torstai 17. joulukuuta 2015

Stayin' Alive


Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa. Päiväkirja riipustaa itseään pääni sisällä, mutta sormistani se ei kipinöi, koska arki pyörittää meitä niin hurjaa vauhtia.

Synnytyksestä selvittiin. Elämäni suurin kipu ja karmein koettelemus. Kun ei nuku kolmeen vuorokauteen, kun synnytys käynnistetään ja se päättyy välilihan leikkaukseen sekä imukuppiavustukseen, ei hetkeen hymyilytä. Sinä, joka kännipäissäsi paasasit mulle lääkkeettömän luomusynnytyksen ainutlaatuisesta paremmuudesta ja jonka lapset putkahtivat maailmaan alle 6 tunnissa, haista paska.

Vauva on kyllä ihana. Hän on ollut omamme ja tärkeimpämme heti syntymästään lähtien. Vauvanhoidon tuoksinassa ja uudenlaisen perhe-elämän opettelussa on seilattu niin monenkirjavissa tunnelmissa, että niitä on mahdotonta pukea sanoiksi. Tunnekuohuja on riittänyt niin hyvässä kuin pahassakin. En vielä osaa sanoa, mitä elämä lapsen kanssa tuo tullessaan, millaiseksi arki muotoutuu. Seitsemänviikkoisen kanssa ei vielä ole mahdollista toteuttaa kasvatuksellisia ambitioitaan, vaan päivät soljuvat kuin huomaamatta, lapsen huoltotoimenpiteiden lomassa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma; Onneksi lapsettomat ihmiset eivät voi tietää, mitä menettävät. Kiintymyssuhteen intensiteetin ja syvyyden voi ymmärtää vain toinen vanhempi. Lapsen liikuttava avuttomuus ja luottamus vanhempaansa on käsittämättömän huikea kokemus. Tunne siitä, että pystyy huolehtimaan jostakusta niin pienestä ja luotsaamaan häntä kohti itsenäisempää elämää hyvin kuoppaisella ja pitkällä tiellä... Vielä nyt vauva on äitinsä sylissä ja turvassa vaaroilta ja sydänsurulta, mutta jokainen viikko ja kuukausi tuo lähemmäs sen päivän, kun äiti ei voi enää suojata lasta kaikelta, mitä maailma tarjoaakaan.

Ristiäiset vietimme kodin rauhassa, perheenjäsenten ja kummien läsnäollessa.
Vaikka äitiyden onnenkuplassa ei kai pitäisi puhua henkilökohtaisista tarpeistaan ja haluistaan (uhrautuva äiti ja mitänäitänyton), sanon silti. Ikävöin työkavereita ja töitäni. Pidän työelämästä. Odotin kyllä äitiysloman alkua, ja nautin lapseni seurasta ja iloitsen, kun saan seurata hänen kasvuaan. Mutta kaipaan myös omaa elämääni, enkä halua hukkua äitimössöön. Kuten lapsi, olen minäkin oma persoonani, erillinen muista. Ihminen, jolla on urasuunnitelmia ja unelmia oman itseni varalle. Haaveilen kauniista vaatteista ja vilkkaasta työelämästä, sosiaalisesta elämästäkin, samoin kuin tasaisesta perhearjesta, jossa lapsi muodostaa oman yksikkönsä. Uskon, että nämä kaikki voi saavuttaa, kun ei unohda itseään. Itseään ei enää voi asettaa prioriteetiksi kuten ennen, mutta on huomattava, että äitiyskin on laadukkaampaa, kun äiti huolehtii myös omista tarpeistaan. Ei lapsi siitä kärsi.

Tammikuu on jälleen jännittävää aikaa; saamme viettää kuukauden päivät yhdessä koko perhe. Joulunpyhistä alkavat vapaat starttaavat isän lapsenhoitovapaat, jotka jatkuvat koko tammikuun ajan. Toivottavasti ehdin haaveilla joulun alennusmyynneissä hitusen, ja toivottavasti löydämme säntillisen arkirytmin, kun lapsi alkaa olla sen ikäinen, että rutiinit tarttuvat jo.

P.s. Rutiineista puheenollen, on eräitä, joita perheenlisäyksemme on horjuttanut toden teolla. Rakkaat chihuahuamme ovat kyllä hyväksyneet lapsen osaksi laumaa ja tarkkailevat sitä ja osallistuvat hoitamiseenkin imetystukihenkilön ominaisuudessa, mutta silti heidän käytöksessään on jotain muuttunutta. Nuorempi osoittaa vauvalle rakkautta, mutta vaikuttaa myös mustasukkaiselta, kun perheen vauvan asema on otettu häneltä pois. Aiempi pentumainen iloisuus on toistaiseksi kateissa, mutta toivoaksemme eläinlääkäri osaa auttaa, sillä hänellä on ilmennyt lievä terveydellinen ongelma. Odotan, että sen ratkaiseminen ilostuttaa kultaisen hauvamme jälleen. Vanhempi koira puolestaan on vauvan suhteen välinpitämättömämpi, mutta kiertää asunnon nurkkia, seiniä pitkin ja ilmeisesti tutkii reviirinsä rajoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti