tiistai 19. toukokuuta 2015

Weird stuff happening everywhere...

Toivon, ettei tästä tule vauvablogi.
Todella toivon.

Silti tuntuu tärkeältä yrittää pukea sanoiksi raskaudenaikaisia fiiliksiä, siis niitä, joita ei kirjoitella vauvakirjaan.

Vauvakirjassa kysytään: Ajatuksianne vauvasta ennen sen syntymää? Siis mitä.

Toivon, että se oppii syömään, potalle, nukkumaan pitkiä unia, että siitä tulee täyspäinen yksilö. Toivon, että siitä tulee rehti ihminen, kaunis ja komea, menestyvä, ahkera ja terve. Että ei mitään paineita lapsukaiselle.
Kuka näitä asioita ei lapselleen toivoisi, mutta kuka näitä ajatuksia haluaa vauvakirjoihin kirjoitella? Kai lapsensaanti ajatuksia herättää, mutta pupuilla ja ankoilla täytetty vauvakirja ei suoranaisesti rohkaise kertomaan oikeista ajatuksista. Ilmeisesti kirjaan pitäisi kirjoitella, että voi pupunen, kuinka sinua tänne odotamme, ja mitä lie pinkillä tai taivaansinisellä meleerattuja haihatuksia. Mutta mistä sitä tietää, millainen helvetti synnytyksen jälkeen odottaa?

Mitäs hajua minulla on tuosta ihmisestä, joka kohdussani kasvaa. Ei mitään. Neuvolasta saatu vauvaopaskin kuiskii, että "nythän vauva on jo usean kuukauden ajan kertonut itsestään asioita". Nokunneiolekertonut. Kroppani kyllä kertoo kaikennäköistä stressinsietokyvystään ja siitä, että jonkinlainen poikkeustila on päällä, mutta vauva ei ole kertonut itsestään mitään. Jonkinlainen epeli tuolla ilmeisesti muhii.... Ja nyt näköjään potkiikin, mutta mistä minä tiedän. Saattaa olla yhtä tulinen luonne kuin äitinsäkin. Tai sitten ei.

Neuvolaopuksen sivuilta löytyi myös seuraava, ihastuttava runonpätkä: "Iloitsee kanssanne joka tuttu / Teille syntyy oma kullannuppu!" SERIOUSLY, PEOPLE. Onko ketään, joka HALUAA lukea tuollaista paskaa neuvolaoppaasta? Lässyttävätkö jotkut jo raskausmahalleen? Taantuvatko odottavat äidit pastellinvärisiksi haamuiksi, jotka sössöttävät vauvarunoja? Lähipiirissäni ei ole käynyt näin, eikä meikäläinen löydä mitään tarkoitusta sille, että tulevia äitejä tai vanhempia yritetään puhaltaa jo ennakolta muumilaakson vaaleanpunaisiin pilviin. Vauva-arjen koittaessa tunnelma voi eltaantua, ja mielestäni olisi syytä keskittää voimavaransa siihen, että nauttii viimeisistä vapauden kuukausistaan kun se vielä on mahdollista. Jos vauvamaailmaan imeytyy, se joutaa tapahtumaan kun vauva on maailmassa.

Parin viikon kuluttua on rakenneultra, ja sieltä saisimme varmaankin tiedon tulevan lapsen sukupuolesta. Olen ollut varma, että haluan selvittää sen, mutta olen jostain syystä alkanut peruuttaa. Kenties haluan tietää, mutta se, kerrotaanko asiasta lähipiirille, onkin toinen juttu. Olen alkanut ajatella, että vauvan sukupuolen kertominen oman lähiperheen ulkopuolelle tuntuu oikeastaan melko ahdistavalta ajatukselta. Kerronko lapsen sukupuolesta kavereille, tuttaville? Jotta he voivat jo valmiiksi sukupuolittaa lapseni ja kuvitella hänet mielessään valmiiksi sukupuolensa edustajaksi?

Olemme kaikki stereotyyppisen ajattelun vankeja. En haluaisi, että lapselleni pedataan samanlainen maailma. Se, mitä hän itse haluaa ihmisenä tehdä, oli se sitten prinsessaleikit tai dinosaurussodat, on lapseni asia. Mutten haluaisi, että hänet identifioidaan valmiiksi. Me kaikki teemme sitä, vahingossa, vaikka kuinka yrittäisimme suhtautua neutraalisti. Silti tyttö on tyttö ja poika on poika. Syntymäänsä asti minulla on mahdollisuus suojella lastani muiden ihmisten jaottelulta. Käytänkö sen mahdollisuuden, vai paljastanko lapsen todennäköisen sukupuoli-identiteetin kaikille jo ennen hänen ensihenkäystään?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...