Siis sikäli kun näen.
Tuntuu kuin päästäni olisi kirjaimellisesti tipahtanut ruuvi tai pari.
Itkettää, raivostuttaa, lamaannuttaa.
Väsyttää niin ettei sanotuksi saa, mutta betonimyllystä ei voi nyt hypätä pois. Periksi ei saa antaa, mutta eteenpäinkään ei pääse.
Masennus on tutumpi tunne, mutta nyt on käsillä suuren luokan ahdistus. Pitkästä aikaa kaikki mentaaliset työkalut tuntuvat kadonneen - en tiedä mitä tehdä. Yritän rauhoittua, rauhoittaa itseäni, tehdä turvallisia asioita. Mutta olosta ei tule turvallinen eikä rauha palaa.
Siippa on ihmeissään, enkä syytä häntä: Jos en itsekään osaa sanoa mikä on, miten hän voisi auttaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti