ne kaikki tavarat sinne kantaa. Ja sunnuntaina jotkut kantavat ne pois. Ihmiset tuntevat toisensa ja jokainen nappaa itselleen tehtäviä, jotka parhaiten kultakin hoituvat. Jos minun tehtäväni olisi jakaa tästä työstä kiitoksia, loppuisivat sanat kesken, kuten paperikin. Kiitettäviä, näitä korvaamattomia henkilöitä on tässä rakennelmassa niin monta.

Henkilökohtainen panokseni on liittynyt lähinnä pikkuasioihin kilpailun suhteen; olen suorittanut yleisnais-Jantusen virkaa ja pyrkinyt auttamaan siellä, missä tarvetta on kulloinkin ollut eniten. Toimeksiannot ovat sisältäneet niin asioiden fyysistä järjestelyä ja suunnittelua kuin osittain myös tiedonvälitystä ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja kehittämistä. Kaikkein kiitollisin olen silti ihmiskontakteista työni lomassa. On korvaamatonta nähdä läheltä sitä antaumusta, intensiivisyyttä ja harrastuneisuutta, jota suuri osa lähellä työskentelevistä ihmisistä osoittaa. On jotenkin vinksahtanut tunne tajuta, että ympärillä pyörii kymmeniä eri alojen ihmisiä, ammatti-ihmisiä ja huippuosaajia, jotka eivät ilman luistelun viettelevää vetovoimaa kenties koskaan tapaisi toisiaan, vaihtaisi mielipiteitä ja joiden työskentelyä ja ajatuksia en koskaan pääsisi näkemään ja kuulemaan.

Kaikki on sattumien summaa, mutta sitä summaa ihmettelen nyt ymmyrkäisenä pienessä mielessäni. Haluaisin oppia kaikilta jotain, nähdä enemmän, tietää lisää. Viettää tuntikausia vain tutkien ja kuunnellen, jutustellen. Ahnehdin, vaikka käsitän hyvin, ettei kaikkea ympärilläni tapahtuvaa voi sisäistää ja säilöä talteen tulevaa tarvetta varten. On pakahduttavaa tajuta, kuinka mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita viuhuu ympärilläni, ja että siitä kaikesta tulen tietämään ja ymmärtämään vain murto-osan.

Sain eilen kirjoittajilta lahjaksi Taitoluistelun Lumo-nimisen kirjan. Vaikka eilinen kisapäivä oli kotiin tultuani kääntynyt jo iltayöksi, kahlasin kirjaa vielä puoliväliin. Se on sanalla sanoen loistava. Koska kirjoittajat työskentelevät kanssani Trophyn pressitiimissä, sain kanteen omistuskirjoituksenkin. Kuinka ainutlaatuinen muisto tästä viikonlopusta!

Haluaisin kirjoittaa vielä kilometrin itse luistelijoiden erinomaisuudesta, mutta se kuitattakoon tällä kertaa sivumennen ja itsestäänselvyytenä, sillä nukkumatti on vihdoin viemässä silmieni säihkeestä voiton. Urheilijat ovat kuin oma ihmislajinsa - voimakkaita, sisukkaita, päättäväisiä ja useimmat myös erittäin viehättäviä ja sosiaalisia käytökseltään. He tekevät läsnäolollaan ja suorituksillaan Finlandia Trophysta niin mainion elämyksen, ja heitä varten tämä kaikki rakennetaan, vuosi toisensa jälkeen. Vaikka urheilijan arkinen puurtaminen ei maijameikäläiselle näissä tapahtumissa pääsekään aukeamaan, olen onnellinen siitä, että pääsen todistamaan heidän raskaan työnsä hedelmiä ja tuhansien harjoitustuntien tuomaa osaamistaan.

Tuntuu ylitsevuotavalta olla niin iloinen ja onnellinen kaikesta, vaikka totuus on, että näin suuren tapahtuman järjestelyiden melskeessä mielessä ehtii käydä jos jonkinlaista ajatusta, pelkoa ja ahdistustakin. Nyt, kun tapahtuma on puolivälissä ja asiat on saatu toimimaan ja järjestelyt rullaavat jo hyvin, tunne on euforinen. Tältä viikonlopulta en voi omalle kohdalleni toivoa enää enempää, mutta toivon muiden osallisten puolesta, että hekin tuntisivat tätä samaa innostusta ja inspiroitumista. Toivon heidänkin saavan tästä kaikesta motivaatiota pimeneviin syysiltoihin, vai lienenkö ainoa kaheli, joka syttyy melkein liekkeihin tästä fiilistelyn määrästä..?

Richard Dornbushin ja Douglas Razzanon seurassa

Translation: What a feeling! Being there, seeing everything that happens behind the scenes has been an amazing experience. This is the second time I'm involved in the preparations of Finlandia Trophy Espoo, an international figure skating competition, and I sure hope I can be there next year. This is such a rewarding thing to do, I love the sport, I love the athletes, I love the atmosphere. It (anything) just doesn't get better than this. 
P.s. I'm not the only one getting high on this event, I wish everyone had the chance to see the passion that flows behind the curtains! Everyone wants it to be a successful and fun experience for all the participants, and there's a unique atmosphere among the staff and the volunteers, who work countless hours to make all that happen. The athletes themselves are like shining diamonds, it's almost like they are their own, wonderful species!

Tuuliviirinä luokses pom... eiku?

Ihana aurinkoinen syyspäivä. Valoisuus ja päivänsäteet tuntuvat hyvältä kasvoilla, vaikka muu kroppa onkin jo pitänyt verhota jonkinlaisiin vaatteisiin. Ilma on lämmin, mutta puita havisuttava tuuli muistuttaa saapuvasta syksystä. 

Tällaisissa päivissä on rauhaa, itseluottamusta, kauneutta ja kaipuuta, joiden takia kannattaa jatkaa päivä kerrallaan ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät aina, tavalla tai toisella. 

Sain työtarjouksen edellisestä työpaikastani. Kuukauden pätkä, mutta mielenkiintoista hommaa. Ja hei, kuukauden palkka... Juhlan aihetta, etten sanoisi! Lisäksi tuttava vinkkasi eräästä avoimesta työpaikasta himoitsemallani alalla, ja yhtäkkiä elämä näyttää jälleen perhosilta, sateenkaarilta, koiranpennuilta ja yksisarvisilta. On erittäin helposti dokumentoitava fakta, että toivo on ihmiselle mielettömän tärkeä voimavara. Aion lähettää vetovoimaisen ja ammattimaisen hakemuksen ja saada tuon työn. Yes I can! Tukka ylös, kissarajaukset silmiin ja jakku päälle. Voilá!

The job is MINE!!

Translation: I was offered a job! It's only temporary, but such an interesting opportunity! I'm quite excited! My friend also linked a nice job for me to apply, and I am SO getting that one after I finish the temporary thing. Just have to send a professional application and be active. Yes I can!
P.s. Suddenly the fall doesn't seem like a bad season at all. Hope is THAT important.

To work or not to work?

Täällä sitä ollaan. Uudessa asunnossa, laatikoiden keskellä. Espanjanreissusta on selvitty hengissä (melkein ostin I <3 Barcelona-paidan, mutta jätin sittenkin...), ja elämä hymyilee taas harvahampaista hymyään. Seilaaminen kahden asunnon välillä on viimein loppu, ja olemme asettuneet mukavasti lähemmäs Helsinkiä. Ydinkeskustaan on toki vielä matkaa - ja hyvä niinkin - mutta junamatka lyheni hivenen ja kämppä vaihtui kuin vaihtuikin mieluisampaan.

Ensimmäiset päivät ravasin uudessa asunnossa paniikin vallassa. Pyörin, kuuntelin, nuuskin, tarkkailin. Ilmeisesti edellisen asunnon pienet haitat (naapurin taukoamaton tupakointi, tunnelmaton asunto, alakerran karaoke) olivat jättäneet minuun jälkensä, ja odotin vain, koska huomaan tästä kämpästä asioita, joiden kanssa en pysty elämään. Toistaiseksi sellaisia ei ole ilmennyt. Kämppä on toki pienempi, mutta ylin kerros antaa rauhaa naapureiden suhteen. Alakerrassa ei ole mitään yöllistä liiketoimintaa, ja seinien läpi tunkeva vanhan tuhkakupin löyhkä on tiessään. Tässä asunnossa on parempi tunnelma, ja se tuntuu välittömästi enemmän kodilta.

Työrintamalle ei kuulu uutta: takana on ensimmäinen kuukausi työttömänä. Edellisestä työpaikasta tosin vihjailtiin, että lisää saattaisi olla tarjolla. Odottelen mielenkiinnolla heidän tarjoustaan. Muutoin työnhaku on ankeaa: tarjolla on työpaikkoja muuttomiehille tai varastotyöntekijöille, tai vastaavasti mikrobiologeille, joilla on vähintään viiden vuoden vankka kokemus henkilöstöjohtamisesta, yritysviestinnästä ja varainhankinnasta. ...Haluaisin mieluusti jotain siltä väliltä!

Kirjoitushommiin pääsen harrastukseni pohjalta kiinni noin kuukauden kuluttua. Olen siitä varsin iloinen ja odotan väistämätöntä tyhjän paperin kauhua innolla. Rupeama kestää vain muutaman päivän, mutta on toivoakseni riittävä antamaan minulle jälleen uutta itseluottamusta. On hämmentävää, kuinka pian työttömän käsitys omista kyvyistään heikkenee. Kuukausi takana, ja tunnen taantuneeni yksisoluisen tasolle. Koen tulleeni sysätyksi syrjään - kaikki muut lähtevät aamuisin töihin tai kouluun, minä jään kotiin selaamaan työpaikkailmoituksia ja huolehtimaan koiristani. Pitkään jatkuessaan tässä olisi takuulla syrjäytymisen ainekset... Voisin helposti muuttua crazy dog ladyksi, joka ulkoiluttaa koiralaumaansa tukka takussa ja raakkuu vastaantulijoille erinäisiä solvauksia.

Sitä odotellessa...

Translation: Greetings from the lovely, sunny and hot Barcelona! Our little four-day getaway was definitely worth it! But now life is somewhat back to normal. If not having a day job is ever considered normal. Not in my books. I could easily become one of those crazy dog ladies. Unemployment isn't fun. At all. One month of this, and I feel like I've lost all credibility and professionalism I ever had. I feel isolated from the world; everyone else is going to work, getting tired and maybe on weekends they have a beer. When you don't work, you stop caring about weekdays or weekends, and it's not like you can just wonder in the city and have a beer if you feel like it - no job, no money, no beer. Simple math, it is. Luckily I'm waiting for my old boss to offer me a job again. For at least a month, I hope!
P.s. At least I am currently sitting in the new apartment, there are boxes everywhere and I'm trying to see and smell if there are problems like there were in the old apartment. So far, no smoke detected. It feels like home, this one...

Apartment issues (vol 3) + unemployment = busy life!

Uaah! Yleisurheilua!

(Kuva: Washington Post / Anja Niendringhaus/AP)

Moskovan MM-kisat ovat käynnissä, ja Usain Boltille on eilen illalla jaettu maailman nopeimman miehen viitta kultamitali. Ja kyllä, kuva on Lontoon olympialaisista, mutta menköön. Miehen asento silti sama. Vuodesta toiseen. :D Paljon mielenkiintoisia lajeja on silti jäljellä, ja puolisoni harmiksi televisio pysyy uskollisesti YLEn kanavilla, kunnes kisat ovat ohi. Moni mies saattaisi olla iloinen, että tyttöystävä on innostunut penkkiurheilusta ja haluaa viettää vapaa-aikaansa urheiluohjelmia seuraten. Ilmeisesti olen kuitenkin onnistunut löytämään sen ainoan, jota ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa, ja joka ajoittain jopa turhautuu pieneen harrastukseeni. Hämmästelen hieman, mutta jokainen tyylillään...

Viimeisin asuntopyristelymme tuotti kuin tuottikin tulosta, ja saimme uuden asunnon. Nytpä siis katselen yleisurheilua autioituvassa kämpässä, josta kirjat ja paljon muuta on jo viety uuteen kotiin. Olen helpottunut, ja samalla haikea. Asuntomme ei tunnu kodilta, joten olen iloinen päästessäni sisustamaan asuntoa, josta jo nyt huokuu jollain tapaa parempi viba. Ainoa haikeuden aiheeni liittyykin oikeastaan siihen, että minulla on ollut henkilökohtaisesti hieno vuosi, ja sen muistot ovat kerääntyneet näihin maisemiin. Toivottava siis on, että onneni saa jatkoa ja uusia, hienoja kokemuksia riittää myöhemmällekin!

Istuin pari päivää sitten matottomassa kämpässä ja odotin, että ventovieraat ihmiset pääsevät katsomaan asuntoani ja mittailemaan omien huonekalujensa mahdollista sopivuutta näiden seinien sisälle. Outo fiilis, mutta samalla huojentunut. Nyt voi ääneen sanoa ja antaa tämän asunnon tuntua siltä, miltä se on tuntunut koko ajan; pelkältä kämpältä, jossa olen vuoden verran säilönyt tavaroitani. Jännä juttu. Luulin, että kodin saa tehtyä mihin tahansa omalla sisustuksella. Mutta ilmeisesti asunnoissa on omanlaistaan tunnelmaa, jota ei sovi asuntoesittelyissä väheksyä. Halusin kodin, jossa on hyvä ja positiivinen henki. Uskon, että uudessa asunnossa on sitä jotain...

Töiden loppumisesta on viikko, ja vielä oloni on hyvä. Vuoden tauottoman työnteon jälkeen olen mielestäni ansainnutkin hieman vapaata, muut ovat sentään saaneet kesälomansa. Käytän tätä vapautta hyväkseni ja haen töitä positiivisella mielellä. Hyvälle tytölle löytynee aina uusi mahdollisuus näyttää kyntensä.

Toivon toki, ettei työttömyyteni jatku enempää kuin on välttämätöntä, mutta toistaiseksi leppoistuneesta elämästä voi varmaankin ottaa irti kaiken positiivisen, mitä siitä on nyhdettävissä.

Translation: Aarrrrgh! Athletics! The World Championships in Moscow. I'm being a total couch potato, but never mind that. It's awesome! While I watch the sports, I have some packing to do. We got a new place! I already took the books and a lot of other stuff to the new apartment, so there is not much left here but a couch and the tv. And I can finally say what's been on my mind: This place has never felt like a real home. It's just been a place for me to sleep, eat and store my belongings.
I'm quite scared of moving. What if the new apartment doesn't feel like home? What if we still have to suffer from cigarette smoke or other annoying things?
P.s. It's been a week since I finished working. I wish this unemployment isn't going to last too long. I'm a very work-oriented person. I need rhythm in my life (and let's not talk about the money).

Apartment issues, vol 2

Ja taas sitä mennään!

Löysin alkuviikosta oikein potentiaalisen uuden asunnon itäisestä Helsingistä. Olen jo mielessäni sisustanut sen pienen kolmion mieleisekseni, ja näen jälleen itseni pullantuoksuisena, täydellisen onnellisena, kiiltävien lattioiden ja pehmeiden sisustusmateriaalien keskellä leikkimässä koirien kanssa. 

Olisi vissiin aiheellista hillitä himojaan hetkellisesti, sillä näyttö on tänään ja kyseisen asunnon säilytystila on ainakin etukäteen arvioiden kortilla. Osallistuisin ilomielin tavaravuortemme hävitykseen. Olen ruvennut pikkuhiljaa ymmärtämään paremmin armasta puolisoani, joka olisi sormet syyhyten valmis raijaamaan kilokaupalla rojujamme kaatopaikalle. 

Ihminen tarvitsee vain rajallisen määrän irtonaista tavaraa kattonsa alle. Tavaroiden määrä pitää pitää sellaisena, että kaikelle säilömälleen roinalle voi osoittaa paikan. Siippani ei kyllä tule uskomaan, että juuri kirjoitin tuon... Periaate on silti kristallinkirkas: Jos ostaa jotain, mikä "ei mahdu mihinkään", täytyy tavara jättää lähtökohtaisesti ostamatta tai heittää jotain vanhaa pois, jotta materia ei tiivisty viheliäisiksi kasoiksi, jotka pikkuhiljaa salakavalasti valloittavat makuuhuoneen sisustuselementtinä toimivan tuolin selkänojat, vaatehuoneen viimeisenkin nurkan ja kylpyhuoneen ylimääräiset naulakot.

Niin, ajattelimme jotain aavistuksen simppelimpää...

Kuvien perusteella katsomamme asunto on melko tuore jonkinlaisen remontin jäljiltä. Seinät ovat siistit, niissä on jopa huoneesta toiseen vaihtuvaa värillistä maalia. Se on kai muutama vuosi sitten ollut kovin trendikäs ratkaisu, joka nyt jo on hieman hiipumassa, mutta itse pidän siitä. Vitivalkoiset kiviseinät ovat ahdistavia, ja lisäksi hankalia sisustaa. Tosin lienee sanomattakin selvää, että jos onnistun nappaamaan ko. asunnon emännyyden, katoaa vihreä maali makuuhuoneen seinistä kuin taikaiskusta. Kuka neropatti ne on sinne maalannut? Vihreä on keskimäärin karmea väri, vaatteissa, hiuksissa, seinissä ja sohvissa. Toinen hirvitys on keltainen, josta en ole koskaan erityisesti piitannut.  Kumpikaan väreistä ei ainakaan perusvärimuodossaan sovi perisuomalaiselle kalvakalle iholle(ni), mikä sitten pistää silmään näissä kaikissa edellämainituissa elementeissä.

Ennenkuin kukaan ehtii kiskaista aiheesta palkokasveja nessuun, mainitsen, että poikkeuksiakin tällä saralla on, eikä mielipiteeni muutenkaan edusta minkään sortin auktoriteettia, vaan ainoastaan henkilökohtaista mieltymystäni. 

Olohuoneeseen ja ruokailutilaan maalatut rauhallisen harmaat sävyt saavat jäädä, sillä pidän niistä ja oma värimaailmani sointuu niihin oivallisesti. Dum-di-dum. No, jälleen peukut pystyyn ja toivotaan, että asunto olisi meille sopiva, ja että vuokranantaja myös katsoisi meidän pienen perheemme itselleen mieleisiksi vuokralaisiksi.

Edit 29.7.: Eipä kelvattu siihen asuntoon, mistä olen tavallaan helpottunut. Kyseisen "tiiviisti rakennetun" kolmion vessa oli ahdas ja vanha, tunkkaiselta haiseva komero. Asunto oli ollut poikamiesboksina edellisellä asukkaalla, ja sen kyllä huomasi.

Olenko nirppanokkainen, kun mielestäni oman asunnon wc- ja suihkutilojen täytyy olla sellaiset, että niissä asioi mielellään? Olen kolmikymppinen, tapoihini piintynyt nainen. Haluaisin mieluusti, että saan pestä itseni ja huoltaa pyykkini tiloissa, jotka vaikuttavat edes päällisin puolin hygieenisiltä ja lähtökohtaisesti hajuttomilta. Pyykinpesu ei sellaisenaankaan ole maailman innostavinta puuhaa, joten fasiliteettien soisi olevan sellaiset, että sitä konetta viitsisi joskus pyörittää.

Isoja ongelmia itselleni ovat esimerkiksi 60-luvulta asti käytetyt vessanpöntön lauteet, joita ei saa puhtaannäköisiksi millään aineella tai voimalla. Toinen ongelma on lattia. Haluan, että varpaani astuvat suihkunraikkaina puhtaalle lattialle ja mieluusti pehmoisen, siistin suihkumaton päälle. Vanhaakin vanhemman mosaiikkilaattalattian saumoista ei saa puhtaita kuin hammasharjan kanssa rustaamalla, joten koko rakennelma on suuri no-no. Kolmas ongelma oli se, ettei ko. hammasharjapuunausta olisi mahtunut kylpyhuoneessa edes tekemään, sillä kumartelu lavuaarin, vessanpöntön ja pesukoneen (markkinoiden pienimmän, joka olisi mahtunut huoneeseen 57 cm leveästä ovesta..) välissä ei olisi tullut kyseeseen.

Onneksi on jo uutta viritystä, eikä toivoamme ole kuopattu. Kävimme katsomassa asuntoa, joka on hyväkuntoinen, mukavalla paikalla, ja jossa pesuhuone tuoksui raikkaalta. Jälleen arvotaan...

 Translation: Apartment hunting is a bitch. I have this great image of me and the dogs playing joyfully in our new, fantastic apartment with shiny floors and colorful, soft cushions on the couch. I'm starting to understand the man who lives with me. He is dying to throw half of our stuff away, to make room for the necessities. The apartments we have been looking at, have significantly less storage space, so we are going to have to be practical and get rid of something. He would never believe I said this, but I would actually be over the moon if I could just get rid of some old boxes. Why do I have to store everything? It doesn't make me happier to store something just because "I might need this one day".
P.s. A big turn-on or -off in apartments is the bathroom. I need the bathroom to be clean and fresh. I cannot, CAN NOT, handle it if the toilet seats are from the 60's and the floor looks like someone should really burn it and build a new floor to make it look somewhat sanitary. First world problems, I know. But do I care? It is what it is.
Edit 29.7.: The hellhole we went to see had very obviously served as a man cave. The walls had been painted in colors they thought were really cool in 1999. And the painter was likely short-sighted. There were many young couples checking the place out, and I bet it would be a great place for 20-year-olds. The bathroom was like a closet.

Dreaming of my future Home

Voi Luoja mikä helpotus.

Kaiken osaavassa, aina kiiltävässä ja täydellisyyttä tavoittelevassa blogimaailmassa on sittenkin ripaus realiteettia. Vaikka kuinka tiedän, että sisustuslehdet ovat täynnä "inspiraatiokuvia" ja viimeisen päälle puunattuja asetelmia joiden keskellä kukaan ei oikeasti elä, olen silti elätellyt toiveita siitä, että omakin kotini joskus näyttäisi niin pölyttömän puhtaalta ja ihan kaikelle olisi oma paikka.

Jenni ravisteli tätä ajatusta blogissaan huolella, ja yhtäkkiä tajuan, etten eläkään täydellisessä kaaoksessa. Toki voisin imuroida useammin, ja pitää tavaroitani paremmin järjestyksessä, mutta olen oikeilla jäljillä, eikä kaikesta kannata stressata. Lähiaikojen (puoli[toista] vuotta tai niillä main...) sisustustavoitteeni ovatkin tiivistyneet kolmeen seikkaan.

Indiskan lipasto on fantastinen, mutta tyydyn toistaiseksi haaveilemaan; 325€

1. Haluan turkoosin eteisen. Siihen kuuluu mm. Turkoosi lipasto tai kenkäteline tai ... Tai jotain turkoosia!

Seuraavaa asuntoa ajatellen, haluan lisätä samaan teemaan riikinkukkotapetin ko. eteiseen; Esimerkiksi Nina Campbellin Paradiso-tapetti on aivan mahtava (joskin sykähdän vain väriyhdistelmästä NCW4030-03), siinä yhdistyvät ihanasti lempivärini turkoosi, fuksia ja violetin sävyt. Kyseistä tapettimallia pääsee kurkistamaan esimerkiksi täältä.

Suosikkiliikkeessäni Indiskassa (jossa tietenkin on pakko käydä hipelöimässä ihanuuksia aina kun on mahdollisuus) myydään myös riemukkaita vetimiä.

Vähän tavallisempikin lipasto tai laatikko muuttuu persoonalliseksi, jos vetimen vaihtaa turkoosiin, kukkakuvioiseen siniseen tai harmaaseen.

Valmiiksi erikoista muotoa tai väriä voi sen sijaan siistiä tai rauhoittaa vaihtamalla vetimet teräksen- tai kuparinvärisiin. Pelkkien vetimien vaihtaminen on sitäpaitsi edullista; kahden vetimen pakkaus maksaa vain noin 10€.

2. Haluan korutelineen joka on tehty sukkalaatikkoritilästä, siis muovipäällysteisestä rautalangasta tms. Se pitäisi maalata sopivalla värillä (aniliini, turkoosi, musta?) ja ripustaa kylpyhuoneen tai makuuhuoneen seinälle. Kaipaan telinettä johon saan korut mahtumaan ilman, että niitä pitää kaivaa kissain ja koirain kanssa pienistä laatikoista. En tiedä omistanko vain liikaa koruja - tämä siis saattaa olla yksi lukuisista first world problem-tyyppisistä ininöistäni. Joka tapauksessa, minulla on paljon kivoja koruja, ja olisi mukava saada ne näkyville, vaikkeivät ne aina riippuisi kaulassani tai korvissani.

Parhaita sisustuselementtejä ovatkin mielestäni nokkelat ja käytännölliset säilytysratkaisut. Sellaiset, joissa säilytettävä tavara sulautuu sisustukseen, eikä sitä niin ollen tarvitse tunkea kaappiin ja unohtaa sinne. Sisustus voi näyttää aidolta ja elävältä vain, jos se de facto on mukana kodin asujan elämässä. Pysähtyneet, pölyyntyvät taiteelliset asetelmat, joihin kukaan ei koskaan koske, eivät luo kodin tuntua. Kodin ei tarvitse näyttää siivouspakko-oireisen ontolta, hajuttomalta ja mauttomalta museolta, vaan siellä tulee olla eläviä pintoja, erilaisia materiaaleja, yhteensopivia värejä -räväköitäkin, sekä hauskoja yksityiskohtia (mutta rajoita yksityiskohdat maltilliselle tasolle, ettei kämppä ala muistuttaa kirpputoria). Nyrkkisääntönä pidettäköön, että irrallisia koriste-esineitä tulisi olla alle viisi per huone, ja mitä posliinisiin koristekissoihin tulee... Don't even go there.

Liikaa irrallisia osasia? Ehkä, mutta tykkään väreistä enkä malttanut hillitä itseäni. Alman mielestä Ihaa kuului settiin.

3. Haluan kaikki mahdolliset matot pestyksi ja osan niistä puhtaina lattialle, osan puhtaina ja kuivina varastooni odottamaan uutta sisustusaaltoa. Olen neljässä vuodessa sisustanut kolmea asuntoa, joten muutamakin erilainen matto on kertynyt. Pidän matoista, inhoan kaikuvia seiniä ja kolisevia lattioita, joten tämän toimenpiteen seurauksena odotan elämänlaatuni kohenevan entisestään. Sitäpaitsi ajatus siitä, että matot lojuvat pesua odottaen äitini autotallissa, on ahdistava samaan tapaan kuin se, että ikkunat pitäisi pestä vähintään kerran vuodessa kesällä, ja nyt on jo heinäkuu...

Se on kyllä onni, että sain syntymälahjana vilkkaan mielikuvituksen. Näitä sisustushaaveita helliessä tulee melkein sellainen olo, että asun jo Tulevassa Kodissani...

Translation: Wheeew. It looks like all the bloggers aren't living in these prefect dreamy homes they always show on their posts. Maybe I'm not that hopeless. I need a lot of turquoise in my apartment. The dog in the picture is Alma. She loves her Eeyore.