A Jar of Hearts

Jotenkin pirstoutunut olo.

Olen huolissani oikeastaan vain siitä, että se ei tunnu väistyvän kuten hetkittäiset melankolian päivät tai tunnit. Väsymys on mennyt ytimiin, eikä yöuni paranna.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat tainneet olla liikaa psyykelleni. Pysyn kasassa ja hoidan velvoitteeni, mutta sisäisesti olen muusina ja sirpaleina yhtä aikaa.

Aiemmin itkin, enää en. Siitäkin olen hieman huolissani, koska tunnetila ei suinkaan ole keventynyt, mutta nyt patoan kaiken piiloon. Liian kipeää käsitellä, joten laitan sen pois. Ja pelkään, että kontrollini pettää - että sillä hetkellä kun unohdan kaiken hetkeksi, koko massa ryöpsähtää tuhantena tulikivenä ulos suustani, korvistani, silmistäni.

Taisteluun en jaksa tätä vastaan käydä, mutta periksikään ei voisi antaa. Lillun välitilassa ja eltaannun.

Edit:

Luulin, että 2017 oli paska vuosi mulle henkilökohtaisesti. Vähänpä tiesin.

Tänä vuonna on tapahtunut paljon ihaniakin asioita ja varsinkin kesällä toteutui moni upea juttu, joista hädin tuskin uskalsin unelmoida: Siskoni meni naimisiin upean miehen kanssa ja sain siten parhaista parhaimman lainaveljen. Pääsin reissaamaan ystävän kanssa valloittavaan Lontooseen ja kuulin Alanis Morissetten konsertin. Työsopimukseni vakinaistettiin.

Vuoden aikana lapseni on kasvanut paljon ja kehittynyt valloittavaksi ja ihanaksi pieneksi ihmiseksi, jota rakastan yli kaiken, ja joka on hullaannuttanut monta muutakin lähipiirissämme.

Silti sisimmällä ja henkilökohtaisimmalla tasolla olen loppuunrutistettu. Enkö vain osaa tai suostu olemaan mistään kiitollinen?