Sain työkaveriltani varsin kelpoisen harjoitusohjelman. Olen surutta pukeutunut toimiston virallisen koekaniinin viittaan, ja testaan juoksuohjelmaa seuraavien kahdeksan viikon ajan. Yksi viikko on jo takana, ja erilaisia fiiliksiä on jo ehditty käydä läpi... Treenikauden huipentuma on luonnollisesti toukokuun lopulle ajoittuva Naisten Kymppi, jonka aion kipittää ennätysaikaani.
Ensin ostin uudet juoksuvaatteet. Vaikka pyllyni on astetta isompi kuin haluaisin, se näytti oikein hyvinmuodostuneelta uusissa juoksutrikoissa.
Ensimmäinen lenkki meni hienosti. Sää oli keväinen, kuuntelin musiikkia ja nautin. Ihmettelin, miksen ole aiemmin tajunnut innostua juoksulajeista harrastusmielessä. Vähänpä tiesin, että asia selkenisi vain kahden päivän kuluttua seuraavan lenkkini aikana.
Sinä kauheana päivänä satoi lunta. Myräkkä oli vellonut ympäri pääkaupunkiseutua jo tunteja, joten tiet olivat kymmensenttisen lumi- ja jääkerroksen peitossa. Jääpiikeistä koostuvaa räntää satoi juoksijan harmiksi vaakasuoraan kohti kasvoja, ja näkyvyys oli harvinaisen huono. Poissa olivat fiilistely ja linnunlaulu, tilalla tuskainen uikutus ja jäätyvä nenänpää.
En voinut uskoa, että raahasin itseni sohvan pohjalta moiselle koetukselle. Juoksin pellolla, jokivartta pitkin. Allani oleva hiekkatie oli jäätynyt epätasaisiksi ja liukkaiksi lautoiksi, joita väistellessä piti olla tarkkana. Ripsivärit olivat jo kauan sitten valuneet silmäkulmia myöten ohimoille, kun tuisku ei suostunut tyyntymään tai edes siirtymään selkäni taakse. Sillä hetkellä, jäätyneellä pellolla, otsatukka koppuraiseksi jäätyneenä, tunsin jostain syystä oloni erittäin suomalaiseksi.
Tuskainen vaelluskin meinasi kääntyä fiilistelyn puolelle ("kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"), kunnes puhelimestani loppui akku, ja menetin lenkkimusiikit sekä suoritustani tallentavan sport trackerin ilot. Siinä vaiheessa nimeltämainitsemattoman pikaruokaketjun Mäkkärin pimeydessä loistavat mainokset tuntuivat houkuttelevammilta kuin pitkiin aikoihin. Tiesin kuitenkin, etten koskaan selviytyisi siitä häpeästä, jos lenkkini päättyisi höyryävien ranskalaisten äärelle. Löntystin siis vastentahtoisesti kotiin asti.
Kotiin päästyäni fiilis oli kuitenkin ekstaattinen. Suihkussa lämmiteltyäni ja saatuani ylle kuivat vaatteet tunsin itseni lähes uudestisyntyneeksi. Tämän olotilan koin viimeksi, kun viime vuosikymmenen puolessavälissä erehdyin kokeilemaan avantouintia. Veri kiersi ja olo oli puhtaan raikas, vaikka aavistus menneestä kärsimyksestä vielä kivistikin kinttujani.
Sinä iltana nukutti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti