keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Hello


Lost.

On raskasta olla friikki.

Eilen oli ihanaa. Osallistuin seminaariin, joka käsitteli urheilun takapuolta. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta urheilun ja liikunnan kentässä. Mielettömän mielenkiintoinen aihe, tunsin kerrankin olevani kaltaisteni parissa. Ei pelkkää tekstiä internetissä, vaan oikeaa keskustelua, julkisessa tilassa. Tasa-arvosta, sen ongelmista, yksinkertaisia toteamuksia siitä, miten tasa-arvo ei ulotu kaikkiin ja millaisia ongelmat tämän päivän urheilun maailmassa ovat. Oli mahtavaa kuunnella puheenvuoroja ja huomata, että feminismi todellakin elää ja hengittää monessa. Kerrankin muut ottivat keskustelun feminismistä vastuun, olin paikalla vain kuuntelijana ja oppimassa.

Tilaisuuden jälkeen ja varsinkin töihin palattuani olen laskeutunut maan pinnalle. Täällä feminismi on vain sana, eikä useinkaan parhaasta päästä. Se ei kiinnosta ketään, ja jos sana herättää jonkinlaisia tunteita, ne ovat yleensä negatiivisia tai vähintäänkin varauksellisia. Lisäkseni kukaan ei uskalla sanoa selvin sanoin olevansa feministi. Lauseessa on aina varaus. "Olen samaa mieltä feministien kanssa, mutta..." "En ole feministi, kannatan tasa-arvoa.." "Feminismistä tulee mieleen sellainen rintsikoidenpoltto..." Huoh. Mistä tätä skeidaa riittää.

Tuntuu, että täällä ollaan mestareita hiljentymään henkilökohtaisista mielipiteistä. Koska suurin osa työyhteisöstä koostuu parempiosaisista, ns. ylemmän keskiluokan edustajista, vallalla on jonkinlainen hiljaisuuden koodi. Rahasta ei puhuta. Tasa-arvosta ei puhuta, sillä raha mahdollistaa ihmisille elintason, josta käsin katsoessa ei tarvitse puuttuvan tasa-arvon perään itkeskellä. Yhdenvertaisuuskysymykset on helppo lakaista designermaton alle, kun ei itse joudu jatkuvasti yhteiskunnan haastamaksi.

Olen jatkuvasti jonkinlaisessa välitilassa, en koskaan kokonaan kotonani. Kaikkien maailmojen välissä. Ei niin, että kukaan muukaan olisi vain yhtä asiaa kerrallaan, koskaan. Silti tuntuu, että olen väärässä paikassa enemmän kuin oikeassa.

Ymmärsin muutama viikko sitten, että paikkani ei ole täällä. En vielä tiedä missä paikkani lopulta on, mutta tämä luu on pian kaluttu poikki. Olen kyllästynyt olemaan friikki ja sirkushevonen silkoisen porvariston huvitukseksi. Kiva, että intohimoni naurattaa ja viihdyttää.

Nykyään kaikki vaikuttaminen tai edes sen yritys tuntuu olevan jonkinlaista ääriliikettä. On mahdollista ja helppoa unohtaa "arkadianmäen" päätökset ja elää pienessä kuplassaan. Se on jopa sallittua, ja maailmantuskaa kokevat leimataan ankeilijoiksi. Kun voisi vain elää ja keskittyä omiin asioihinsa, olla onnellinen siitä mitä meillä on!

Elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, keskustelujen päättymättömän keveitä. Maailmassa tapahtuu niin paljon paskaa, että sen unohtaminen on epäilemättä houkutteleva vaihtoehto. Mutta onko se todellinen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...