It's a man's world?

Olen jo monta kertaa halunnut kirjoittaa tekstin naisena olemisesta ja sen ristiriitaisuudesta. Jotenkin sanat vain aina takertuvat näppäimistööni, ja asia jää tuumauksen tasolle. Toivotan kaikille ihanaa Naistenpäivää, ja tartun toimeen. Päivä on ihana ja aurinkoinen, muutama pohdinta pälkähti päähäni. Naisena oleminen on ihanaa ja nautin siitä paljon.

Tasa-arvo on minulle tärkeä asia. Ajaudun tuon tuostakin tilanteisiin, joissa ajatus sukupuolten keskinäisestä tasa-arvosta unohdetaan tai tahallisesti jätetään huomiotta. Olen myös synnytysikäinen, aikuinen nainen, ja erilaisia olettamuksia perhetilanteestani tai toiveistani asian suhteen kuulee paljon niin henkilökohtaisesti minulle lausuttuina tai yleisemmin puolihuolimattomina arvioina naisten yleisistä haluista tai toiveista (MISTÄ?!).

Yleensä, kun alan puhua tasa-arvosta, kiihdyn hiukkasen. Tämä liittyy siihen, että usein saapuvilla on joku, joka ei lähtökohtaisesti ymmärrä, mistä feminismissä on kysymys, tai joka ei vain koskaan ole muuten tullut oman elämänsä puitteissa ajatelleeksi, että suomalaisessakaan yhteiskunnassa nainen ei ole miehen kanssa tasa-arvoinen. Tilanne ei ole huono verrattuna moneen muuhun maahan, mutta se ei tarkoita että taistelu olisi ohi. Täydellinen tasa-arvo lienee utopistinen ajatus, mutta sitä kohtihan tässä täytyy pyrkiä.

Toinen kiihtymisen syy löytyy ihmisistä, jotka "eivät halua kelailla" näitä asioita ja antavat siinä sivussa periksi tietämättömyydelle ja kieltäytyvät näkemästä tosiasioita tai kulttuurisia ongelmia, joita tasa-arvoa tavoitellessa väistämättä esiin pulpahtelee. Vastaus ongelmiin on harvoin se, että laitetaan pää pusikkoon. Vaikka se aiheuttaakin ahdistusta, on hyvä silloin tällöin avata niitä silmiä ja tsekata missä mennään.

Joskus stressaannun lasten saamisesta. Siis siitä, pitäisikö niitä nyt sitten ryhtyä tekemään, tai siitä, että kaikki elämässä jotenkin "osoittaa" siihen suuntaan. Kaverit saavat lapsia, sehän on vain luonnollista. Moni on sanonut, että ei kannata kiihtyä, jos minulta tiedustellaan lapsensaannista tai perhetilanteestani tehdään oletuksia. Nämä kiihtymisen kieltäjät kuuluvat kuitenkin poikkeuksetta siihen ihmisryhmään, jotka ovat aina halunneet lapsia, joille äitiys on aina ollut luonnollinen ajatus (riippumatta siitä ovatko he jo saaneet lapsia vai vasta niitä toivovat). Ehkä heidän korvissaan kaikuvat tiedustelut eivät tunnu ahdistavilta, ehkä heitä ei v*tuta se, että heidän vartaloistaan keskustellaan kuin olisi päivänselvää, mihin sitä tullaan käyttämään.

Onko mahdotonta käsittää, että lapsentekoon liittyvä keskustelu tuntuu väärältä ja yksinkertaistavalta niille naisille, jotka eivät ole koskaan ajatelleet tekevänsä lapsia? Mainitaan nyt tässä yhteydessä, että oma perhepolitiikkani ei ole lukkoon lyöty. Saatan hankkia lapsen tai olla sitä hankkimatta, mutta yksisilmäinen olettaminen ei silti ole hyväksyttävä toimintatapa.

 Lisäksi huomautan, että jos stressaannun perhepoliittisista asioista ja otan nokkiini kaiken maailman viisasteluista, saan vapaasti tehdä sen. Joidenkin asenne tuntuu olevan, ettei liikoja ressailla, mutta jokainen tyylillään. Asioiden ajatteleminen monelta taholta ja huolellisesti ei ole keneltäkään pois. Luultavasti löydän itseni huomattavasti harvemmin yllättävistä tai täysin odottamattomista tilanteista, kun mietin mitä kaikkea tekemäni ratkaisut voivat aiheuttaa tai tuoda elämääni. En pidä asennettani millään tavoin ylimääräisenä stressaamisena. Jos joudunkin yllätetyksi, en ainakaan syytä itseäni siitä, etten ole yrittänyt valmistautua. On mielestäni normaalia olla utelias asioiden syistä ja seurauksista laajalla skaalalla, eikä kulkea pää p*****ssä.

Ihmisille on luontevaa puhua toiveistaan ja tulevaisuutta koskevista ajatuksistaan, jos ne mukailevat kulttuurisesti hyväksyttyä mallia. Tiedän hyvin, ettei suhtautumistani kulttuuriseen "äitiyteen" kannata tuoda keskustelussa esille, sillä yleensä reaktio on naureskelua ("kyllä sinä vielä mielesi muutat"), ihmettelyä ("ai, mikset halua lapsia?") tai jopa vihamielistä ("ei se maailma sillä tavalla pyöri, ettei lapsia tehdä"). Vihamielisyyteen liittyy yleensä myös oletus, etten ymmärrä miksi ihmiset tekevät lapsia ylipäätään, tai etten hyväksy ystävieni valintaa tulla äidiksi. Sanomattakin selvää, ettei mikään näistä väitteistä pidä paikkaansa. Keskustelussa on kuitenkin vaikea vaieta, kun kohtuni tulevat liikkeet tuntuvat puolestani päätetyiltä. Seuraus on usein konflikti.

Asiat ovat moniulotteisia. Niin myös kulttuurinen naiseus ja kaikki siihen liittyvä. Näissä asioissa ei ole "stressaamista" miettiä monella tasolla. Stressaantuisin paljon enemmän, jos sulkisin silmäni ja luikkisin pusikoissa vältellen ahdistusta aiheuttavia asioita. Piirsin Paintilla oikein kaavion siitä, miten asiat mielessäni jakautuvat, esimerkki koskee lasten saamista. Ensimmäinen, yksinkertaisempi kuva on se, miten asian voi nähdä helppona periaatteellisena elämänkysymyksenä. Toinen malli kuvastaa omaa ajatteluani ainakin osittain; mikään ei ole täysin yksinkertaista.

Ymmärrän, että kysymykset ovat sellaisia, ettei niihin ehkä normaalielämää viettävä ihminen osaa vastata. Silti on mielestäni hyvä käsitellä ja käydä läpi teemoja, joissa epävarmuus on tekijä. En ymmärrä, kuka voi kulkea elämän läpi stressaantumatta vähääkään elämän monista eri sävyistä, joita aina väistämättä on. Tämä sama kysymysten kirjo seuraa kaikkia asioita, jokaisessa elämänvaiheessa. Mitä on naiseus? Kuka sen määrittelee? Miten kulttuurimme ohjaa meitä valinnoissamme? Hyväksymmekö sen vai pyrimmekö muuttamaan sitä? Haluammeko vaikuttaa kulttuuriimme ja elämämme puitteisiin, vai tyydymmekö seuraamaan sivusta ja toteuttamaan jonkinlaista suunnitelmaa? Onko suunnitelma se, mikä intuitiivisesti tuntuu oikealta, vaikka sitä joutuisikin puolustelemaan kanssaeläjilleen? Vai viekö matka sinne, mihin tie on valmiiksi avoinna? Mitä sen tien seuraaminen jättää jälkeensä? Entä millainen on ikuisen etsijän perintö, ja kenelle se jätetään?

Yksinkertaistamalla asioita saadaan aikaan melko laiskoja mielipiteitä ja kokonaiskuva ei hahmotu. Kenties ajatusmallini on hieman negatiivissävytteinen, mutta olkoon oikea elämä sitten täynnä iloisia yllätyksiä, jos näihin kysymyksiin ei sitten törmääkään. Sattuu helkkaristi enemmän, jos tipahtaa taivaasta ja joutuu syystä tai toisesta väkisin ja varautumatta käsittelemään epävarmoja tai epämieluisia asioita.

Tämän sanottuani viimeistelen asian sanomalla, että koko aikaa ei voi uida syvissä vesissä. Näitä voi kuitenkin annostella kukin omalle psyykelleen sopivassa suhteessa ja on ihan hyväksyttävää tietää, missä menee oman jaksamisen raja. Kun keskustelu lipsahtaa syvemmälle kuin päiväperhosiin, ei kuitenkaan ole kohteliasta torpata koko aihetta syyttämällä toista "turhasta stressaamisesta".

...Tähän päättyy tämänkertainen vuodatus. Jostain syystä en saanut tekstiä kuvaamaan täsmälleen sitä, mitä ajoin takaa, mutta univelalla ja 22 työpäivällä saattaa olla tekemistä asian kanssa. Korjailen kun kynnelle kykenen.

Edit 10.3. Ja saman tien saapuu helpotus: Usein puheeseen feminismistä tai tasa-arvosta (lue: feministien kritisointiin) liittyy puhe negatiivisuudesta, ongelmien keksimisestä jne. Uskon, että osaksi feministisiä kannanottoja tai realistista puhetta ei hyväksytä ja se tulkitaan valittamiseksi, koska "kivapuhe" valtaa alaa ja on vain epärakentavaa puhua epäkohdista, kun kuitenkin ns. "oikeaan suuntaan ollaan menossa". Että miksei mieluummin keskityttäisi niihin hyviin asioihin.
En itse osaa asiaa kovin hyvin muotoilla, mutta onneksi on ihmisiä jotka osaavat. Tästä ajatusten aamiaista: Ylioppilaslehti - Itsestä kiinni

Translation: I. Can't. Even. Equality is an important theme for me personally. Sometimes I get anxious during conversations that totally disrespect different choices. I can't even get started on intersectionality, but to name one thing; gender equality is not something we automatically (or at all) have, and we should pay more attention while participating in conversations covering these areas of life. If women don't pay attention to the way they are treated, no-one else will. It's not negativity to name and point out things that still need work. It doesn't mean one doesn't appreciate the steps already taken or forgets that there is some good to life altogether. Talking about our reality just isn't fashionable in our time.